Kirjallisuuspalkintojen huippusesonki vyöryy päälle: on Finlandiaa, Tulenkantajaa, Runebergin pitkää listaa. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto julkistettiin eilen illalla. Onnea Rajamaa-romaanin kirjoittajalle Terhi Kokkoselle ja muille palkituille! Marko Järvikallaksen hienosta novellikokoelmasta Mihin täällä voi mennä olenkin jo täällä kirjoittanut.
Innokas lukija haalii mielellään listaluettavaa lukupinoonsa. Tämänvuotisista kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista olen ehtinyt lukea vasta
kaksi (ja Tommi Kinnusen kirjasta myös kirjoittaa tänne), seuraavat kaksi odottavat
sohvapöydällä, yksi kirjaston varauslistalla. Paha tapa kasvattaa pinoa korostuu joka vuosi tähän aikaan. Sormi näpäyttää enteriä ja varaus hujahtaa kirjastoon. Tai kirjakaupan ovi käy, kun vastaluettu teos pitää sittenkin saada pysyvästi omaan hyllyyn.
Tämän vuoden "Finlandia-kelpoisia" teoksia eli kotimaisia romaaneja olen lukenut parikymmentä ja lisäksi kirjeitä, esseitä ja novelleja, jotka sentään pääsevät muille listoille. Minulle yksi on ollut yli muiden: kylmiä väreitä nostattava ja pakahduttava Marisha Rasi-Koskisen Rec. Se on niin iso kirja, että siitä kirjoittaminen tuntuu melkein mahdottomalta. Sen sijaan haluaisin lukea sitä yhä uudestaan ja uudestaan, kerrata, selata, palata, pysähtyä ja lukea taas.
Romaani kertoo ystävyydestä ja elokuvaprojektista, teinien kasvusta, erkanemisista, yhteen palaamisista ja matkustamisesta, mutta tällainen pintatason kuvaus ei tee teokselle oikeutta. Rec on täynnä kysymyksiä. Onko meillä tarinallistamisen pakkomielle? Onko toisen ihmisen tarinan kertominen hänen olemassaolonsa pienentämistä? Mitä käy sille, joka vangitaan kuvaan? Mikä on ystävyyttä ja mikä vallankäyttöä? Jos menee rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.
Onneksi Arla Kanerva Hesarissa kirjoitti puolestani: Marisha Rasi-Koskisen Rec-romaani on vuoden vaikuttavimpia, ja se tavoittaa tasoja, joihin ihminen harvoin sanoilla yltää. Olen samaa mieltä. Olen kerta kaikkiaan samaa mieltä koko Kanervan kirjoittamasta arviosta. Kirjassa kaikki on yhtä suurta kokonaisuutta: eri aikatasot, kaupungit, huoneet. Henkilöistä ei oikein tiedä: ketkä ovat kaksosia ja kuinka kaukana he ovat toisistaan? Miten paljon minun on lukijana mahdollista ymmärtää ja onko ymmärtäminen tarpeen?
Koko Kanervan teksti löytyy linkin takaa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006966856.html
Kun on lukenut oikein vaikuttavan kirjan, on vaikea
palautua ja lukea arkipäiväisesti, haltioitumatta. Pikkuvirheet alkavat hyppiä silmille. Lievätkin epätarkkuudet vaikkapa
siinä, mitä meillä Suomessa tapahtui ja oli mahdollista tapahtua
takavuosikymmeninä, saavat kohtuuttoman paljon huomiotani. Miksen voisi vain
heittäytyä ja lukea kiinnostavia tarinoita yhtä rennosti kuin luen muualle
maailmaan tai toisenlaiseen todellisuuteen sijoittuvia kirjoja, joiden niinsanottua paikkansapitävyyttä en pysty
oikeastaan ollenkaan arvioimaan? Mikä ihmeen niuho ilonpilaaja-lukija minusta
on tullut?
Tiedän vanhastaan, että se leppoisa lukija palaa kuitenkin pian. Nippeliongelmat enimmäkseen unohtuvat. Yksi huippu ei vie toisten, toisella tavalla hienojen arvoa. Leppoisa lukija ilmaantuu niuhon viereen, kuiskuttelee korvaan nätisti ja kannustavasti: "Tässä on sinulle pinon jatkoksi. Ties vaikka kuinka innostut!" Ja niuho lukee, niuho muuttuu, niuho iloitsee, ja hetken päästä hän jatkaa ketjua - eikä edes kuiskaten: "Lukekaa, lukekaa palkittuja kirjoja ja ehdokaskirjoja ja kaikkia muita kirjoja!"
