Kirjoja ja sarjoja

Onko trilogia sarja? Mitä yhteistä kirjoissa pitää olla, jotta niitä voi kutsua sarjaksi? Voiko aikuisena innostua sarjoista samalla tavalla kuin lapsena?

Loistava menneisyys ja Toivoa sopii

Sarjojen lumoa olen miettinyt juuri nyt, vaikka hetki sitten loppuun lukemani kaksi painavaa teosta eivät olekaan varsinaista sarjakirjallisuutta, vaan alkujaan viitenä kirjana (vuosina 1992 - 2012) julkaistu kokonaisuus. Edward St Aubynin Patrick Melrosen tarina  on suomeksi on pakattu kahteen kirjaan: Loistava menneisyys (osat I – III) ja Toivoa sopii (osat IV – V). Monta sataa sivua järkyttävää hyväksikäyttöä, huumehuurujen hulluutta, aristokraattista ilkeilyä ja turhuutta. Ja silti lukiessaan saa moneen kertaan nauraa. St Aubyn kirjoittaa terävääkin terävämmin. Vanhempien vallan alta irrottautuminen vaatii raskaat keinot. Kamalinta on kuitenkin se, että kirjat pohjautuvat kirjailijan omaan elämään.

Mikä pahinta, kun taistelu huumeita vastaan oli alkanut tuottaa tuloksia, hän oli tajunnut sen jättäneen varjoonsa taistelun välttyä tulemasta isän kaltaiseksi. Vanha väittämä, jonka mukaan jokainen tappaa sen mitä rakastaa, oli pelkkä umpimähkäinen arvaus verrattuna siihen, että jokainen muuttuu lähes väistämättä siksi mitä vihaa.

Vaikka Patrick Melrosen tarina tulee vierailta äärialueilta, kopeimmasta brittiläisestä yläluokasta ja syvimmästä huumekuilusta, siinä on hämmästyttävästi samaistumispintaa. Kukapa ei haluaisi joskus kietoa itseänsä sukupolviketjun lenkkeihin ja pohtia, onko tosiaan ihan pakko siirtää kaikki kauhut ja draamat, vaikka sitten lievemmätkin, isältä ja äidiltä pojalle tai tyttärelle.

Hänen päähänpinttymänään oli estää myrkyn tihkuminen seuraavaan sukupolveen, mutta hän tunsi silti epäonnistuneensa. Hän oli päättänyt, ettei siirtäisi kärsimyksensä syitä lapsilleen, mutta sen seurauksilta hän ei voinut heitä pelastaa.

Olen brittiläisen kulttuurin ystävä, tietääkseni, mutta mitä oikeastaan voin ymmärtää sikäläisistä perinteistä, yhteiskuntaluokista, ylisukupolvisesta snobismista tai rappeutuvista perheistä? Millaisella hinnalla kulisseja pidetään pystyssä? Kolmannessa osassa (Toivon mukaan) on huikea kuvaus mahtipontisista parempien piirien juhlista. Dialogin kirjoittajana St Aubyn loistaa.

Patrick Melrose meni televisioon

Sitten on tämä viisiosainen tv-sarja, jonka David Nicholls käsikirjoitti ja Edward Berger ohjasi. Minulla kävi ajoituksen kanssa tuuri, koska sarja on parhaillaan katseltavana Yle Areenassa. Benedict Cumberbatchin nähtyäni en mitenkään voi kuvitella, että kukaan muu voisi olla Patrick Melrose. Ensimmäinen viidestä jaksosta tykittää Patrickin huumekuumeisen New Yorkin -matkan niin kiihkein kuvin ja leikkauksin, että pyörryttää. Ja todistetuksi tulee, että päänsisäistä kaaosta voi esittää muutenkin kuin vain tekstin kautta.

Tv-sarja ei ymmärrettävästi etene aivan kirjojen järjestyksessä, mutta onneksi tallella ovat kirjan herkullisimmat ja hyytävimmät tekstikatkelmat. Erityisesti viides jakso takaumineen on mielestäni hienosti rakennettu. Kirjoissa on valtava määrä (toinen toistaan mahdottomampia) sivuhenkilöitä, jotka eivät kaikki voi mitenkään mahtua mukaan tv-versioon. Silti heitä jää jäljelle niin paljon, että katsoja voi hetken joutua arvailemaan, kuka kukin on ja mitä ihmettä hän tilanteessa tekee. Vaikuttavien kirjojen tv- ja elokuvaversiot pelottavat aina. Jäävätkö ne pelkiksi kevytraapaisuiksi? Patrick Melrosen henki pysyy kuitenkin samana. Mitään ei onneksi pehmennetä. 

Lisää sarjalukemista

Entä olenko aikuisena lukenut muita kirjasarjoja tai sarjakirjoja? (Lapsenahan niitä tietenkin tuli hotkittua, ja vielä samoja sarjoja uudestaan ja uudestaan.) Pari vuotta sitten sain jonkinlaisen ”haluan lukea rikoksista ja kahvista ja pullasta” -kohtauksen ja ahmaisin kaikki Camilla Läckbergin Fjällbacka-murhat. Dekkaripuolella tämmöinen on luontevaa, ja onhan meillä Timo Sandberg, joka kahdella kirjasarjallaan pitää lukijansa, erityisesti meidät lahtelaiset, alati nälkäisinä. Tietysti on kaunompaakin sarjaluettavaa, kuten Elena Ferranten Napoli-sarja, joka valaisee hienosti Italian lähihistoriaa kahden nuoren naisen tarinan kautta. Ja hyvänen aika: ei saa unohtaa rakasta ystävää, Karl Ove Knausgårdia!

Eikä sarjalukeminen tähän lopu. Kymmenisen vuotta sitten luin noin kolme ja puoli osaa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -möhkäleestä. Jos uusi yritys (alusta loppuun asti) joskus onnistuu, raportoin siitä taatusti - kiitosta kerjäten ja itseäni olalle taputtaen. Ensin on kuitenkin pienempien annosten vuoro. Rachel Cuskin juuri suomeksi julkaistu Kunnia, trilogian päätösosa, odottaa ensimmäisenä. Huokailen onnesta jo etukäteen.

Mukavaa vappua!

Maailma käden ulottuvilla

Kiinnostaako koristemaalaus? No ei sitten. Entä silmänkääntötemput, hämääminen, illuusioiden maalaaminen? Ehkä vähän enemmän. Miten olisi kirja taiteen ja todellisuuden tai taiteen ja käsityötaidon suhteesta? Kuulostaa aika teoreettiselta. Vaan kun ei ole. Nämä asiat on kirjoitettu komeaksi kaunokirjallisuudeksi, rakennettu taitavasti kokonaisuudeksi - kuin paraskin käsityötaidon näyte.

Maylis de Kerangalin Maailma käden ulottuvilla -teoksessa vaikuttavan runsas asiasisältö yhdistyy nuoren naisen kehityskertomukseen niin, ettei lukija sitä edes huomaa. Päähenkilö, nuori haikailija Paula, päätyy Brysseliin koristemaalauskouluun.

Äkkiä Paula harppaa kassinsa yli, lähestyy hitaasti suuria marmorilaattoja - brèche violette, hän kuulee sen myöhemmin - painaa käden kiinni seinään, mutta kylmän kiven sijaan tunteekin rakeisen maalauspinnan. Hän kumartuu vielä lähemmäs ja katsoo: se on tosiaankin maalattu. Hän kääntyy ihmeissään kohti muita seinäpaneeleja ja tarkastelee niitä, perääntyy, astuu lähemmäs, koskettaa, kuin haluaisi ensin häivyttää harhakuvan, sitten taas palauttaa sen, kulkee seinänviertä pitkin, ohittaa yhä hämmentyneempänä kivipylväitä, kaariholveja, kapiteeleja, kipsiornamentteja ja stukkokoristeita, saapuu ikkunan luo, on valmis nojaamaan ulos, varmana siitä että siellä odottaa toinen maailma, heti ikkunan takana, käden ulottuvilla, mutta kaikki mihin hän koskee osoittautuu maalatuksi.

Paula opettelee puun ja marmorin olemuksen, harjoittelee silmänkääntötemppuja maalaamalla, oppii. Eikä Paula ole yksin: kirjailija kuvaa mukana kulkevat ystävät ja muut sivuhenkilöt niin täsmällisin vedoin, että heistä tulee äkkiä tuttuja. Kirjailija ehtii kertoa lukijalleen valtavan määrän asiaa koristemaalauksesta, elokuvalavastamisesta ja Lascauxin luolan löytämisestä samalla kun pariisilaisen Paulan taival kulkee Brysselin koulun kautta työmaille maailmalle ja lopulta esihistoriallisten luolamaalausten keskelle. Epävarmasta tytöstä tulee vähitellen itsensä ja muiden arvostama taitava ammattilainen, töitä alkaa löytyä.

Paula on liittynyt kiertelevien käsityöläisten joukkoon, joka pitkin vuotta siirtyy paikasta toiseen, joskus kauaskin, sen mukaan mistä löytyy hommia, toisin kuin twitterin tai instagramin tähdet, jotka värvätään isolla rahalla uuden kännykkämallin, meikkivalikoiman tai katkarapujäädykkeen julkistustilaisuuteen – kampaajat ja värjääjät, tähtileipurit, jalkapalloilijat, valkohampaiset kirurgit, kaiken maailman agentit, kulttikronikoitsijat – mutta he eroavat myös proletariaatista, jota värväytyy jatkuvasti eri työmaille ympäri maapalloa, ehtymättömästä ja alipalkatusta sekatyöläisten massasta, joka pyörii globalisaation alimmissa kerroksissa.

Muutaman sekalaisen projektin jälkeen Paula päätyy Roomaan, legendaarisille Cinecittàn elokuvastudioille. Mikä on kulissia, mikä elämää? Kumpi on oikea Rooma?

Paula menee lähemmäs, loggia on todellinen, elokuvaa varten viimeistelty ja niin täydellinen, että hänen savukkeensa savu, kohotessaan raukeina kiehkuroina kohti parveketta, tiivistyy valkoiseksi tuprahdukseksi, joka ilmoittaa vastavalitun paavin ilmestyvän pian näkyviin. 

Elokuvaa varten rakennetaan täydellisen aidon näköinen, mutta helposti romahtava maailma. Tällaista maailmaa Paula pääsee luomaan (vai jäljentämään?) myös Moskovaan, missä on tekeillä elokuva Anna Kareninasta. (Ja hienosti de Kerangal kuvaa sen hetken, kun Paula alkuvaikeuksien jälkeen innostuu lukemaan romaania, kuinka lukko aukeaa ja pian hän näkee kaiken romaanin kautta, se valaisee hänen elämäänsä...)

Maailma käden ulottuvilla oli käsittelyssä eräässä ihanien naisten lukupiirissä. Etukäteen minua jännitti: mahtavatko ne ollenkaan tästä innostua? Kyllä ne innostuivat. Itse innostuin jo de Kerangalin aiemmin suomennetusta romaanista Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, joka kertoo sydämensiirrosta. Kuulostaa lääketieteelliseltä, mutta kaikesta kirjailijan tuohon romaaniin lataamasta asiatiedosta huolimatta teos käy rajusti tunteisiin, näyttää miten kamalaa on onnettomuuteen joutuneen nuorukaisen perheellä ja miten puolestaan uutta sydäntä odottava nainen valmistautuu toiseen elämäänsä. Onneksi on olemassa tämmöisiä kirjailijoita, jotka perehtyvät johonkin asiaan tolkuttoman (=ihanan) perusteellisesti ja sulattavat sen sitten romaaniksi. Maailma käden ulottuvilla -teoksen runsas kieli pitkine virkkeineen ja luetteloineen kiihdyttää lukijankin rytmiin, jota ei vauhtiin päästyään malttaisi keskeyttää. Eikä muuten ole ihme, että teoksen suomentajat Ville Keynäs ja Anu Partanen ovat ehdolla vuoden 2019 parhaan käännöskirjan tittelin saajiksi ja Jarl Hellemann -palkinnon voittajiksi.

Lopulta Paula päätyy Lascauxin luolamaalausten sisään, kirjaimellisesti. Siellä olivat maailman ensimmäiset kuvat, ja sinne, varta vasten rakennettuun luolan kopioon, halutaan luoda täydellinen jäljennös. Maalaamisen, luomisen ja jäljennösten ketju voi siis olla kymmeniä tuhansia vuosia vanha. Paula maalaa kuvan jäljennöstä luolajäljennöksen seinälle, sekoittaa ja sekoittuu. Jäljentäminen on jatkamista. 

Kirjan nimi saa juuri nyt toisenlaisia ulottuvuuksia kuin pari kuukautta sitten, jolloin luin sen ensimmäisen kerran. Paulalle ja hänen ystävilleen maailma on avoin mennä ja tulla, he matkustavat sinne, missä heidän taitojaan tarvitaan. Kun nyt yritän työntää kättäni ulos ruudun kautta, se törmää näyttöön. Huhtikuussa 2020 maailma on kiinni, mutta paikat pysyvät. Ja hyvä kirjallisuus pysyy.

Vain paikat jäävät lopulta jäljelle, ihan kaiken lopuksi, hän ajattelee kyynelten partaalla, vain paikat jatkavat sitkeästi olemistaan, kuten rauniot, kuten sammal, ne jäävät, pressu joka paukahtaa metallitankoon, kulissitelineiden takana olevat tyhjät tilat, ruohon rapauttama betonilaatta.

Maailman aukenemista odotellessa kannattaa lukea jatkuvuudesta. Tässä teoksessa sitä on.

Älä heittäydy junan alle eli pölyt pois venäläisistä klassikoista

Näinä poikkeusaikoina moni uhoaa (minäkin itselleni) lukevansa vihdoin ”ne lukematta jääneet klassikot”. Onhan noita meidänkin kotihyllyssä, venäläisiä eritoten. Vaan nytpä onkin käynyt niin onnellisesti, että viime vuonna ilmestyi aivan mahtavan hauska kirja, joka tarjoaa meille uudenlaisia lähestymistapoja venäläisten jättiläisten kirjoittamiin järkäleisiin. Ja mitä elämänviisauksia klassikoista löytyykään!

Brittiläisen Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista on todellinen ääneennaurukirja ja samalla ajoittainen liikutuskirja. Sivuseikaksi tuppaa jäämään Groskopin erinomainen venäjän kielen ja kirjallisuuden tuntemus, kun hän kertoo oman näkemyksensä yhdestätoista klassikosta hyvinkin itseironisesti ja historiaa omien kokemustensa kanssa yhteen joustavasti sovitellen. Hänen mukaansa on pötyä, että venäläisiä klassikoita voisi lukea vain asiaan vihkiytyneiden salaseuran jäsen. Hän väittää itsekin olevansa kompuroiva amatööri, joka tahtoo rohkaista muita kompuroivia amatöörejä.

Kirjassa on yksi luku kutakin teosta kohti (kirjailijat ovat Tolstoi, Pasternak, Ahmatova, Turgenev, Puškin, Dostojevski, Tšehov, Solženitsyn, Bulgakov, Gogol ja Tolstoi). Lukujen otsikot ja varsinkin nuo vaihtoehtoiset otsikot kertovat, millaisella  otteella Groskop teosten elämänoppeja suodattaa. Vaikkapa näin:

2. Kuinka hyväksyä se, mitä elämä heittää eteesi. Boris Pasternakin Tohtori Živago. (Tai: Älä jätä vaimoasi, kun hän on raskaana).

6. Kuinka ratkaista sisäinen ristiriita. Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus. (Tai: Älä tapa vanhoja naisia rahasta).

7. Kuinka elää tunteen kanssa, että ruoho on aina vihreämpää toisella puolella. Anton Tšehovin Kolme sisarta. (Tai: Älä jauha koko ajan Moskovasta).

Taustalla kulkee Groskopin nuoruudenaikainen haave venäläistymisestä ja jopa salaisista venäläisistä sukujuurista. Opinnot ja oleskelu Pietarissa vain yllyttävät häntä: Sinä pakkomielteisenä Venäjän-vuotenani olin yrittänyt niin kovasti olla joku muu, että olin muuttunut vieraaksi itselleni. Käy kuitenkin ilmi, että vuosien myötä kirjailija oppii näkemään itsensä vähemmän jakautuneena, ja selitys englantilaisittain kovin eksoottiselle sukunimellekin löytyy - muualta kuin Venäjältä.

Kirjailijoita Groskop inhimillistää: kaukana on pönötyselämäkertojen pölynhaju ja kirjallisuustieteellinen kuivakkuus. Toisaalta tämä eloisa kerronta saattaa hyvinkin saada lukijansa tarttumaan myös johonkin perusteellisempaan elämäkertaan tai tutkimukseen. (Englannin kieltä taitaville kirjassa on runsaasti teosvinkkejä.) Mutta ennen kaikkea kirja suorastaan pakottaa avaamaan ainakin jonkin noista mainituista klassikoista - uudelleen tai ensi kertaa. Itse olen lukenut pari kolme noista teoksista ihan nuorena. Nyt ne taatusti avautuvat ihan toisella tavalla jo pelkästään oman iän takia ja tietysti vielä enemmän Groskopin kirjan ansiosta.

Hesarissa julkaistiin syyskuussa Vesa Sirénin juttu, jossa vertaillaan keskenään Groskopin löytämiä elämänoppeja ja teoksista aikoinaan Helsingin Sanomissa (ja jo Päivälehden aikaan) ilmestyneitä kritiikkejä. Jutusta pääsee myös lukemaan kokonaan nuo alkuperäiset arviot. Tämä linkki auennee ainakin Hesarin tilaajille: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006249494.html

Jos haluat lukea innostuneen kirjailijan hauskan, monipuolisen teoksen ja innostua samalla itsekin, tartu äkkiä tähän! Olen varma, että suurisuuntaiset klassikonlukusuunnitelmat on sen jälkeen helpompi toteuttaa.