Ave Matara!

Askel painui maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivat, ja askel nousi.

Kun aloin lukea Matias Riikosen romaania Matara, pysähtelin tiuhaan. En tainnut heti huomata, että isoveljen ja pikkuveljen askeleet metsässä pysähtelivät myös. Heidän piti varmistaa, ettei missään risahtanut tai suhahtanut väärällä tavalla. Minä jäin kuuntelemaan tekstiä, sen uusia ja vanhoja sanoja, rytmiä ja hengitystä. Veljesten ensimmäisen tarpomisjakson jälkeen olin jo mukana ryteikössä. Kuulin linnut ja haistoin mullan.

Matara kertoo yhden poikajoukon luomasta valtakunnasta yhtenä kesänä eteläsuomalaisessa metsässä. Matara muistuttaa Rooman valtakuntaa, auguureineen, konsuleineen, optimaatteineen, populaareineen ja plebeijeineen. On kylpylänpitäjää, näyttelijää, kuvataiteilijaa. Jokaisella on paikkansa hierarkkisessa järjestelmässä. Valtataisteluita käydään sisäisesti mutta myös toisia poikaporukoita vastaan. Rauhanomaisemmat kallit ja sotaisat kermit tulevat tutuiksi. Isku puumiekasta tietää kuolemaa eli joutumista ulos leikistä. Ulkopuoliseen maailmaan ei saa viitata, mutta se on kuitenkin olemassa: pojat käyvät nukkumassa opistolla ja lähtevät aamuisin liikkeelle eväsvoilevät mukanaan.

He kahlasivat mustikkamättäissä lievikkomaan poikki, joutuivat aina välillä kiipeämään jonkin rungon yli, varoivat kolistelemasta puumiekkojensa nahkahuotria runkoa vasten, hitaasti hivuttivat itsensä alas, kuin olisivat pelänneet metsän olevan ansoitettu, ja jatkoivat hiljaa ja totisina, pysähtyivät välillä kuuntelemaan ja jatkoivat taas. Lopulta heidän eteensä ilmestyi kuivalta maalta haiseva ja pystyyn kuolleiden kuusten täyttämä laakea kangas, ja he vetäytyivät viimeisten elävien oksien lomaan levähtämään ja tähystämään… maa oli ruskeiden neulasten peitossa ja ikivanhojen ja vuosia sitten kuolleiden kuusten oksilla roikkui kellastuneita haavanlehtiä kuin joku onneton metsänhenki olisi halunnut uudelleen vaatettaa neulasensa pudottaneet patvit.

Omintakeinen kieli on kirjailijan mukaan syntynyt monesta: mukana on eräkirjallisuudesta tuttuja sanoja (juuri noita luonnon paikkasanoja) ja jopa 1930-luvun sotilasslangia. Poikien dialogi onkin ihmeen toimiva yhdistelmä nykypoikien tavallista puhekieltä ja Matarassa noudatettavien sääntöjen vaatimia virallisia termejä. Poikahuumorikin kukoistaa pätkittäin. Dialogin kautta tyypit tulevat tutuiksi. Erityisesti päähenkilö, pikkuveli, kasvaa myös puheissaan kesän ja romaanin myötä.

Kuka haluaa sotaa ehdoin tahdoin? Ketkä lähtevät mukaan? Kun kerran senaatti ei suostu, asia viedään kansankokoukseen. Mihin kohtaan tiedustelijaveljekset asettuvat? Pärjääkö pikkuveli ilman isoveljeä, jos paha paikka tulee? Pikkuveljestä kehittyy kerrassaan rakastettava hahmo: niin oikeasti pikkupoika, ajatuksineen, itkun pidättelemisineen, kysymyksineen ja kysymättä jättämisineen. Kirjan loppupuolella jännitän hänen puolestaan. ("Voi pikkuveli, kävisipä kaikki hyvin!")

Kirjailija on sanonut haluavansa tehdä oikeutta lapsille ja leikille. Niin tapahtuu, mutta samalla tekstissä ovat läsnä historia, tiheääkin tiheämpi luonto, aikuisten valtapelit ja ylipäätään ihmisten väliset suhteet. Mitä lapsuus oikeastaan on? Eikö se voisi olla muutakin kuin aikuisuuteen valmistautumista? (Kun olen aikoinaan saanut seurata sivusta lasten hyvinkin monimutkaisia ja ties kuinka kauan kestäneitä leikkejä, en voi muuta kuin olla syvästi sitä mieltä, että lapset kykenevät vaikka mihin.)

Yhtä lailla kuin lukija on keskellä metsää ja Mataran rakennelmia, myös kirjailija lymyilee samoissa pusikoissa. Hän ei nouse kenenkään yläpuolelle, ei selitä, ei viisastele. Hän vain kertoo, mitä Matarassa tapahtuu, miten linnut huutavat, sammal pehmentää askeleen, sade kastelee, pojat puhuvat, hiipivät ja väsyvät, riitelevät ja kuitenkin huolehtivat toisistaan.

Jossain vaiheessa hänen hengityksensä hidastui ja pää retkahti. Hän hätkähti hereille, kun lautan päällä rysähti. Vaistomaisesti hänen kätensä hakeutui miekalle, mutta hän rauhoittui huomatessaan, että Janne istui polvet koukussa hänen vieressään. Se katsoi häntä sen näköisenä, että oli katsellut jo pidempään, valvonut hänen untaan.

Riikosen edellinen teos, Iltavahtimestarin kierrokset, on Mataran pari. Sekin on omaelämäkerrallinen, kuten omalla erityisellä tavallaan myös Matara, joka on omistettu Jollaksen pojille. Iltavahtimestarin kierrokset on kulunut repussani, kun olen sitä kuljettanut kirjoittajaryhmille luettavaksi, välillä jollekulle lainaan. Täällä blogissa kirjoitin siitä maaliskuussa 2020. Olen pitänyt puheita sen puolesta milloin missäkin seurueessa. Nyt saavat uutta kuultavaa!

Tähtitaivas heijastui vedenpinnasta, kun pikkuveli astui rantapiihin ja pylväälle ja hämmästyi kykyään muistaa sen sijainti ja seuraavan... hänen kuvajaisensa käveli tähtien joukossa ja kuvajaisen yllä pilvien pitkät riekaleet olivat kuin taivaalle ripustettuja viirejä ja keskellä lampea pikkuveli jäi tarkastelemaan kuvajaistaan ja se häntä. Toinen oli viaton ja toinen ilkeä, eikä pikkuveli voinut mennä takuuseen, etteikö hän ollut tuon tähtitarhoissa kulkevan pojan kurja varjo, joka teki tihutöitään tässä maallisessa maailmassa. Pikkuveli veti henkeä ja jatkoi avaruuden yli ja hakopuita pitkin pensaiden peittämälle purolle.

Mitä ajattelin aluksi: ohhoh, kolmesataa sivua poikien valtakuntia ja valtataisteluita metsässä. Mitä ajattelin lopuksi: kiitos loistavasta romaanista, Matias Riikonen!

Uusi maailmanaika ja Iltavahtimestarin kierrokset

Ei ole lukeminen luistanut parin viime viikon aikana. Tuli uusi maailmanjärjestys, ja minä juutuin lyhyisiin hetkiin, uutisiin, kuulumisiin, sosiaalisiin jaaritteluihin, ihmettelyyn. Niin on käynyt kai monelle muullekin. Samalla on ollut lohdullista lukea verkosta, miten ihmiset ovat aktiivisia ja tarjoavat virtuaalista viihdettä, taidetta, seuraa, lukupiirejäkin. Ja tietysti kirjavinkkejä.

Yksi tämän kankealukuisen maaliskuuni ehdottomista huipuista on ollut Matias Riikosen Iltavahtimestarin kierrokset. Sitä oli parikin ystävää suositellut – kiitos Miisalle ja Joukolle! Tavallaan kirja sopii tähän hetkeen, koska kertoja, iltavahtimestari, kävelee siinä yhtä ja samaa kaupunkireittiä Helsingissä yömyöhällä, yksin. Vuodenajat, luonnonilmiöt, kertojan mieleen johtuvat tarinat vaihtelevat, vaikka maisema pysyy samana, Taka-Töölöstä Ullanlinnaan, samat näyteikkunat, samat kadunkulmat.

Myönnän, että osa ihastuksestani selittyy tutuilla paikoilla. Kaihoan Sibeliuksenpuistoon ja Korkeavuorenkadulle. Olen joskus liikkunut noilla kulmilla päivittäin, ja ne elävät päässäni jonkinlaisina kaupunkiromantiikan ylimpinä ilmentyminä. Lastenlinna, Mestaritalli, Hietaniemen hautausmaa, Soutustadion, Johanneksen kirkko, Kaivopuisto. Kirjassa paikkoihin yhdistyy sekä satunnaisia, lyhyitä kohtaamisia että esseenomaisia pohdintoja.

Ainoa keino päästä kadotettuun aikaan on tehdä tästä ajasta kadotettu aika. On kuviteltava tulevaisuuden nostalgikkoja, jotka kaipaavat tähän päivään. Silloin irvokkaimmatkin uudisrakennukset, katumaasturit tai rantapaviljongin ohi kulkevien nuorten matkakaiuttimista kuuluva konemusiikki muuttuvat merkeiksi menetetystä menneisyydestä.

Nämä kaikki, havainnot öisestä kaupungista, sivusta kuunnellut lyhyet keskustelut ja pienet tarinat jostakin menneisyyden kohdasta (valokuvineen päivineen), tuovat välillä mieleeni W.G. Sebaldin melankoliset teokset. Iltavahtimestari kirjoittaa myös mm. Juhani Ahon Yksin-teoksesta ja J.M. Barrien (yhtä lailla kuin Eläinmuseon namusedän!) kummasta elämästä ja Peter Panista, yhdistelee näkemäänsä ja lukemaansa omaperäisesti.  

Koulujen iltavahtimestarilla on huolta myös toisesta työstään, kirjailijantyöstä. Hartioitani painoivat unettomat yöt. Olin koulun lisäksi menettänyt kustantamoni, samalla vääjäämättömyydellä kuin olin kerran menettänyt ainoan oikean kotimaani, kun lapsuus loppui ja Jollaksen takametsien valtakunnat lakastuivat, ja pelkäsin, että onnistuisin varmaan lopulta hukkaamaan jopa oman varjoni. Iltavahtimestarin kierrokset ovat siis samalla kirjailijan muistiinpanoretkiä, onhan kirjan on sanottu olevan omaelämäkerrallisen teosparin ensimmäinen osa. Myös kirjailijan muistikirja vilahtaa kohtauksessa, jossa iltavahtimestari tapaa nuorisoa matkansa varrella (yksi erinomaisen hauska kohtaaminen!).

Huomaan, että voisin kirjoittaa tähän loputtomiin sitaatteja: Topeliusskolanin piha-aidan takana Folkhälsanin päärakennuksen ilmanvaihtokanavat pitivät monotonista ulinaa, kuin sadan byrokraatin alitajunnat olisivat huutaneet siellä, eikä niillä olisi ollut mitään sanottavaa.

Haluan siis kovasti suositella Iltavahtimestarin kierroksia. Kenelle erityisesti? Helsinki-romantikolle, kaupunkikävelijälle, hitaan elämän ystävälle, tunnelmiin unohtujalle, kummallisista yhteyksistä ilahtuvalle. En suosittele kirjaa juonivetoisten, tapahtumientäyteisten teosten fanille - vaikka toisaalta: tässä olisi tarjolla mitä mainiointa vaihtelua, samalla kertaa henkeviä esseitä ja yllättäviä kaupunkikuvia.

Iltavahtimestarista innostuin niin, että lainasin kirjastosta Nelisiipisen lokin, Riikosen esikoisteoksen vuodelta 2012. Siinäpä reipas aloitus kirjailijanuralle! Monet kertojat, joista toiset ovat vielä yllättävämpiä kuin toiset, hämäävät lukijaa juuri sopivasti. Maailma ei aina ole kaunis, mutta kieli on.

Seuraavat jo odottavat: lukulistalla on Riikosen teoskaksikko vuodelta 2017, Suuri fuuga ja Kiertorata. Pitänee niihin perehtymistä varten kuunnella Beethovenia ja Bachia. Välillä luen kuitenkin jotakin aivan muuta, kenties brittiläistä viihdettä ja ainakin Elizabeth Stroutin Olive Kitteridgen.

Pitäkää huoli itsestänne ja ajatuksistanne. Siis lukekaa!