Etteikö sanoilla muka olisi painoa? Petri Tammisen uusin kirja Se sano painaa paljon enemmän kuin sivumäärästä ja grammoista voisi luulla: 125 sivua lausahduksia, jotka ovat vaikuttaneet yksittäisten ihmisten elämään ratkaisevalla tavalla. Sanonnat on koottu kirjaa varten järjestetyn keruun tuloksista ja haastatteluista. Yksityiset muistot muuttuvat yhteisiksi, kun kirjailija muuttaa ne vielä kerran sanoiksi. Se ratkaiseva lause on ympäröity pienellä tarinalla, juuri niin tiiviisti ja tarkasti kuin Petri Tamminen osaa.
Oikeastaan on aika kamalaa, miten paljon musertavia lauseita
ihmisten muistoista löytyy. Äiti, isä, opettaja, naapuri - kuka milloinkin - on
päästänyt suustaan sanat, jotka jäävät kuulijansa mieleen kaihertamaan
vuosikymmeniksi ja vaikuttavat hänen käsitykseensä itsestään joskus ratkaisevasti (Voitko kuvitella että tässä maailmassa olisi joku sinua tyhmempi?). Kirjassa kuljetaan eteenpäin iän mukaan: ensimmäiset muistot
ovat pienen lapsen tai alakoululaisen, lopulta tullaan perille yli kahdeksankymppisten huteraksi käyvään maailmaan.
Opettajan mahtiasema takavuosina tulee näkyville moneen otteeseen. Opettaja voi käyttäytyä kuin hirviö vaikkapa piirustustunnilla:
Kyllähän sinä Eila tiedät ettei kenelläkään voi olla noin
paksuja jalkoja. Katsokaa nyt kaikki tarkasti ettette vaan tee samaa virhettä.
Onneksi on päinvastaisiakin esimerkkejä, viisaita, lohduttavia opettajia. Vasenkätisyys voi sittenkin olla hyvä asia:
Sinustahan voi tulla vaikka kirurgi kun osaat käyttää
kumpaakin kättä.
Parhaimmillaan opettajat hakevat koulunkäyntiin väsyneen oppilaansa kotoa asti: Me Irman kanssa ajateltiin että sinä olet niin fiksu tyttö että ei me anneta sinun heittää lukiota läskiksi.
Kun luen kirjaa, moni joskus kuulemani lause herää eloon. Toisten muistot johtavat omien muistojen kertaamiseen: Leikkikoulussa on piirustushetki. Liidut suhisevat harmaita, sinertäviä ja vaaleanvihreitä papereita vasten. Piirrän talvisen kuvan, kun värilliselle paperille on niin mukava töpötellä valkoista lumisadetta. Kuvassani on talvikamppeisiin pukeutunut tyttö, pihapuu ja auto. Vieressäni istunut tyttö katsoo kuvaa ja sanoo minulle vakavasti: ”Ei tytöt saa piirtää autoja.” Tapaus ei hillitse piirtämisintoani, mutta ehkä se saa kuusivuotiaan miettimään, milloin kannatta tutkailla toisten reaktioita, mukautua.
Se sano -kirjan lukijana voisin pitää tukkimiehen kirjanpitoa, vetää viivan jokaisen luetun pikku tarinan jälkeen, vaikkapa tällaisiin kategorioihin jaettuna: ääneen naurattavat, hymähdyttävät ja myhäilyttävät, samaistuttavat täsmälaakit (Oletko sinä tyttö vai poika?), haikeankaihoisat, vihastuttavat, sydänalaa tuskaisesti puristavat. Kaikkea on.
Ihminen ei oikein voi olla puhumatta, mutta miten osaisi
asettaa sanansa kauniisti ja rohkaisevasti, kun ei yhtään tiedä, milloin sanojen vastaanottaja
on herkimmillään tai heikoimmillaan? Vaikka kaameita esimerkkejä on teos puolillaan, rohkaisun, kannustuksen ja rakkauden sanoja on yhtä paljon. Lääkäri voi sanoa sairaalle: Pidä huolta itsestäsi, hemmottele itseäsi. Tai satunnainen vastaantulija voi sanoa uupuneelle opiskelijalle kirjaston naulakolla: Olet ihanampi kuin kirja.
Tämäkin Petri Tammisen teos sopii loistavasti ääneen luettavaksi. Kotona olen lukenut ties kuinka monta pätkää, ja kirjoitusryhmätkin ovat saaneet osansa. Näitä tekstejä on vain pakko päästä jakamaan! Olen täällä blogissa jo aikaisemmin (21.2.2020) tunnustanut, että Petri Tamminen on yksi lohtukirjailijoistani, ja olen kirjoittanut myös hänen edellisestä romaanistaan Musta vyö - ja samalla myös Antti Röngän romaanista Jalat ilmassa ja isän ja pojan yhteisestä kirjeenvaihtokirjasta Silloin tällöin onnellinen (7.2.2020).
Kirjailija Torsti Lehtinen (teoksessaan Sanojen avaruus) sanoo, että "täydellisyyttä on kahdenlaista: sellaista, johon ei voi lisätä mitään, ja sellaista, mistä ei voi mitään poistaa". Hän kehottaa jokaista kirjoittajaa kysymään itseltään kysymyksen: "Kumpaa täydellisyyttä mieluummin tavoittelet?"
Petri Tamminen on kirjailija, jonka jokainen sana tarpeen ja kohdallaan. Mitään ei voi ottaa pois.
