Uusi maailmanaika ja Iltavahtimestarin kierrokset

Ei ole lukeminen luistanut parin viime viikon aikana. Tuli uusi maailmanjärjestys, ja minä juutuin lyhyisiin hetkiin, uutisiin, kuulumisiin, sosiaalisiin jaaritteluihin, ihmettelyyn. Niin on käynyt kai monelle muullekin. Samalla on ollut lohdullista lukea verkosta, miten ihmiset ovat aktiivisia ja tarjoavat virtuaalista viihdettä, taidetta, seuraa, lukupiirejäkin. Ja tietysti kirjavinkkejä.

Yksi tämän kankealukuisen maaliskuuni ehdottomista huipuista on ollut Matias Riikosen Iltavahtimestarin kierrokset. Sitä oli parikin ystävää suositellut – kiitos Miisalle ja Joukolle! Tavallaan kirja sopii tähän hetkeen, koska kertoja, iltavahtimestari, kävelee siinä yhtä ja samaa kaupunkireittiä Helsingissä yömyöhällä, yksin. Vuodenajat, luonnonilmiöt, kertojan mieleen johtuvat tarinat vaihtelevat, vaikka maisema pysyy samana, Taka-Töölöstä Ullanlinnaan, samat näyteikkunat, samat kadunkulmat.

Myönnän, että osa ihastuksestani selittyy tutuilla paikoilla. Kaihoan Sibeliuksenpuistoon ja Korkeavuorenkadulle. Olen joskus liikkunut noilla kulmilla päivittäin, ja ne elävät päässäni jonkinlaisina kaupunkiromantiikan ylimpinä ilmentyminä. Lastenlinna, Mestaritalli, Hietaniemen hautausmaa, Soutustadion, Johanneksen kirkko, Kaivopuisto. Kirjassa paikkoihin yhdistyy sekä satunnaisia, lyhyitä kohtaamisia että esseenomaisia pohdintoja.

Ainoa keino päästä kadotettuun aikaan on tehdä tästä ajasta kadotettu aika. On kuviteltava tulevaisuuden nostalgikkoja, jotka kaipaavat tähän päivään. Silloin irvokkaimmatkin uudisrakennukset, katumaasturit tai rantapaviljongin ohi kulkevien nuorten matkakaiuttimista kuuluva konemusiikki muuttuvat merkeiksi menetetystä menneisyydestä.

Nämä kaikki, havainnot öisestä kaupungista, sivusta kuunnellut lyhyet keskustelut ja pienet tarinat jostakin menneisyyden kohdasta (valokuvineen päivineen), tuovat välillä mieleeni W.G. Sebaldin melankoliset teokset. Iltavahtimestari kirjoittaa myös mm. Juhani Ahon Yksin-teoksesta ja J.M. Barrien (yhtä lailla kuin Eläinmuseon namusedän!) kummasta elämästä ja Peter Panista, yhdistelee näkemäänsä ja lukemaansa omaperäisesti.  

Koulujen iltavahtimestarilla on huolta myös toisesta työstään, kirjailijantyöstä. Hartioitani painoivat unettomat yöt. Olin koulun lisäksi menettänyt kustantamoni, samalla vääjäämättömyydellä kuin olin kerran menettänyt ainoan oikean kotimaani, kun lapsuus loppui ja Jollaksen takametsien valtakunnat lakastuivat, ja pelkäsin, että onnistuisin varmaan lopulta hukkaamaan jopa oman varjoni. Iltavahtimestarin kierrokset ovat siis samalla kirjailijan muistiinpanoretkiä, onhan kirjan on sanottu olevan omaelämäkerrallisen teosparin ensimmäinen osa. Myös kirjailijan muistikirja vilahtaa kohtauksessa, jossa iltavahtimestari tapaa nuorisoa matkansa varrella (yksi erinomaisen hauska kohtaaminen!).

Huomaan, että voisin kirjoittaa tähän loputtomiin sitaatteja: Topeliusskolanin piha-aidan takana Folkhälsanin päärakennuksen ilmanvaihtokanavat pitivät monotonista ulinaa, kuin sadan byrokraatin alitajunnat olisivat huutaneet siellä, eikä niillä olisi ollut mitään sanottavaa.

Haluan siis kovasti suositella Iltavahtimestarin kierroksia. Kenelle erityisesti? Helsinki-romantikolle, kaupunkikävelijälle, hitaan elämän ystävälle, tunnelmiin unohtujalle, kummallisista yhteyksistä ilahtuvalle. En suosittele kirjaa juonivetoisten, tapahtumientäyteisten teosten fanille - vaikka toisaalta: tässä olisi tarjolla mitä mainiointa vaihtelua, samalla kertaa henkeviä esseitä ja yllättäviä kaupunkikuvia.

Iltavahtimestarista innostuin niin, että lainasin kirjastosta Nelisiipisen lokin, Riikosen esikoisteoksen vuodelta 2012. Siinäpä reipas aloitus kirjailijanuralle! Monet kertojat, joista toiset ovat vielä yllättävämpiä kuin toiset, hämäävät lukijaa juuri sopivasti. Maailma ei aina ole kaunis, mutta kieli on.

Seuraavat jo odottavat: lukulistalla on Riikosen teoskaksikko vuodelta 2017, Suuri fuuga ja Kiertorata. Pitänee niihin perehtymistä varten kuunnella Beethovenia ja Bachia. Välillä luen kuitenkin jotakin aivan muuta, kenties brittiläistä viihdettä ja ainakin Elizabeth Stroutin Olive Kitteridgen.

Pitäkää huoli itsestänne ja ajatuksistanne. Siis lukekaa!

Miksi en lukisi kirjoittamisesta?

Kirjoittavilla ihmisillä on tapana lukea. Ilman lukemista kirjoittaminen olisi vaikeampaa. Kaikenlaisen tekstin lukeminen helpottaa kirjoittamista. Jotta kehäpäätelmä täydentyisi, on sanottava, että ilman lukijoita kirjoittamisessa olisi vähemmän mieltä. Luen kirjoitettua, kirjoitan luetusta. Luen, kirjoitan, luen. Otan kulauksen teetä.

Joskus on paikallaan lukea erityisesti kirjoittamisesta. On oppaita, joissa opetetaan lausetta, kappaletta, novellia, runoa, romaania. On mainioita tehtäväkirjoja ja kokemuskirjoja, viisaiden ajatusten kirjoja ja käytännön neuvojen kirjoja. Ja sitten – simsalabim – jonain kauniina päivänä ihminen voi saada eteensä kirjoittamiskirjan, joka rauhoittaa ja rentouttaa ja samaan aikaan innostaa ja kannustaa. Päivi Haanpää ja Terhi Rannela ovat viime syksyn puolella yhdessä julkaisseet teoksen Miksi en kirjoittaisi? Monitoimiset, monitaitoiset ja ahkerat kirjoittajat ovat meidän kaikkien kirjoittavien tai kirjoittamisesta kiinnostuneiden iloksi koonneet hyvää tekevän paketin kirjoittamisen filosofiaa, kokemuksia, vinkkejä ja huomioita. 

Ammattikirjoittajankaan arki ei aina suju, eivätkä ideat sinkoile ilmoille joka päivä. Kustantamoissa ei hyväksytä jokaista käsikirjoitusta, tai kirjoittaminen tökkii muuten vain. Kannattaa helliä kaikkea sitä, mikä omaa kirjoittamista edistää. On kannustavia ihmisiä: sellainen voi olla opettaja, tai vaikka kokonainen heimo (jonka itse olen löytänyt kirjallisuusterapiaohjaajakoulutuksen ihmisistä!). Lukijaakin tarvitaan, sillä hänen kauttaan tekstille tulee suunta ja tarkoitus, vaikkei varsinaista palautetta tulisikaan. Toisaalta tekstin virtaaminen voi kerrassaan tyrehtyä, jos lukijaa ja tekstin vastaanottoa ajattelee liikaa. Lohtua harrastajalle tarjoaa myös se, ettei ammattilainenkaan aina ole varma, onko kirjoittamisen lopputulos riittävän hyvä.

On mahdottoman kiinnostavaa päästä lukemaan Terhi R:n työpäiväkirjaa, jonka aikaan tekeillä on hänen uusin romaaninsa Kiivaat: Puoleen päivään asti luen historiallisen romaanini printtejä ja varmistan, että vieressäni on koko ajan kuuma teekupillinen. Romaania varten tehty tarkka taustatyö käy hyvin ilmi päiväkirjan merkinnöistä, joissa muutoksia ja tuplatarkistuksia tehdään ja taas tehdään. Ja miten arkinen, tylsä flunssa voi sekoittaa kaikki aikataulut. Tietysti luin saman tien Kiivaat (Lue sinäkin!). Ihmeellistä, minulle ennestään tuntematonta historiaa! Hullunrohkeita tyttöjä on ollut jo 1940-luvulla, Tampereellakin. Kiivaissa ollaan kiihkeitä ja nuoria. Miksi sellainen muuttuisikaan?

Päivi H. kirjoittaa päiväkirjasta yleisemmin, kertoo mm. hyviä ideoita eri tavoista pitää päiväkirjaa (listat, aamusivut, kiitollisuus, kirjeet, kuvat). Ja onhan se niinkin, ettei niitä nuoruuden päiväkirjoja kannattaisi hävetä. Päivin terminologiaan kuuluu myös villi teksti eli sellainen teksti, jolle ei ole ulkopuolisen asettamaa tavoitetta, ei deadlinea, ei tilausta. Sen kirjoittamiselle voi olla vaikea löytää aikaa, ja hyvän idean saattaminen tekstiksi voi joskus tuntua riskin ottamiselta.

Kirjoittajat haastavat toisensa Julia Cameronilta tutuille yhden hengen ”taiteilijatreffeille”, herättelemään riittävän lapsellisia, uusia oivalluksia. Nepä vievät mm. Brysselin sarjakuvamuseoon ja suomalaiseen rautakauppaan ja osoittavat, että hups vain, helposti voi päästä oman sanavaraston ulkopuolelle (sisarniitti, silmuruuvi, ontelovaippa). Sana-aarteita löytyy myös kirjaston lehtilukusalista: Päivi kertoo kauniisti Sienilehden lukemisesta. Tästä inspiroituneena olen päättänyt selata ainakin yhden itselleni vieraan aiheen lehden vaikkapa kerran kuussa. Terminologia voi yllättää iloisesti! (Metsästäjä-lehteä ehdin jo tutkailla.)

Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Se on kirjan viimeisen osan (minulle niin rakas) aihe ja otsikko. Erinomaisia vinkkejä lukuharrastuksen elvyttämiseksi satelee: ripottele kirjoja ulottuvillesi, vie älylaitteet pois ulottuviltasi, jätä tylsä kirja kesken, lue kaikenlaista (äläkä vain sitä, mihin olet tottunut), tutki esim. kirjastojen lukuhaasteita, kokeile eri formaatteja. Tai järjestä vaikka lukubileet!

 

Kuvassa on teemuki, tietysti. Kun olin saanut hyppysiini tämän kirjan, riensin ah niin loogista jatkopolkua pitkin paikalliseen teepuotiin. Sieltä mukaani lähti teesekoitusten lisäksi tuo muki. Tähän kirjaan sopii erityisen hyvin vihreä chai! Ja oikeastaan lukeminen tuntuu siltä kuin keskustelisin ystävien kanssa, leppoisasti, kaikessa rauhassa.

Miksi en siis lukisi kirjoittamisesta, kirjoittaisi pikkuisen ja joisi samalla riittävästi teetä? Kiitos kirjasta, Päivi Haanpää ja Terhi Rannela!

Flunssalukemista

Luulin, että flunssa ei haittaa lukemista. Luulo osoittautui totaalisen vääräksi: kyllä haittaa. Siinä vaiheessa, kun on koko pää tukossa ja tulessa ja silmät käyttökelvottomat, saattaa koittaa sellainenkin päivä, ettei jaksa lukea edes yhtä kokonaista sivua.

Kun viimeksi kirjoitin lohtukirjoista, voisin sujuvasti jatkaa kirjoittamalla sairaanhoitokirjoista. Helmikuussa olin haalinut sohvapöydälle jo etukäteen sopivia sairaskirjoja, mistään sairastumisista tietämättä. Heidi Köngäs ja hänen selkeälinjaiset, maanläheiset kirjansa antoivat ajatusten olla liiaksi polveilematta. Luin ensin hänen ensimmäisen romaaninsa, Luvatun (vuodelta 2000), ja myöhemmin kiitetyn Sandran (vuodelta 2017). Näiden välillä on yhteys: Sandra on Luvatun päähenkilön, Maijan, miniä. Sandrassa sisällissodan julmuus kerrotaan oikeasti ihmisen kautta, ja Sandran torpan pihapiiri tulee läheiseksi. Luin vielä kolmannenkin Heidi K:n kirjan, Hyväntekijän (vuodelta 2006). Sen pokkariversion imelä tv-tuotantokansi ohjasi ennakkoajatukset (eli -luulot) väärään suuntaan, koska aikuisen romanssin lisäksi tarina painottui vahvasti päähenkilön vanhan äidin sairastumiseen ja kuolemaan. Tuttua, juu, mutta hyvällä tavalla. Myös ohjaajana suuresti kunnioittamani Heidi Köngäs on itse ohjannut Hyväntekijän tv-elokuvaksi. Ja kas, Yle Areena taas kerran ilahduttaa ja tarjoaa sen katseltavaksi. Pistetäänpä listalle!

Lisää lukemisen iloa puolikuntoiselle tarjosi vanha ystävä, aikanaan pitkän työn Etelä-Suomen Sanomien kulttuuritoimittajana tehnyt Jouko Tallimäki. Joukon uusin pieni teos, Tyylien rajoilla, pitää sisällään tekstejä kirjoista, maalaustaiteesta ja luonnon poluilta, teräviä huomioita menneestä ja nykyisestä. Täällä meillä päin taitavat olla harvassa ne kirjojen ystävät, joilla olisi yhtä laaja tietämys myös vanhemmasta kirjallisuudesta. Yksi kirja johtaa toiseen, ja vertailukohtia uusiinkin teoksiin löytyy kuin vahingossa. Täytyykin ensi kesänä katsoa vanhan sukumökin kirjahyllyn dekkariosastoa uusin, kirkkain silmin. Ja jostain on ilman muuta etsittävä Robert Robinsonin Kuolleet kirjatoukat (ei kai houkuttelevampaa kirjan nimeä voi olla?). Muutenkin tunnen yksipuolisuuden kirpaisun, kun silmäilen viime kuukausina lukemieni kirjojen julkaisuvuosia: 2019 ja sitten taas 2019. Ottakaamme oppia kirjailija Tallimäestä ja hänen lukemisistaan!

Flunssakirjojen listalle osui myös nuoren irlantilaisen, Sally Rooneyn, Keskusteluja ystävien kesken. Olinko oikeasti mukana parikymppisten naisten kanssa dublinilaisissa kulttuuriporukoissa ja ihmissuhdesotkuissa? Taisin olla. Unohdin, kuka ja missä olen. Vähän tylsää olikin laskea kirja käsistä ja havahtua lahtelaiseen, keski-ikäiseen ja nuhaköhäiseen todellisuuteen.

Samaan syssyyn sain luettavakseni pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin kirjan Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä. Sitä suosittelen yksinkertaisesti joka iikalle: kuinka paljon voikaan yhteen tiivistettyyn tarinaan ujuttaa ”nousevaa itää”, ankeasta alusta korruptoituneisiin ns. menestysvuosiin. Saarnaamalla ei taatusti pysty herättämään yhtä monta sielua kuin tällaisen muka-self-help-kirjan kirjoittamalla. Onneksi Hamidin aiemmatkin suomennetut romaanit (Fundamentalisti vastoin tahtoaan ja Exit west) löytyvät kirjastosta.

Sitten on vielä nämä lestadiolaiskirjat. Olen kovasti pitänyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta ja Synninkantajista, joista kummankin olen lukenut pian sen ilmestyttyä. Nyt sain näppeihini kaksi tuoretta, keskenään aivan erilaista teosta uskonnollisesta irtautumisesta. Suvi Ratisen Matkaystävä on sympaattisen nostalginen, surullisista kohtaloista huolimatta valoisa ja monessa kohtaa hauska. Lapsen ja nuoren on vaikea ymmärtää oman piirin ulkopuolista maailmaa, josta hän ei tiedä kerrassaan mitään, ja kotoa muuttaessaan päähenkilö joutuu opiskelemaan valtavan määrän meille muille aivan arkipäiväistä asiaa - niin kuin esimerkiksi koko populaarikulttuurin. 

Katja Kärjen Jumalan huone puolestaan käy päälle kolmen sukupolven naisen voimin. Väkivaltaa, intohimoja ja raadollisia käänteitä riittää, ja kolmannen polven kertoja, Elsa, pyrkii raivoisaakin raivoisammin pois, ulos ahtaan uskonnon vankilasta. Siinä missä Matkaystävä kirvoitti monta hymähdystä ja kotiväelle ääneen luettua kohtaa, Jumalan huone ajoin puistatti ja huokailutti, piti ankarasti otteessaan. Lukurupeamani oli sen verran tiivis, että vielä kirjan suljettuani jäin tankkaamaan ajatuksiani pohjoiskarjalaisella murteella. Onneksi kirjailija saa kirjoittaa niin kuin haluaa - ja minä saan eläytyä juuri niin paljon kuin haluan.

Flunssa alkaa asettua. Öisin voi nukkua. Ensi kerralla lupaan keskittyä vain yhteen kirjaan. Tai ehkä kahteen. Voikaa hyvin!