Kirjoitan sinulle kirjekirjoista

Hei, ystävä!

Kiitos viimekertaisesta ja kiitos, kun suostuit tähän kirjahullujen kirjeenvaihtokokeiluun. Saa nähdä, mitä siitä kehkeytyy. Odotan jo vastaustasi - ennen kuin edes kunnolla pääsen oman kirjeeni alkuun.

Kuten sinulle jo kerroin, innostukseni kirjeisiin elpyi, kun tulin puolivahingossa lukeneeksi useampia kirjekirjoja. Olin puhunut niistä Wellamo-opiston elämäntarinaryhmässä ja herännyt ajatukseen, että voisi olla fiksua lukea itse sellaiset kirjat, joita toisten luettavaksi ehdottelee.

Kirjeet voivat tosiaan muuttua kirjaksi - enkä nyt tarkoita 1700- ja 1800-luvulla niin suosittuja kirjeromaaneja. Nykyisinkin kirjoitetaan kirjeitä (tai tarkalleen ottaen kai sähköposteja) nimenomaisesti kirjaa varten. Jo helmikuussa kirjoitin blogissa kahden kirjailijan, pojan ja isän, Antti Röngän ja Petri Tammisen, harvinaisen koskettavasta kirjekirjasta Silloin tällöin onnellinen. Sitä silloin suosittelin (ja suosittelen edelleen!) suurin piirtein kaikille, erityisesti kirjoittaville ja lukeville ihmisille. Ja erityisesti sinua patistan lukemaan tuon kirjan, jos et ole sitä vielä ehtinyt tehdä. 

Lisää kirjailijakirjeenvaihtoa: ymmärsin vihdoin lukea Juha Itkosen ja Kjell Westön viime vuonna julkaistun yhteisteoksen 7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä. Siinä nämä tunnetut, tunnustetut kirjailijat kirjoittavat toisilleen (ja samalla meille lukijoille) seitsemän pitkää kirjettä. Vaikka kummallekin on sadellut vuosien varrella kiitosta ja menestystä, kirjailijat pohtivat myös pettymyksiä, hankalalta tuntuneita kritiikkejä, ylipäätään kirjoitustyön valtavuutta. Me maallikot helposti yksinkertaistamme: ei kai ammattikirjailija välitä nuivista arvioista tai vähättelevistä luokitteluista. Kyllä kirjailija välittää.

Esimerkiksi kumpaakin on joskus sanottu liian nostalgian viljelijäksi. Westön sanoin: Sana nostalgia tulkitaan useimmiten taipumukseksi kaivata, haikailla jotakin mikä on jo mennyt. Henkilökohtaisesti en haikaile, minä kuvaan. Miten sinä muuten ymmärrät nostalgian?

Muistoista ja muistamisesta kirjeissä kirjoitetaan laajemminkin. Itkonen sanoo näin: Muisti on siis kirjailijalle tärkeä, mutta muisti ei ole kaikkemme. Kirjoittaessa katse ei suuntaudu pelkästään menneeseen vaan myös tulevaan. Ja vielä lisää: Tartu hetkeen, sanotaan, mutta entä jos tartumme pelkästään niihin? Silloin katoavat sekä historia että tulevaisuus.

Itkonen ja Westö ovat molemmat ”mukavia miehiä”, kunnon kansalaisia, eikä kummallakaan ole tarvetta elää kliseisten taiteilijamyyttien mukaista renttukirjailijan elämää. Kumpikin on huolestunut ilmastonmuutoksesta. Kumpaakin vaivaa verkko- ja muunkin keskustelun aggressiivisuus. En muista, olenko koskaan kysynyt sinulta, oletko innokas Itkosen tai Westön lukija. Minä olen. Olen samaa sukupolvea kuin Westö, ja lukiessani hänen teoksiaan minusta tuntuu, että ajatukseni kulkee samassa rytmissä kuin kirjoitettu teksti.  

Kirjoitin sinulle epätarkasti kirjeen alussa: luin kuin luinkin myös yhden 1800-luvulla kirjoitetun kirjeromaanin, mutta sepä onkin Fjodor Dostojevskin Köyhää väkeä, hänen esikoisteoksensa, joka on suomennettu uudestaan 2008. Suomentaja Martti Anhavalle suurkiitos! Kirja tarjoaa leveän oikopolun kirjailijan maailmaan kahden hengen kirjeenvaihdon kautta. Tämän myötä kun vähän totuttelee, voi helpommin solahtaa isojen mestariteosten uumeniin. Muistelen, että sinä olet lukenut ainakin Idiootin, mutta miten on Karamazovin veljesten laita? Minä kerran aloitin sen, mutta kesken jäi. Jospa joskus ryhdistäytyisin ja yrittäisin taas.

En malta olla kirjoittamatta tähän muutamaa sanaa Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teoksesta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Sen kuvitteellista kirjeenvaihtoa käydään Guernseyn saaren ja enimmäkseen Lontoon välillä. Kirjeitä kirjoittavat niin kirjailija ja kustannusalan ihmiset (joiden kautta saadaan mukaan vanhanajan-nokkelaa sanankäyttöä) kuin saaren kovia kokeneet asukkaat (jotka puolestaan edustavat keskenään hyvinkin erilaisia kirjoittamisen tapoja, taitavia ja taitamattomia, suorasukaisia ja kierteleviä). Hurraan tietysti myös kirjan lukupiiriaiheelle ja yleiselle toiveikkuudelle. 

Ovatko tekstiviestit mielestäsi kirjeitä? Hannu Luntialan Viimeiset viestit herätti huomiota ilmestyessään 2007, ja se nimettiinkin ”maailman ensimmäiseksi tekstiviestiromaaniksi”. Näin 13 vuoden jälkeen on kiinnostavaa sukeltaa tekstiviestimaailmaan, onhan tuo viestimisen tapa vähän hiipunut ja jäänyt kaiken maailman sovellusten jalkoihin. Kirja onkin eräänlainen kuriositeetti, joka tarjoaa nostalgisia tunnelmia. Niin, miten tekstiviestittely muutti kirjoittamista? Millaisia tekstareita sinä syydit vuosituhannen vaihteessa? (Ja käytänkö nyt liian huolettomasti tuota nostalgia-sanaa?)

Kirjekirjan ei ole pakko hehkua inhimillistä lämpöä. Maija Muinosen Mustat paperit luin jo pian sen ilmestymisen jälkeen, seitsemisen vuotta sitten, mutta vasta nyt, toisella lukukerralla, se hätkähdytti toden teolla. Kuoleva nainen täyttää valkoisia papereita mustalla kirjoituksella eli kirjoittaa jälkeen jääville kirjeitä, niistä useimmat viisivuotiaalle pojalleen. Käytännön ohjeet lipeävät pian tulevaisuuden kuvitteluun yksityiskohtia myöten. Aloitat opinnot yliopistossa, samassa missä minä opiskelin. Opiskelet kieliä ja historiaa. Ja filosofiaa ja matematiikkaa. Biologiaa ja maantiedettä ja lääketiedettä ja arkkitehtuuria.

Nainen haluaa pitää kiinni vallastaan, hallita sekä kuolemansa hetken että sen jälkeen koittavan ajan. Seuraavana kesänä kaupunki taas täyttyy turisteista. Joku tuo kukkia puistoon ruohokentälle, hän muistaa kasvoni vielä. Mutta ei kukaan muu muista kenenkään kuolleen, eikä kukaan kysy tietä hautausmaalle. Tässä kirjekirjassa ei vastauskirjeitä ole. Lukijalle jää paljon vastuuta.

No niin, olen tässä esitellyt sinulle muutamia kirjekirjoja sekavasti ja pitkänpuoleisesti enkä edes maininnut yhtään sellaista teosta, joka on jälkeenpäin koottu ja toimitettu aikoinaan ihan yksityiseksi tarkoitetusta kirjeenvaihdosta. Oletko lukenut jonkun sellaisen, jota voisit minulle suositella? Sekamuotoisia, kirjeitä tai sähköpostia ja muuta tekstiä yhdisteleviä kirjoja on tietenkin vaikka millä mitalla. Ne sinä löydät itsekin (ja minäkin varmaan löydän lisää!).

Sinä olet sen verran minua nuorempi, että et varmaan ole lukenut Jean Websterin Setä Pitkäsäärtä, kirjekirjaa vuodelta 1912. Olisinkohan ollut vähän toisella kymmenellä, kun ihastellen luin sen, äidin vanhana kappaleena tietysti. Mitä ovat mahtaneet pääkopalleni tehdä nuo lukuisat äidiltä perityt vanhat tyttökirjat?

En ole pitkään aikaan kirjoittanut kirjettä, mutta toivon, että vanha hyvä tapa tästä vähitellen käynnistyy. Kirjoitathan minulle! Älä kuitenkaan ota paineita pikaisesta vastaamisesta tai mistään muustakaan. Aikaa on. Ja luettavaa riittää.

Voi hyvin!

Sinun, T.

Isä ja poika kirjoittavat

Jokainen näistä kolmesta kirjasta ansaitsisi oman kirjoituksensa, mutta kun ne voi perhesyistä liittää yhteen, tapahtukoon niin.

Ensin, elokuussa, ilmestyi Antti Röngän Jalat ilmassa. Halusin lukea sen heti, ryntäsin kirjakauppaan, palasin kotiin ja luin kirjan melkein yhdeltä istumalta. Se järkytti ja liikutti. Miten kiusattu lapsi pystyy vaikenemaan, miten kukaan ei huomaa, miten maailma rullaa kaikesta huolimatta eteenpäin. Ennen kaikkea: koulukiusaaminen ei ole jotain, mikä on ohi, kun koulu loppuu. Se pysyy sisällä.

Seuraavaksi oli Petri Tammisen Mustan vyön aika. Tunnustaudun faniksi jo vanhastaan. Tiivistäkin tiiviimmäksi hiottu lause ja tiivistämisestä seuraava huumori lämmittävät sieluani. Vaikka melkein kaikissa Tammisen kirjoissa on omakohtaista ainesta, Musta vyö tulee yhä lähemmäs kirjailijaa itseänsä. Mihin keski-ikäinen mies ajautuu, kun hänen ei-niin-kauhean-vanha-eikä-varsinkaan-huonokuntoinen isänsä yllättäen kuolee?

Kolmantena vuoroon tuli tämän vuoden alussa maailmaan päästetty Silloin tällöin onnellinen, isän ja pojan kirjeenvaihtokirja. Sen kirjoittaminen ajoittuu hurjalle ajanjaksolle: kirjeenvaihdon aikana käydään läpi kirjoittamisasiaa ja kasvattamisasiaa, mutta joudutaan äkisti keskelle Antin syvää kriisiä, joka johtaa sairaalaan asti. Tammisen ja Röngän kirjoista ja kirjoittamisesta on puhuttu – ja kirjoitettu – paljon varsinkin kirjeenvaihtokirjan ilmestymisen jälkeen. Siitä ei voi kuin iloita. Jospa esillä oleminen saisi yhä useamman lukijan avaamaan edes jonkin näistä kolmesta teoksesta.

Jalat ilmassa

Luin juuri Jalat ilmassa toiseen kertaan. Olin oikeastaan vaikuttuneempi kuin ensimmäisellä lukukerralla. Teos pysyy kasassa, virtaa johdonmukaisesti takaumien kauttan eteenpäin. Vaikka olen ajat sitten opiskellut täti-ihminen, samaistuin kertoja-Aaron vierauden tunteisiin yliopistolla ihan luita myöten. Kirjailija Rönkä sanoo asiat tekstissään suoraan, toisin kuin hänen sosiaalisissa tilanteissa takelteleva Aaronsa. Alakoulun kiusaamisen julmat näytökset kouraisevat syvältä, ehkä vielä syvemmältä siksi, että minulle tuo idyllinen fyysinen ympäristö sattuu olemaan tuttu.

Nuori aikuinen ei pääse eroon menneestä, kiusaamisen jäljistä, mutta näkee toivoa: Totta kai menneisyytemme vaikuttaa siihen, mitä olemme nyt. Meissä kummittelevat kaikki loputtomat hetket, jotka olemme elämässä kohdanneet. Ne heijastuvat kasvoihimme, tunkeutuvat ajatuksiimme, livahtavat sanoihimme. Aina kun puhumme, puhumme itsestämme. Niin se on. Mutta kuitenkin, kuitenkin, vain tämä hetki on totta. Vain tässä hetkessä voimme muuttaa kurssia. Tämä hetki, hopeinen väläys menneen ja tulevan välissä. Ohikiitävä liito juoksuaskelten välissä. Ainoa mahdollisuutemme.

Keiden erityisesti toivoisin lukevan Jalat ilmassa? Kaikkien, jotka ovat koulun kanssa tekemisissä. Kaikkien kiusattujen ja kiusaajien ja ihan yhtä lailla niiden, jotka eivät ole koskaan tunteneet kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Miten paljon meiltä jää näkemättä? 

(Kiusaamisesta on kyllä kirjoitettu. Luin äskettäin Maija Kauhasen teoksen Eliitti, joka rönsyilee enemmän sekä kerrontansa että henkilöidensä puolesta. Siinä on kysymys myös sitkeästä ystävyydestä, vaikka tarina on lopulta aika lohduton.)

Musta vyö

Toinen lukukerta teki hyvää myös Mustalle vyölle. Vaikka siinä kerrotaan isän kuoleman aiheuttamasta surusta ja lamaantumisesta, tekstistä pilkahtaa loputtoman monta hauskaa ja viisasta kohtaa. On puhetta sukupolvista: Niin kuin vanhemmat tuottavat kiusallisen tarkkoja kopioita eleistään ja ilmeistään, he tuottavat hämmästyttävän tarkkoja vastakohtia sielullisista taipumuksistaan. Isä ei ottanut mitään itseensä, ja juuri siksi minä otin itseeni kaiken.

Ymmärtäväinen Liisa-vaimo jaksaa pysyä viisaana miehensä lamaannuksen ja lapsekkaiden kysymysten keskellä. Kuolemako miestä pelottaa? Vai aikuistuminen? Mutta sanoin kyllä myös, että totta kai minä pelkäsin aikuistumista, koska isäni oli ollut aikuisuuden suomenennätysmies niin että hänen rinnallaan minun oli turha edes yrittää. 

Sohvalta voi sittenkin nousta, vaikka isä on kuollut. Isä tiesi, miten tärkeää on irrottautua itsestään ja lähteä vaikkapa lentopalloharjoituksiin. Sinne pitää mennä, se on elämää.

Entä keille suosittelen Mustaa vyötä? Ainakin itseni kaltaisille, vanhat vanhempansa menettäneille keski-ikäisille orvoille tai puoliorvoille, kaikille sukupolvipohdintaa harrastaville ja kaikille vähien sanojen ystäville. Mustaan vyöhön sopii eräs hyvän tekstin määritelmä, jolla Petri Tamminen itse sattuu (kirjekirjassa) kuvaamaan poikansa kirjettä: Siitä kummia sinun kirjeesi, että minua naurattaa vaikka olisit huolissasi. Se on varmaan se tarkkuus, se kuinka osuvasti saat sanottua. Se minua naurattaa.

Silloin tällöin onnellinen

Tammikuussa saatiin siis kolmas kirja, Silloin tällöin onnellinen. Sen ensimmäisellä puoliskolla ruoditaan paljon kirjoittamista: Voiko identiteetti olla kirjoittamisen varassa? Miten kirjailija voi sietää epävarmuutta? Millaista on hyvä palaute? Isä opettaa (niin kuin muitakin kirjoittajia) ja poika etsii kirjoittajaminäänsä. Lukemisen merkityksestäkin on puhe, kun kirjoittava poika kannustaa kirjailijaisäänsä lukemaan. Isä vastaa: Myös napakka neuvosi oli hyvä: Lue. Jokseenkin tragikoomista, että tarvitsen tuota neuvoa. Siis minä, joka aloitan jokaisen kirjoittajakurssini kysymällä, että mitä te täällä teette, miksette te mene kirjastoon.

Silloin tällöin onnellinen näyttää nuoremman kirjoittajan (josta tulee kirjan kuluessa esikoiskirjailija) työtä monellakin tavalla - toki myös isä-kirjailijan työtä sivutaan muutenkin kuin opetusesimerkkien kautta. Kirjassa on mukana aiempia versioita teksteistä, jotka ovat päätyneet osiksi Jalat ilmassa -kirjaa. Epävarmuus riivaa nuorta kirjailijaa kustannussopimuksen tekemisen jälkeenkin. Saamme lukea myös kustannustoimittajan kirjeen Röngälle. Sekin raottaa verhoa vähäsen: miten salaperäisessä kirja- ja kustannusmaailmassa oikein toimitaan.

Keskelle kirjeenvaihtoa osuvan Antin suuren kriisin jälkeen arki, sekä pojan että isän, palaa vähitellen: Isä, epäilit ettei meillä ole kieltä tälle uudelle todellisuudelle. On minulla. Olen silloin tällöin onnellinen. Niin voi käydä yllättäen, suihkussa tai aamupalapöydässä. Saan aaltomaisen tunteen, että kaikki on hyvin. Tai jos ei hyvin niin sinne päin. 

Isä ja poika pohtivat myös väistämisen ja väistymisen mallia. Onko se heidän perheelleen erityisen tyypillistä? Kuka väistää, kuka sen sijaan soittaa pyöränkelloa? Miksi herkkien on useimmiten väistyttävä? Minun on suorastaan pakko ajatella tätä yleisemminkin: Miksi herkälle sanotaaan, että reipastupas nyt? Miksei karskille voitaisi sanoa, että koetapas sinäkin vähän herkistyä? Antti kirjoittaa isälleen: Jos ihminen on niin herkkä että se haluaa kirjoittaa, siitä seuraa väistämättä myös jotain hankalaa. Jos sen herkkyyden hintana on esimerkiksi nippu synkkiä kouluvuosia ja muutama diagnoosi, niin minä maksan sen.

Kenet sitten komentaisin lukemaan Silloin tällöin onnellinen -kirjan? Jokaisen, joka kirjoittaa tai haluaa kirjoittaa. Jokaisen, joka pohtii aikuistuvan lapsen ja vanhempien välistä suhdetta. Ja tietysti jokaisen, joka on jo lukenut Jalat ilmassa tai Mustan vyön. Vaikka aiheet painavat välillä raskaina, kirjeenvaihtokirjan lukeminen on  helppoa, koska isä ja poika kirjoittavat niin taitavasti ja kauniisti, kumpikin omalla tavallaan. Sukupolvierosta ja ankarista muistoista huolimatta he myös löytävät jonkinlaisen yhteisymmärryksen ja sopusoinnun, silloinkin kun pahin kriisi käy päälle ja entinen maailma on pirstaleina.

Lue kirja, lue vaikka kolme kirjaa!