torstai 18. maaliskuuta 2021

Onneksi on Järjettömiä asioita

Maailma on täynnä hyviä ja kiinnostavia kirjoja. Sitten on vielä yksi erityinen kategoria: ne kirjat, joissa olen kuin kotona - heti kun lukemaan pääsen. Kirjailija ja teatterintekijä Saara Turusen aiemmat kirjat ovat sellaisia olleet, joten tiesin odottaa lukuelämystä. Odotukset ylittyivät: Järjettömiä asioita vei minut pitkästä aikaa kunnon lukuhurmioon. Lukiessa oli hauskaa, lukiessa oli haikeaa, lukiessa piti pysähtyä ajattelemaan.

Sopiiko taiteilijan rakastua juuri omalla tavallaan, ennakko-odotusten vastaisesti? Mitä jos rakastettu asuu toisella laidalla Eurooppaa eikä ole taideihminen ollenkaan? Nainen matkustaa Barcelonaan, Espanjaan – niin kuin hän aluksi ajattelee – vaihto-opiskelijaksi. Pian hän huomaa asuvansa oikeastaan Kataloniassa, ja sitten, vahingossa, ilmaantuu mies, johon hän rakastuu heti. Vaihto-opiskelu venyy venymistään, kuukaudet kuluvat, kunnes naisen on pakko palata Suomeen.  

Käytännön elämä on totisesti hankalaa, kun on kaksi kotia ja kaksi elämää. Naisen työ on Helsingissä, ja työtä hän tarvitsee pysyäkseen järjissään ja omana itsenään. Mies kokeilee asumista Suomessa, mutta hänkin tarvitsee oman elämänsä, johon ei kuulu erityistä kunnianhimoa, mutta siihen kuuluvat läheinen perhe, jalkapallokaverit, ruoka, juoma ja arkinen työ arkistossa. On epätasapainoinen veli, joka sairastuu vakavasti. On Katalonian poliittinen tilanne. Ja nämä kaikki asiat tietysti kietoutuvat yhteen.

Vuodet lipuvat ensitapaamisesta eräänlaiseen pysyvän jahkailun ja päättämättömyyden tilaan, kahden maan elämään. Nainen pohtii jatkuvasti tilannettaan, toisinaan terapeutin kanssa. Mieheni maassa ja kaupungissa olen puoliso, kotimaassani taas nainen, jolla on musta mekko ja harmaa pusero. Kotiin palattuani lähden ulos ovesta, kuljen kaduilla kengät kopisten, saavun ihmisten pariin ja sanon mielipiteitä.

Nainen hoitaa viherkasvejaan Helsingissä ja parvekekukkiaan Barcelonassa. Elämä on joka tapauksessa hyvin kaupunkilaista. Sivuhuomautusten ja usein hyvin hauskojen pienten lapsuusmuistojen kautta saadaan selityksiä vaikkapa naista riivaavaan kontrollin menettämisen pelkoon tai jossain taka-alalla jyskyttävään kunnollisuuden vaatimukseen. Mies on paljon huolettomampi, hetkessä eläjä, vaikka joutuu kohtaamaan surua.

Helsinki – Barcelona – Helsinki ja välillä pistäytymisiä muissakin kaupungeissa ja maissa teatterin tähden. Helsinki on yhtä kuin työ, Barcelona on yhtä kuin rakkaus. Kumpi on tärkeämpi? Ystäviltä voi kysyä neuvoa, mutta vastaukset vaihtelevat. Ja niinpä yhtenä päivänä olen toista mieltä ja seuraavana taas päinvastaista, ja koko ajan minulla on sellainen olo, että minua sahataan keskeltä kahtia, ja lopulta olen muuntunut kahdeksi eri ihmiseksi, joista toinen on järkevä ja toinen ei ollenkaan, ja nuo kaksi henkilöä tekevät mitä lystäävät, ja minä raahustan mukana.

Kirja on täynnä pieniä, teräviä havaintoja, arjen kuvia niin Suomesta kuin Espanjasta, ja naisen oman historian katkelmia, jotka on punottu kokonaisuuden osiksi niin luontevasti, ettei tuon punoksen säikeitä tule erotelleeksi toisistaan ennen kuin varta vasten jälkikäteen, kun oikein etsimään ryhtyy. Teatteriopiskelijasta tulee teatterintekijä. Pienistä palasista tulee kokonaisuus. Sitä saa kai nimittää taiteeksi?

Taiteen tekeminen vaatii ainoastaan sen, että sitä tehdään, puitteilla ei lopulta ole merkitystä. Ja kirjoittajan elämässä on se erikoinen puoli, että kun yksi työ tulee valmiiksi, joutuu taas aloittamaan seuraavan.

Ja kas, taiteilija voi kirjoittaa myös rakkaudesta!

Rakkaus taas on siitä hankalaa, että vain hyvin harvoin se sattuu elämässä kohdalle. Sitä on typerää etsiä, mutta toisaalta on typerää olla etsimättäkään.

On siis kaksi maata ja kaksi kaupunkia, mutta ennen kaikkea on kaksi ihmistä. 

Me istumme vielä hetken penkillä, ja mietin, että ihailen mieheni mutkatonta tapaa auttaa silloin kun hänen apuaan tarvitaan. Katselen hetken taivasta, muutama pilvi kulkee tuulen mukana ja pääskynen lentää ilman halki. Vilkaisen miestäni. Pieni puunlehti on takertunut hänen tukkaansa, ja puhallan sen menemään.

Kiitos kirjasta.


keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Historiallisia hetkiä

Nyt se on loppu! En enää nurise äänikirjojen mahdottomuudesta, vaan valitsen, mitä kuuntelen. Kuuntelen jotain, missä on juoni. Jotain, missä ei ole välttämätöntä pysähtyä sanojen tai lauseiden äärelle. Pysyttelen erossa myös tietopuolisen tekstin kuuntelemisesta, koska pelkään, että jotain oleellista jää ymmärtämättä. Harjoittelen, harjoittelen. Yleensä luen tosi vähän trillereitä, mutta yllättäen juuri niiden kuunteleminen alkoi houkutella.

Ensimmäinen kokonainen äänikirjani oli Tuomas Niskakankaan Roihu, jonka parissa vierähtikin sitten yli 17 tuntia. Lukija Jukka Pitkänen teki kuuntelukokemuksesta miellyttävän: ei liikoja hehkutuksia tai väkinäisiä painotuksia, ei nielaistuja sananloppuja, vaan korvaan sopiva rauhallinen ääni, joka vei tarinaa vääjäämättä eteenpäin.

Roihu läväyttää eteemme kylmäävän lähitulevaisuuden: kansa on jakautunut kahtia ”suuren puhkeamisen” myötä. Suomi ei ole entisensä, velkakupla on mennyttä, tavallisilla ihmisillä ei enää ole varaa elämiseen. Tuomas Niskakangas on maalannut kauhukuvan taloustoimittajan ammattitaidolla.

Kirja koukuttaa, näkökulmahenkilöitä on riittävän monta, jotta mielenkiinto pysyy yllä. On pääministeri, keinoja kaihtamaton toimittaja, karismaattinen nuori kansanjohtaja, poliiseja, poliitikkoja, voimakastahtoisia taustavaikuttajia, toiset uskottavampia kuin toiset. Käänteet yllättävät loppuun asti. Konflikti kytee, ja lopulta se roihuaa. Voisiko tämä olla oikeasti tulevaisuutemme? Sitä on pakko pohtia.

Onnistuneesta kokemuksesta innostuneena kuuntelin saman tien toisenkin kirjan, Vanessa Springoran teoksen Suostumus. Sitä kuunnellessa ei tarvinnut pidättää hengitystä jännittävien juonenkäänteiden takia, vaan ennemminkin oli pidäteltävä omia äänekkäitä puuskahduksia: ”kamalaa!”, ”yököttävää!”, ”miten ne ovat voineet!”. Viisikymppinen arvostettu kirjailija aloittaa suhteen 14-vuotiaan tytön kanssa. Eikä V., kirjan kertoja, ole tytöistä suinkaan ensimmäinen. Missä ihmeessä lymyää aikuisen ihmisen vastuu ja viisaus? Ei ainakaan 1980-luvun ranskalaisissa kulttuuripiireissä. Olkoon tämä selväsanainen ja vaikuttava kirja yksi askel sillä polulla, joka johtaa yhä tolkullisempaan maailmaan.

Halusin näin kirjoittaa muutaman sanan ensimmäisistä äänikirjakokemuksistani. Ainakin yksi kysymys tuli eteen: Mistä minä ne sitaatit nyt poimin? Olen tottunut selaamaan, kääntelemään, kertaamaan ja harppomaan – tarttumaan yhä uudestaan lempikohtiini tekstissä ja kirjoittamaan ne muistiin. Kuuntelemiskokemuksesta on poimittava toisenlaiset asiat: tunnelma, tapahtumat, kokonaisuus. Tätä yritän opetella. Siis harjoittelen. (Katsotaan, mikä on tilanne kahden kuukauden kuluttua!)

Pari muutakin äänikirjaa odottaa valmiiksi ladattuna, mutta niin odottavat myös perinteiset kirjat (Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat ja Jarkko Volasen Varjoihmiset jonon ensimmäisinä). Taas tekee mieleni katsella sanoja, juuttua niihin juuri niin pitkäksi hetkeksi kuin haluan.

Ulkona en suostu - toistaiseksi - kuuntelemaan muuta kuin tuulta, puita ja vähän autojakin, etten jää niiden alle. Ja pian saan kuunnella taas lintuja, kevättä.