Kirjoitan sinulle kirjekirjoista

Hei, ystävä!

Kiitos viimekertaisesta ja kiitos, kun suostuit tähän kirjahullujen kirjeenvaihtokokeiluun. Saa nähdä, mitä siitä kehkeytyy. Odotan jo vastaustasi - ennen kuin edes kunnolla pääsen oman kirjeeni alkuun.

Kuten sinulle jo kerroin, innostukseni kirjeisiin elpyi, kun tulin puolivahingossa lukeneeksi useampia kirjekirjoja. Olin puhunut niistä Wellamo-opiston elämäntarinaryhmässä ja herännyt ajatukseen, että voisi olla fiksua lukea itse sellaiset kirjat, joita toisten luettavaksi ehdottelee.

Kirjeet voivat tosiaan muuttua kirjaksi - enkä nyt tarkoita 1700- ja 1800-luvulla niin suosittuja kirjeromaaneja. Nykyisinkin kirjoitetaan kirjeitä (tai tarkalleen ottaen kai sähköposteja) nimenomaisesti kirjaa varten. Jo helmikuussa kirjoitin blogissa kahden kirjailijan, pojan ja isän, Antti Röngän ja Petri Tammisen, harvinaisen koskettavasta kirjekirjasta Silloin tällöin onnellinen. Sitä silloin suosittelin (ja suosittelen edelleen!) suurin piirtein kaikille, erityisesti kirjoittaville ja lukeville ihmisille. Ja erityisesti sinua patistan lukemaan tuon kirjan, jos et ole sitä vielä ehtinyt tehdä. 

Lisää kirjailijakirjeenvaihtoa: ymmärsin vihdoin lukea Juha Itkosen ja Kjell Westön viime vuonna julkaistun yhteisteoksen 7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä. Siinä nämä tunnetut, tunnustetut kirjailijat kirjoittavat toisilleen (ja samalla meille lukijoille) seitsemän pitkää kirjettä. Vaikka kummallekin on sadellut vuosien varrella kiitosta ja menestystä, kirjailijat pohtivat myös pettymyksiä, hankalalta tuntuneita kritiikkejä, ylipäätään kirjoitustyön valtavuutta. Me maallikot helposti yksinkertaistamme: ei kai ammattikirjailija välitä nuivista arvioista tai vähättelevistä luokitteluista. Kyllä kirjailija välittää.

Esimerkiksi kumpaakin on joskus sanottu liian nostalgian viljelijäksi. Westön sanoin: Sana nostalgia tulkitaan useimmiten taipumukseksi kaivata, haikailla jotakin mikä on jo mennyt. Henkilökohtaisesti en haikaile, minä kuvaan. Miten sinä muuten ymmärrät nostalgian?

Muistoista ja muistamisesta kirjeissä kirjoitetaan laajemminkin. Itkonen sanoo näin: Muisti on siis kirjailijalle tärkeä, mutta muisti ei ole kaikkemme. Kirjoittaessa katse ei suuntaudu pelkästään menneeseen vaan myös tulevaan. Ja vielä lisää: Tartu hetkeen, sanotaan, mutta entä jos tartumme pelkästään niihin? Silloin katoavat sekä historia että tulevaisuus.

Itkonen ja Westö ovat molemmat ”mukavia miehiä”, kunnon kansalaisia, eikä kummallakaan ole tarvetta elää kliseisten taiteilijamyyttien mukaista renttukirjailijan elämää. Kumpikin on huolestunut ilmastonmuutoksesta. Kumpaakin vaivaa verkko- ja muunkin keskustelun aggressiivisuus. En muista, olenko koskaan kysynyt sinulta, oletko innokas Itkosen tai Westön lukija. Minä olen. Olen samaa sukupolvea kuin Westö, ja lukiessani hänen teoksiaan minusta tuntuu, että ajatukseni kulkee samassa rytmissä kuin kirjoitettu teksti.  

Kirjoitin sinulle epätarkasti kirjeen alussa: luin kuin luinkin myös yhden 1800-luvulla kirjoitetun kirjeromaanin, mutta sepä onkin Fjodor Dostojevskin Köyhää väkeä, hänen esikoisteoksensa, joka on suomennettu uudestaan 2008. Suomentaja Martti Anhavalle suurkiitos! Kirja tarjoaa leveän oikopolun kirjailijan maailmaan kahden hengen kirjeenvaihdon kautta. Tämän myötä kun vähän totuttelee, voi helpommin solahtaa isojen mestariteosten uumeniin. Muistelen, että sinä olet lukenut ainakin Idiootin, mutta miten on Karamazovin veljesten laita? Minä kerran aloitin sen, mutta kesken jäi. Jospa joskus ryhdistäytyisin ja yrittäisin taas.

En malta olla kirjoittamatta tähän muutamaa sanaa Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teoksesta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Sen kuvitteellista kirjeenvaihtoa käydään Guernseyn saaren ja enimmäkseen Lontoon välillä. Kirjeitä kirjoittavat niin kirjailija ja kustannusalan ihmiset (joiden kautta saadaan mukaan vanhanajan-nokkelaa sanankäyttöä) kuin saaren kovia kokeneet asukkaat (jotka puolestaan edustavat keskenään hyvinkin erilaisia kirjoittamisen tapoja, taitavia ja taitamattomia, suorasukaisia ja kierteleviä). Hurraan tietysti myös kirjan lukupiiriaiheelle ja yleiselle toiveikkuudelle. 

Ovatko tekstiviestit mielestäsi kirjeitä? Hannu Luntialan Viimeiset viestit herätti huomiota ilmestyessään 2007, ja se nimettiinkin ”maailman ensimmäiseksi tekstiviestiromaaniksi”. Näin 13 vuoden jälkeen on kiinnostavaa sukeltaa tekstiviestimaailmaan, onhan tuo viestimisen tapa vähän hiipunut ja jäänyt kaiken maailman sovellusten jalkoihin. Kirja onkin eräänlainen kuriositeetti, joka tarjoaa nostalgisia tunnelmia. Niin, miten tekstiviestittely muutti kirjoittamista? Millaisia tekstareita sinä syydit vuosituhannen vaihteessa? (Ja käytänkö nyt liian huolettomasti tuota nostalgia-sanaa?)

Kirjekirjan ei ole pakko hehkua inhimillistä lämpöä. Maija Muinosen Mustat paperit luin jo pian sen ilmestymisen jälkeen, seitsemisen vuotta sitten, mutta vasta nyt, toisella lukukerralla, se hätkähdytti toden teolla. Kuoleva nainen täyttää valkoisia papereita mustalla kirjoituksella eli kirjoittaa jälkeen jääville kirjeitä, niistä useimmat viisivuotiaalle pojalleen. Käytännön ohjeet lipeävät pian tulevaisuuden kuvitteluun yksityiskohtia myöten. Aloitat opinnot yliopistossa, samassa missä minä opiskelin. Opiskelet kieliä ja historiaa. Ja filosofiaa ja matematiikkaa. Biologiaa ja maantiedettä ja lääketiedettä ja arkkitehtuuria.

Nainen haluaa pitää kiinni vallastaan, hallita sekä kuolemansa hetken että sen jälkeen koittavan ajan. Seuraavana kesänä kaupunki taas täyttyy turisteista. Joku tuo kukkia puistoon ruohokentälle, hän muistaa kasvoni vielä. Mutta ei kukaan muu muista kenenkään kuolleen, eikä kukaan kysy tietä hautausmaalle. Tässä kirjekirjassa ei vastauskirjeitä ole. Lukijalle jää paljon vastuuta.

No niin, olen tässä esitellyt sinulle muutamia kirjekirjoja sekavasti ja pitkänpuoleisesti enkä edes maininnut yhtään sellaista teosta, joka on jälkeenpäin koottu ja toimitettu aikoinaan ihan yksityiseksi tarkoitetusta kirjeenvaihdosta. Oletko lukenut jonkun sellaisen, jota voisit minulle suositella? Sekamuotoisia, kirjeitä tai sähköpostia ja muuta tekstiä yhdisteleviä kirjoja on tietenkin vaikka millä mitalla. Ne sinä löydät itsekin (ja minäkin varmaan löydän lisää!).

Sinä olet sen verran minua nuorempi, että et varmaan ole lukenut Jean Websterin Setä Pitkäsäärtä, kirjekirjaa vuodelta 1912. Olisinkohan ollut vähän toisella kymmenellä, kun ihastellen luin sen, äidin vanhana kappaleena tietysti. Mitä ovat mahtaneet pääkopalleni tehdä nuo lukuisat äidiltä perityt vanhat tyttökirjat?

En ole pitkään aikaan kirjoittanut kirjettä, mutta toivon, että vanha hyvä tapa tästä vähitellen käynnistyy. Kirjoitathan minulle! Älä kuitenkaan ota paineita pikaisesta vastaamisesta tai mistään muustakaan. Aikaa on. Ja luettavaa riittää.

Voi hyvin!

Sinun, T.

Pienen hauen pyydystys

Mitä tapahtuu, kun tylsä realistilukija tarttuu Juhani Karilan Pienen hauen pyydystykseen? Lapissa ollaan, mutta jängällä tavataan muutakin kuin poroja ja kylän miehiä. Kirjassa näet seikkailevat kaikki kummajaiset: näkki, peijoonit, hattarat, parat ja ties mitkä yliluonnolliset hirviöt. Ja realisti riemastuu! Että kirjailija onkin osannut tunkea tämän kaiken sekalaisen aineksen näin ihanasti pakettiin!

Pienen hauen pyydystys sai vastikään Jarkko Laine -palkinnon. Myös ystävän innostunut suositus ja sieltä täältä kuullut hajakehut kannustivat lukemaan teoksen. En voi muuta kuin huokailla kiitollisuudesta: onneksi luin! Palkinnosta kerrottiin Hesarissa 26.9. näin: Palkintoraadin kehujen mukaan Lappiin sijoittuva romaani on ”maagista realismia herkullisimmillaan” ja ”ammentaa kansanuskomuksista poikkeuksellisen tuoreesti”.

Jo esittelykierros, johdanto, kirjan alussa lupaa kummia: Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Resuisten kuusten puhkomassa taivaanrannassa, jonka kammottava autius pitää ihmiset mykkinä ja myytit vahvoina. Myytit, ne syövät pelkoa. Niistä tiivistyy hirviöitä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa sammuttaa.

Lappi on rajan takana, erillään muusta maasta. Elinan lapsuudenkoti on siellä, ja sinne hän taas kerran ajaa kesäkuussa. Hän voi huonosti. On kiire. Kirous vaaniii. Elina syyttää itseään nuoruuden tärkeiden asioiden hylkäämisestä.

Onneton tapahtumasarja oli johtanut siihen, että Elinan täytyi saada hauki ylös lammesta joka vuosi ennen kesäkuun 18. päivää. Hänen henkensä riippui siitä.

Vaikka alkutilanne on näin dramaattinen ja tapahtumien pyörre kiihtyy loppua kohti, mukaan mahtuu myös leppoisampia hetkiä, jutustelua. Vaikken tunne sikäläistä murretta, kuulen äijien puheen korvissani. En muista, milloin olisi lukenut - tai oikeastaan kuunnellut lukemalla - viimeksi näin elävää dialogia. Se soi!

-        - No joka tappauksessa kunnanjohtajan poika työnnälsi kans eturivviin ja uhos että hän hakkee kivväärin ja ampuu sen. Met naurettiin. Ei veikkoset hattaraa voi ampua. Tai voihan sitä ampua mutta ei se mene siitä miksikkään. Jos sen liikkumavekotin hajuaa niin sehän vaan hyppää johonki toiseen. Vaikka ihimiseen. Parempi se hattara oli siinä linnussa ko itessä.

Poliisi Janatuinen on saapunut pohjoiseen etsimään Elinaa etelässä tapahtuneesta rikoksesta epäiltynä, mutta pian hän huomaa, että tapahtumat etenevät kovin toisenlaisen logiikan mukaan kuin etelässä. Mukana kulkee myös oudompaa porukkaa, kuolleita ja eläviä. Ja kas, siihenkin voi tottua, poliisikin. Elina potee pahaa oloa ankaran fyysisesti ja henkisesti, ja parannuskeinot ovat tiukassa. Tarvitaan koko joukko ihmisiä, olioita, muistoja, ohjeita ja taikoja, jotta kirouksesta päästäisiin. 

Sekaisin ja silti parhaassa mahdollisessa järjestyksessä on siis uuskummaa ja vanhakummaa, kansanuskomuksia ja nykymaailmaa, maailman parasta dialogia ja Lapin-kuvaa, kehityskertomusta ja symbolisatua, ihmeen tiiviinä puristeena. Ja silti teos hengittää niin, että lukijan tekee mieli hengittää samaan tahtiin.

Kuluvan vuoden lukuelämysteni joukossa Pienen hauen pyydystys loistaa kirkkaana valopilkkuna.

Lue tämä, sinä epäilijä! Ja lue sinäkin, joka et epäile!