tiistai 23. kesäkuuta 2020

Juoksemisesta ja vähän pyöräilystäkin

Kävi tuuri. Kääntelin kirjakaupan tarjouspokkareita ja löysin tämän. Olin sopivasti käynyt juuri vaatimattomalla kävelyhölkkälenkillä, ja pienoinen flow-tila oli yhä päällä. Hieno kirjailija Haruki Murakami on kirjoittanut muutakin kuin romaaneja. Ja hän juoksee. Miksi ihmeessä? Siitä Murakami kertoo 2007 julkaistussa ja 2011 suomennetussa teoksessaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.

Kirja ei toki ole pelkkää valmentautumisen tai harjoitusohjelmien kuvailua. Siinä pohditaan kestävyysurheilun ja kestävyyttä vaativan kirjoittamisen yhteyttä, siinä analysoidaan ikääntymisen vaikutusta sekä juoksemiseen että kirjoittamiseen.  

Kirjailija ei välttämättä liikuta ruumistaan, mutta hänen sisällään tehdään raastavaa, dynaamista työtä. Jokainen käyttää ajatellessaan aivojaan. Mutta kirjailija pukee ylleen tamineet joita nimitetään kertomukseksi, ja hän ajattelee koko olemuksellaan; romaanikirjailijan on tässä prosessissa pantava peliin kaikki fyysiset reservinsä, usein ylirasituksen rajoille saakka.

Kirjailija Murakami on hämmästyttävän kurinalainen tekemisissään, kirjoittamisessa ja juoksemisessa. Tai miksi sen pitäisi hämmästyttää? Kirjailija tarvitsee tietenkin sitkeyttä, puhumattakaan sadan kilometrin ultrajuoksuun osallistuvasta kirjailijasta. Hän kertoo valmistautumisestaan juoksutapahtumiin sellaisella tarkkuudella, että jopa kaltaiseni kehnonpuoleinen kestävyysurheilija alkaa suunnitella omaa harjoitusohjelmaa. (Tämä on ikuinen pulmani: innokas urheilijansielu asuu reistailevassa ja mukavuudenhaluisessa ruumiissa.)

Oletan juoksevani tänä talvena maratonin jossain päin maailmaa. Ja olen varma että kesän koittaessa olen mukana jossakin triathlonissa, panemassa parastani. Näin vuodenajat tulevat ja menevät, ja vuodet kuluvat. Ikäännyn taas yhden vuoden, ja saan ehkä valmiiksi uuden romaanin. Yksitellen minä kohtaan kaikki haasteeni ja hoitelen ne parhaani mukaan. Keskittyen jokaiseen eteenpäin ottamaani askeleeseen, mutta katsellen samalla kauas eteen, tähyillen maisemaa niin kauas kuin kykenen. Loppujen lopuksi minä olen kestävyysjuoksija.

Olen penkkiurheilija. Ja olen lukija. Niinpä suosittelen Murakamin kirjaa penkkiurheilijoille ja lukijoille, siis meille sivustaseuraajille. Ja aivan yhtä lailla haluan suositella sitä sekä niille, jotka oikeasti juoksevat, että niille, jotka kirjoittavat tavoitteellisesti. Suurimman osan siitä, mitä tiedän fiktion kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä.

Entä sitten pyöräily? Maailman suurin pyöräilytapahtuma? Tiedän, että on muitakin Tour de France -nörttejä kuin minä. Tänä vuonna heinäkuu on vapaa, kun Tour on siirretty alkusyksylle (onneksi sitä ei peruttu!). Tähän hetkeen osuikin siksi mainiosti meksikolaisen Jorge Zepeda Pattersonin pyöräilydekkari Kuolema kelloa vastaan. Siinä juonitaan ja listitään kilpailijoita todella reippaaseen tahtiin. Kertoja on ns. apukuski, joukkueensa suuren tähden ja moninkertaisen Tour de France -voittajan uskollinen lakeija. Ykkös- ja kakkosajaja ovat kuin veljet keskenään, yhdessä pyöräilijöiksi kasvaneet, kunnes moninkertainen kieroilu sekoittaa kilpailun ja samalla tallikaverusten välit.

Minulle Pattersonin kirjan suurin ilo oli pääseminen leikisti huippupyöräilyn sisäpiiriin: näin ne syövät, näin ne lämmittelevät, näin ne nukkuvat, näin ne kähisevät keskenään. Juoni on vahvasti liioitellun tuntuinen, mutta minusta oli tietysti hauska lukea Tourmalet’n ja Alpe D’Huezin klassisista nousuista kilpailijan, kakkoskuski Moreaun, näkökulmasta. Viimeiset viisi päivää olivat minulle oma erillinen kilpailunsa, siihen asti Tour oli ollut raskas, oli aina, mutta se oli ollut myös tietynlainen näytös. Pääjoukosta valtaosalle kilpailu oli jo ohi, ja tästä lähtien Tour olisi armotonta taistelua niiden kahden tai kolmen joukkueen välillä, jotka pyrkivät palkintopallille Pariisissa. Se oli kuin pitkän piirityksen viimeinen hyökkäys kaupunkiin, jonka kohtalo päätettäisiin joidenkin tuntien päästä veitset hampaissa.

Teille, rakkaat Tour de France -intoilijakollegani, suosittelen Pattersonin kirjaa eräänlaisena kuriositeettina, paluuna tuttuihin maisemiin ja kuvitteellisiin kilpailutapahtumiin, kun oikeaa Touria joudutaan vielä odottelemaan. 

Hyviä urheilupäiviä kaikille! Älkää kuitenkaan läkähtykö helteessä.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Kostonkierre jatkaa Timo Sandbergin sarjaa

Nyt se on täällä! Timo Sandberg on julkaissut uuden kirjan, joka on hänen historiallisen dekkarisarjansa viides osa. Kostonkierre kuvaa välirauhan ajan kiihkeitä tunnelmia tutuissa maisemissa Lahdessa ja sen liepeillä. Ja mikä parasta, pääsemme taas tuttuun seuraan Reunanpalstalle, missä mökit saattavat olla hataria mutta ihmisten välinen yhteisöllisyys sitäkin vankempaa.

Tarina jatkuu siitä, mihin edellisessä osassa, Tilinteossa, päästiin. Talvisota on päättynyt ja elämä on hetkeksi rauhoittunut, mutta jännitteet eivät ole hävinneet minnekään. Sodan lopputuloksesta ollaan monenlaista mieltä, ja vanhat henkiset rajat eri tavoin ajattelevien välillä piirtyvät pian selvinä. Moni on kokenut raskaita menetyksiä, Lahti kaupunkina on muuttunut karjalaissiirtolaisten tulon myötä levottomammaksi, ja pienten ihmisten tekemiset tuntuvat liittyvän suurempiin, koko maan ja jopa koko sotivan maailman asioihin.

Lahden poliisiasemalla paikallisen poliisin ja Valtiollisen poliisin miesten välit kiristyvät herkästi, kun ”tavallisten” rikosten selvittelyä tärkeämmäksi näyttää nousevan Valpon etsivien työ. Sodan uhka leijuu kaupungin yllä yhä selvemmin, kun kuukaudet kuluvat. 

Kireän tunnelman vallitessa tuttu poliisi, vakaa ja luotettava Otso Kekki, koettaa tutkia epäilyttävää kuolemaa, jonka Kekin työtoverit haluaisivat julistaa heti itsemurhaksi. - Itsemurhan olosuhteet vaikuttivat oudoilta, Kekki alkoi selittää. - Tekotapa oli harvinaisen raju, itsemuhakirjettä ei ollut ja kyseinen henkilö oli poliittisesti hyvin kiistanalainen. Poliittiset intohimot tuntuvat siis liittyvän kaikkeen.

Välillä hengähdetään Reunanpalstan mökeissä, juodaan kahvit vanhojen tuttujen kanssa, tutustutaan suutarintyöhön. Lapset ehtivät ongelle ja metsäretkille. Ollaan mukana Suomen-Neuvostoliiton seuran keskeytetyssä kokouksessa työväentalolla, käydään Nuorten Työläisten Opintoyhdistyksen viikonloppuretkellä Tiilijärvellä. Ammussorvaamossa paiskitaan töitä, työpaikoilla kiihkoillaan sodan puolesta tai sitä vastaan. Samalla kun seurataan aiemmin tutuiksi tulleiden ihmisten elämän kaarta, tavataan myös uusia, kiinnostavia henkilöitä. 

Pienet yksityiskohdat keventävät välillä tunnelmaa: milloin kaksi poliisia hurauttaa alamäkeen yhdellä ainoalla polkupyörällä, milloin kaupungin legendaarinen sontakuski Jepulis Benjami kommentoi tilanteita persoonallisella tavallaan. Paikallishistoria on siis vahvasti läsnä. Jopa vuoden 1941 Salpausselän kisoihin päästään osallistumaan! Kaikesta näkee, että kirjailija on tutkinut ajanjakson tapahtumat ihailtavan perusteellisesti. 

Vanhat kaunat ahdistavat monessa kohtaa: katkeruus johtaa vuosikymmenienkin taakse, Nuorempi polvi tahtoo ymmärtää menneisyyttä, mutta vanhemmat eivät halua palata taaksepäin. Eliisan äiti, Hilda, tosin oli yrittänyt estellä heitä penkomasta mennyttä. Hän piti sitä turhana haavojen auki repimisenä. Nuoret olivat kuitenkin sitä mieltä, että totuus helpotti surua. Kun tiesi mitä oikeasti oli tapahtunut, oli vahvempi jatkamaan elämäänsä eteenpäin.

Niin paljon kuin suuret aatteet nostavatkin tunteita pintaan, eivät myöskään ihmisten henkilökohtaiset surut ja ilot kirjassa unohdu. Aate ja rakkaus voivat mennä sekaisin varsinkin nuoren ihmisen päässä. Hyväksyntää ja läheisyyttä haetaan, mutta silti eteen voi lopulta tulla tilanne, jossa kaverit petetään. 

Meille lahtelaisille Sandbergin kirjat ovat tietysti moninkertainen ilo: tarinan ja jännityksen lisäksi ne innostavat tutkimaan ja pohtimaan historiaa uudelleen ja katselemaan tuttuja paikkoja uusin silmin. Taidankin ensi viikolla poiketa Palolammella!

Tänä poikkeuksellisena korona-aikana Kostonkierteen julkistamista ei päästy hurraamaan suurin joukoin. Jo perinteeksi tullut haastattelutilaisuus Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa olen aina päässyt jututtamaan kirjailijaa, jäi valitettavasti väliin. Eiköhän tilanne kuitenkin vielä korjaannu, sen verran jännittävään hetkeen Kostonkierre jää. Ja me lukijat odotamme lisää.

Kiitos taas, Timo Sandberg, kun kirjoitit!


torstai 4. kesäkuuta 2020

Nickelin pojat ja musta tiistai

Jos kerrankin voi sattua oikea kirja oikeaan aikaan luettavaksi, se oli Nickelin pojat, toissapäivänä eli mustana tiistaina.

Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat sai tänä keväänä Pulitzer-palkinnon (kuten sai myös hänen romaaninsa The Underground Railroad vuonna 2017!). Palkintoja tai ei, Nickelin pojat on kirja, joka kannattaa lukea, jotta ymmärtäisi edes vähän siitä, mitä Yhdysvalloissa on tapahtunut 1960-luvulla ja mitä siellä tapahtuu juuri nyt.

Vajaat kymmenen vuotta sitten Floridassa tehtiin kammottava löytö. Rakennustyöt keskeytyivät, kun raivattavalta alueelta löytyi vähän aiemmin lakkautetun, vuosikymmeniä toimineen koulukodin salainen hautausmaa. Virallisella hautausmaalla lepäsivät laitoksessa virallisesti kuolleiden poikien luut, mutta salaiseen paikkaan oli haudattu ne laitoksen pojat, jotka ”katosivat”. Tästä uutisesta kirjailija sai sysäyksen romaanin kirjoittamiseen (ks. Whiteheadin haastattelu Hesarissa 15.3.2020  https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006439527.html

Tällaiseen historiaan Whiteheadin romaani perustuu. Hänellä ei siis ole kevyttä kerrottavaa, mutta romaanissa ei silti mässäillä turhaan väkivallalla. Tapahtumat ajoittuvat 1960-luvulle, jolloin Yhdysvalloissa eletään kansalaisoikeustaistelun kiihkeitä vuosia. Etelävaltioissa rotuerottelu on yhä voimissaan. Kaidalta tieltä poikenneita tai orvoiksi jääneitä poikia passitetaan floridalaiseen koulukotiin, Nickeliin. Laitoksessa on sekä valkoisia että värillisiä poikia, mutta heidät pidetään toisistaan erillään. Valkoiset saavat kohtuullisempaa kohtelua, mutta helpolla eivät hekään pääse.

Elwood-poika, joka joutuu ilman omaa syytään Nickeliin, on kuunnellut ainoalta äänilevyltään Martin Luther Kingin puheita ja uskoo, että hyvä vielä voittaa. Elwood ystävystyy toisen pojan, Turnerin, kanssa, ja kaksikko täydentää toisiaan eli auttaa selviytymään painajaismaisista oloista ja hirviömäisestä kohtelusta edes jollain tavalla. Elwoodilla on usko ja realisti-Turnerilla keinot. Pahojen asioiden tapahtumista he eivät kuitenkaan pysty estämään.

Isoäitinsä Harrietin kasvattama Elwood yrittää pitää omanarvontuntoaan yllä, mutta Nickelin raa'at ja epäoikeudenmukaiset rangaistukset tekevät tehtävänsä. Isoäiti tuntui yhtä etäiseltä kuin hänen kadonneet vanhempansa, vaikka hän istui isoäidin kanssa silmätysten. Vierailupäivänä hän kertoi Harrietille, että oli kunnossa mutta alamaissa, että elämä oli kovaa mutta hän yritti parhaansa, vaikka oikeastaan hän olisi halunnut sanoa, että katso mitä ne minulle tekivät, katso mitä ne minulle tekivät.

Nickel koulii poikansa. Nickel kadottaa jotkut pojistaan ja nujertaa loput. Melkein kaikkien Nickelin poikien elämässä on ollut epävarmuutta ja epätoivoa ennen Nickeliin joutumista, mutta viimeistään Nickelissä otetaan luulot pois, väellä, voimalla ja vääryydellä. Myös laitoksen ulkopuolinen yhteisö, pikkukaupunki, ummistaa silmänsä ja on mukana tukemassa laitoksen hämäriä järjestelyitä. Nickel on läsnä poikiensa elämässä loppuun asti, pelkona. 

Suurin osa niistä, jotka tuntevat puihin upotettujen renkaiden tarinan, ovat jo kuolleita. Rautarenkaat ovat yhä paikoillaan. Ruostuneina. Syvällä sydänpuussa. Todisteina jokaiselle, jota kiinnostaa kuunnella.

Kirja on aiheestaan huolimatta ilmava, sen rakenne hengittää, pistäytyy välillä myöhemmillä vuosikymmenillä ja tarjoaa samalla hengähdystaukoja lukijalleen. Intensiteetistään se ei kuitenkaan kadota mitään. Pojista, Elwoodista ja Turnerista, tulee lukijalle sydäntäsärkevän läheisiä.

Kirjaa tyrkytän kaikille: Niille, jotka ovat huolissaan rasismista, ja niille, jotka eivät ole huolissaan rasismista. Niille, joita viidenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat kiinnostavat, ja niille, joita ne eivät kiinnosta. Siis: kaikille!

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Oi ihana toukokuu eli pikakertaus kuukauden luetuista

Sekalaisia, innostavia, hämmästyttäviä, sekä lukemiseen että kirjoittamiseen kannustavia kirjoja – niistä oli toukokuu tehty. Samalla tuli kuultua mökkikuistilla palokärjen siipien suhinaa, kehrääjän hyrinää, tiltaltin jankutusta ja kimalaisen työntekoa. Hitaan elämän erikoislähetys pyörii myös ankean kaupunkilaisella sisäpihalla, kun kalalokki hautoo pesässään.

Hei kirjoittaja, lue!

Jokaiselle, joka vakavammin kirjoittamista haluaa tai suunnittelee, oivaa lukemista on Anneli Kannon Kirjoittamassa. Tarjolla on kannustusta, rohkaisua ja jalat maassa -tyyppistä opastusta. Varsinkin sinä sellainen kirjoittaja, joka rimpuilet ison ja tavoitteellisen tekstin kanssa, kokenut ja monipuolinen kirjailija osaa neuvoa sinua aina alkuideoinnista kirjan julkistamiseen asti. Romaanin kirjoittaminen tarkoittaa alttiiksi asettumista, antautumista muutokselle, tuntemattomalle polulle lähtemistä. En tiedä, kuinka tässä käy ja mitä tästä seuraa, mutta menen silti. Se vaatii valtavasti rohkeutta.

Kirjoittamassa ohjasi minut lukemaan myös aihetta sopivasti täydentävän, Kirsi Pehkosen vuonna 2018 julkaistun kirjan Käsikirjoituksesta kirjaksi. Miten kirjailijat muokkaavat tekstiään? Siinä ei haahuilla inspiraation hämyisillä lähteillä, vaan käydään suoraan tekstin muokkaamisen työhön. Haastatelluilla 11 kirjailijalla on kullakin omat tapansa työstää ja hioa. Yksi osoittautuu tarkkojen suunnitelmien luojaksi, toinen syytää heti valmista tekstiä. Uuden ja yhä uuden version editoiminen on toisinaan raskasta, mutta onneksi on olemassa myös se kaunokirjallisuuden salaperäisempi puoli.

Kirjassa haastatellun Sirpa Kähkösen sanoin: Kaunoteoksessa rivien välissä saa olla vaikka kuinka paljon, jopa sellaista, mitä kirjoittaja itsekään ei oikein tiedä. Jotain mikä tekstiä ajaa eteenpäin, tekee siitä merkitsevää, säteilevää. Kertojan maltti ja kätkemisen taito, se on korkeampi oppimäärä tässä työssä.

Eikä kirjoituskirjoja lukeakseen tarvitse olla keskellä oman suurromaanin luomisprosessia. Kaunokirjojen lukijalle kirjailijoiden tapoihin tutustuminen tuo kiinnostavan lisän lukukokemukseen, niin monenlaista joutuu kirjailija miettimään ja tekemään kirjaansa valmiiksi saattaessaan. 

Ketju se vain jatkuu ja jatkuu

Toissa viikolla kehuin Tommi Melenderin esseitä ja niistä lähtevää lukemisen ketjua. Ensin luin Don DeLillon Valkoisen kohinan ja pian sen jälkeen sain kirjastosta Jenny Erpenbeckin romaanin Päivien loppu. Lukiessa tunnen harvoin kylmiä väreitä, mutta nyt kävi niin Päivien lopun viimeisillä kymmenillä sivuilla. Tämä vaihtoehtoisten elämien kirja ei ole millään muotoa helppoa tai hauskaa luettavaa, mutta kun kirjan on antanut rakentua loppuun, antanut sattuman muovaamien kohtaloiden toteutua (tai jäädä toteutumatta), käynyt läpi koko 1900-luvun mittaisen mahdollisen elämän, olo on täysi ja silti levoton.

Luin myös alankomaalaisen Herman Kochin vasta suomennetun teoksen Suomen päivät. Kuhistaanhan siitä tietysti täällä meillä: Miten tuleva kirjailija koki puolivuotisensa Pohjois-Karjalan perukoilla 1970-luvun alussa? Mitä hän muistaa ja mitä nuo muistot merkitsevät? Mutta tässäpä tuleekin ähäkutti-hetki: Ei voi tietää. Kirjailija saa sanoa mitä huvittaa. On-niin-jännää-kuulla-mitä-muut-meistä-ajattelevat-meistä-suomalaisista ei ole tässä se oleellisin juttu, vaan kirja kertoo kirjailija Kochia muistuttavan nuoren miehen kasvusta äidin kuoleman jälkeen.

Ja vielä sitä, tätä ja tuota

Matkustamaan ei pääse, mutta lukemaan pääsee. Lue vaikka Minna Eväsojan Japani-kirja Melkein geisha, niin tulet varmasti hämmästymään nyky-Japanissa yhä noudatettavista perinteistä. Tai lue pieni mutta asialtaan painava Mohsin Hamidin romaani Fundamentalisti vastoin tahtoaan. Jos et halua kauas, käy kokemassa Lapin sota naisten silmin Johanna Laitilan Lilium regalen kautta. Tai jos haluat tanakasti pysyä tutuilla kulmilla Helsingissä, lue Anni Saastamoisen Sirkka.

Kovasti olin kuullut kehuttavan ruotsalaisen Alex Schulmanin kirjoja. Sain ensin käsiini kirjan Unohda minut, jossa kirjailija kertoo elämästään alkoholistiäidin poikana. Ja päämäärätön kanavapujottelu tv:n ääressä johti minut aivan sattumalta näkemään eilisiltana 40 minuutin pätkän kirjailijan haastattelusta (Minun totuuteni, Anna Hedenmon keskusteluohjelma, löytyy onneksi Yle Areenasta). Nyt en malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan Schulmanin toista perheen historiaan liittyvää teosta, Polta nämä kirjeet.

W. G. Sebald on minulle tärkeä kirjailija. Kumma kaiho, historian mystiset kiemurat, paikkojen lumo, himmeät valokuvat siellä täällä. Huimaus on kirjailijakirja sekin, Stendhalista Kafkan kautta Sebaldiin. Mitä lapsuus vuoristokylässä on merkinnyt Sebaldille? On sanottu, että Sebaldin kirjoja on vaikea luokitella (esseetä, matkakertomusta, tutkimusta, kaunoproosaa). Minusta ne on helppo luokitella: ne ovat ihania.

Toukokuussa kesä lopulta tulee, aina. Tänä outona keväänä päivien, viikkojen, kuukausien ja vuodenaikojen mukana on ollut vaikea pysyä. Nyt taitaa olla kesäkuu. Lukeminen saattaa vähentyä toukokuisesta, kun tulee enemmän liikettä arkipäiviin. Ehkä sisäpihan kalalokkikin saa pian hautomisensa haudottua. 

Hyvää lukemiskesän alkua!