lauantai 26. syyskuuta 2020

Kirjahyppelyä eli mistä löydän lukemiseni

Mistä luettavat kirjat tulevat? Johtaako yksi toiseen? Kuka käskee?

Arkinen peruskaava menee näin: luen arvion lehdestä tai verkosta, kiinnostun, kirjaudun Lastu-kirjastojen sivuille, varaan teoksen, odotan (joskus päivän, joskus harvoin useamman kuukauden), haen ja luen. Kiitos kirjastolle tästä loistavasta järjestelmästä!

Toinen säännöllinen tapa on tämmöinen: kuuntelen ystävää. Lukevat ystävät ovat aarre. Tuoreiden teosten lisäksi ystävät suosittelevat vanhempia kirjoja, unohdettuja kirjoja, uudelleen löydettyjä kirjoja, klassikoitakin. Jälkeenpäin pääsee sitten kiittämään ystävää loistolöydöstä tai narisemaan hänelle tylsän teoksen turhasta kehumisesta.

Kolmas tuttu tie: käyn lukupiirissä. Näin tulen lukeneeksi jotain, mitä en omien ennakkoluulojeni vallassa arvaisi lukea. Olisinko muka muuten löytänyt islantilaisen Jón Kalman Stefánssonin tai venäläisen Roman Sentšinin teoksia? Lukupiirissä saa nauttia myös eri mieltä olemisen riemusta, kovaäänisestä päällepuhumisesta ja mielikuvituksellisista herkkupöydistä!

Yksi tavallinen kirjasta toiseen -hyppelyn reitti kulkee tietysti kirjailijan perässä. Joskus voi syntyä vaikkapa tällainen yhdistelmä: 1) Lukupiirissä sovitaan luettavaksi Heidi Köngäksen Luvattu. Se on minulle (noloa kyllä!) vasta ensimmäinen hänen teoksensa, jonka luen. 2) Ensimmäisestä innostuneena luen pari muutakin hänen kirjaansa ja pidän niistä kovasti. 3) Vähän myöhemmin käyn läpi vanhoja koulutusmuistiinpanojani, joista löydän mystisen ja selityksiä vailla olevan kohdan: Heidi Köngäs, Jokin sinusta. 4) Marssin kirjastoon ja saan heti lainattua tuon kirjan, luen sen ja olen yhä tyytyväisempi.

Erikseen ovat ne omat tärkeät kirjailijat (niin kuin vaikka Siri Hustvedt tai Petri Tamminen), joiden teokset heti kirjakauppaan päästyään huutavat minulle: "Tule ja hae minut kotiin!" Fanirakkaus ei hevillä haalistu.

Myös kirjat suosittelevat kirjoja. Ilmeisimmin näin käy esseitä lukiessa. Tai sitten tarinan kautta: Lara Prescott on kirjoittanut kylmän sodan vuosiin, sekä länteen että itään sijoittuvan vakoilujännärin Tätä ei koskaan tapahtunut, jossa oleellisessa osassa on Boris Pasternakin Tohtori Zivagon julkaiseminen. Pakkohan se Zivago on lukea uudelleen (varsinkin kun ensimmäinen sysäys siihen suuntaan tuli Viv Groskopin kirjoittaman, täällä jo keväällä ylistämäni kirjan myötä). 

Kaunokirjoja muistisairaudesta on kuluneen vuoden aikana tullut luettua, sillä lailla haikean jälkijättöisesti. Jännitystä olen saanut kokea pyöräilyyn, taidehistoriaan ja ylempänä mainittuun Zivago-tapaukseen piilotettuna - vai oliko pyöräily ja nämä muut sittenkin piilotettu jännityksen sekaan? Joka tapauksessa aihekin voi johdattaa romaanin luo. 

Kirjastossa haahuillessa silmään sattuu vaikka mitä – sellaista mitä ei todellakaan suunnitellut kantavansa kotiin – varsinkin henkilökunnan suositusten pöydästä ja uutuusosastolta. Kirjakaupan alelaarit houkuttelevat tietenkin, samoin pokkarihylly. Omaa kotihyllyäkin kannattaa tuijotella: siellä on ihan oikeasti lukemattomia kirjoja. Tai sitten voi eksyä uudelleen vanhojen rakkaidensa luo ja ruveta lukemaan vaikkapa Astrid Lindgrenin Saariston lapsia ja pakahtua nostalgiseen onnen tunteeseen. 

Oikeastaan tämä kaikki sanotaan Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin lämminhenkisessä kirje- ja kirjaromaanissa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville: Siitä minä lukemisessa pidän: pienen pieni yksityiskohta herättää kiinnostuksen ja johtaa toiseen kirjaan ja jokin siinä kirjassa johtaa puolestaan kolmanteen. Asia etenee geometrisessä sarjassa, jossa ei näy loppua ja jolle ei ole muuta syytä kuin puhdas nautinto.

Mitä väliä sillä on, mistä kirjat luokseni tulevat? Tervetuloa, tervetuloa jokaista reittiä ja polkua pitkin!


perjantai 4. syyskuuta 2020

Ei kertonut katuvansa

Kun kesä kääntyy syksyksi, sataa kirjoja. Kaikkia niistä en malta odottaa kirjastosta, vaan ryntään kirjakauppaan. Niin kävi myös Tommi Kinnusen uuden romaanin kanssa. Ja kun kirja, Ei kertonut katuvansa, oli päässyt sohvapöydälle, se ei jättänyt rauhaan. Se piti lukea heti.

On Lapin sodan kevät 1945. Saksasta on tullut Suomen vihollinen, ja sen Norjaan vetäytyneitä joukkoja siirretään kohti luhistuvaa Berliiniä. Saksalaisten mukana pohjoiseen lähteneet suomalaisnaiset jäävät tyhjän päälle Narvikiin. Kuljetus leirille Hankoon odottaa, mutta sattuman kautta yksi autonlavallinen naisia pääsee jatkamaan matkaansa jalan, kohti Suomen rajaa ja siitä yli, edelleen kohti etelää ja Koillismaata. Kilpisjärvellä joukko hajoaa kahtia, ja vain viisi naista lähtee lähes loputtomalle kävelytaipaleelle.

Lähteminen ja jääminen olivat yhtä suuria päätöksiä, mutta vaativat erilaista voimaa. Oli yhtä vaikeaa katsoa poistuvien naisten loittonevia selkiä kuin lähteä matkaan ja nähdä paikalleen jääneiden hahmojen muuttuvan maisemassa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi.

Viiden naisen kävelymatka halki poltetun Lapin, siinä on kaikki. Tommi Kinnunen osaa kääntää historian ihmisiksi, yksilöiksi. Näennäisesti tapahtuu vain vähän, kun naiset siirtyvät hitaalla ja raskaalla matkallaan samaan aikaan kohti entistä ja tulevaa. Kilometrejä on paljon, ruokaa, varusteita ja voimia vain vähän.

Kenestäkään ei kerrota liikaa, eiväthän naiset voi toisilleenkaan kertoa kaikkea. Heitä yhdistää häpeä. Jokaisella on oma taustansa, jonka vuoksi he ovat sotaan ja pohjoiseen lähteneet. Työ, toimeentulon etsiminen konekirjoittajana tai pyykkärinä, auttamisenhalu sairaanhoitajana tai toisaalta seikkailunhalu ja ihastuminen saksalaiseen ovat saaneet heidät aikoinaan matkaan. Kiitoksena haavoittuneiden paikkaamisesta, kuolleiden pesemisestä ja elävien viihdyttämisestä jokaikinen palaava nainen saa saman pilkkanimen: tyskertøs, saksalaisten huora. Keski-ikäinen Irene, kanttorinrouva, on se, jonka ajatuksia matkalla eniten seurataan.

Koko elämä tuntui Irenestä sattumanvaraiselta, kun sitä näin jälkikäteen mietti, vaikka aiemmin siinä tuntui olevan paljonkin järkeä. Juuri silloin, kun luuli tehneensä oikeat valinnat, järkevät ja pitkään harkitut, alkoi maailma vääjäämättömästi muuttua. Kun oli vakuuttunut, että arki tulisi loppuiän sujumaan niin kuin suunniteltu oli, tutut asiat muuttuivat tuntemattomiksi, eikä mikään enää ollut ennallaan. Yhtäkkiä varmat mielipiteet vaikuttivat lapsellisilta, ja tehdyt päätökset osoittautuivat sellaisiksi, joissa oli valittu monista vaihtoehdoista se kaikkein kurjin.

Kilometrit tuntuvat jokaisessa kävelijässä. Kengät kuluvat loppuun, ruokaa ei ole. Miinoja tienvierustoilla, räjäytettyjä siltoja, satunnaisia vastaankulkijoita, joiden suhtautuminen naisiin vaihtelee varovaisesta myötätunnosta ankaraan tuomitsemiseen. Eri-ikäisissä ja eritaustaissa naisissa väsymys näkyy eri tavoin, kun yksi toimii neuvokkaana joukon johtajana kerta toisensa jälkeen ja toinen jää aina syrjästäkatsojaksi. Liikaa läheisyyttä on varottava, kun tulevassa elämässä jokainen joutuu kuitenkin selviytymään itsekseen.

Puhe oli lakannut. He eivät enää etsineet uusia tarinoita kerrottavaksi tai paljastettavaksi itsestään sellaisia uusia puolia, joita olisivat välittäneet enää paljastaa. Sanat olivat menettäneet tehtävänsä, tarinat viihdyttävyyden ja uskoutuminen tarkoituksen. He vain kulkivat ja kuuntelivat omien jalkojensa ääntä hiekassa.

Se, mistä naiset ovat lähteneet, on muuttunut kokonaan. Entistä ei enää ole. Talot on poltettu, tuttuakin tutumpaa maisemaa tuskin enää tunnistaa, kun jäljellä on vain savupiippuja. Sykähdyttävä hetki on Neljäntienristeyksestä tutun kätilön talon paikantaminen. Mihin Irene lopulta saapuu, kun hän on perillä? Ainoa mitä hän tästä kaikesta oli oppinut, oli se ettei elämä säilynyt kauaa samanlaisena, vaan virtasi toisaalle heti, kun siihen alkoi tottua.

Ehkä pian koittaa se aika, jolloin ei erikseen tarvitse ihmetellen kiittää, kun mieskirjailija kirjoittaa naisista. Ehkä se aika on jo nyt. Ihminen kirjoittaa ihmisistä, ihminen ymmärtää ihmistä. Myötätunto saa muutenkin kirkkaan tekstin säteilemään vielä vähän lisää. Joka tapauksessa se on sanottava: kiitos, Tommi Kinnunen!