Lohtukirjat ja lohtukirjailijat

Kun luen, kaipaan vaihtelua. Harjoitan eräänlaista vuoroviljelyä. Vaativan kirjan jälkeen luen usein lohtukirjan, tavalla tai toisella kotoisan ja sujuvasti luettavan kirjan. Lohtukirjan ei tarvitse olla kevyt tai hauska eikä varsinkaan viisauksia toitottava. Sen on oltava riittävän erilainen kuin sitä ennen luettu kirja: järkäleen jälkeen saa tulla vihkonen, klassikon jälkeen uutuus. Ehkä lohtukirjaa voisi nimittää myös lepokirjaksi. Kirjaa aloittaessani en tiedä, tuleeko siitä lohtukirja. Yllätykset virkistävät.

Viimeaikaisia lohtukirjojani ovat olleet ainakin nämä:

Olli Jalonen: Merenpeitto. Jälleennäkemisen lohtu: Miten ihanaa tavata taas Angus! Taivaanpallon lukemisesta oli jo aikaa kulunut, kun sain taas palata vuosisatojen taakse, Englantiin, ja valtavalle, tuntemattomalle merelle. Kiitän ja ihmettelen Olli Jalosta: että hän jaksaa ja osaa niin, että lukijana uskon kaiken.

Raija Siekkinen: Metallin maku. Kaihon lohtu: Näin täydellisesti voi novellin kirjoittaa, ujuttaa lukijan suoraan sisälle ja samaan aikaan näyttää ulkopuolisuuden. Ja sitten oli vielä muita, oli sellaisiakin, jotka eivät vastanneet puhelimeen, joista kukaan ei aikoihin ollut kuullut, ja heillä epäiltiin menevän huonosti, sen vuoksi juuri, ettei heistä mitään tiedetty. Lohtuun sekoittuu myös suru: Miksi Raija Siekkisen piti kuolla niin varhain?

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis. Piilotetun kauneuden lohtu: Julmasti murhattu ja paloiteltu nainen kertoo itse oman tarinansa. Se kauhistuttaa enemmän kuin juuri mikään lukemani, pakottaa haukkomaan henkeä, mutta samaan aikaan sen kirkkaus oudosti lohduttaa. Kauneus asuu yllättävissä paikoissa.

Tove Jansson: Kesäkirja. Inhimillisen ymmärryksen lohtu: Kirjailija tietää, millainen on lapsi ja millainen on vanha ihminen. Vuoroviljelyperiaatteen mukaisesti luin tiiliskivien välissä tuulahduksen kesää. Erityisen mukavaa oli mennä saman tien katsomaan Lahden kaupunginteatterin lämminhenkinen versio Kesäkirjasta. Toinen Tove Janssonin kirjoittama lohtukirjani on Kuvanveistäjän tytär, jossa lapsuutta eletään jännittävässä taiteilijakodissa.

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti. Tunnistamisen lohtu: Tämä ei ole pieni eikä niin nopealukuinenkaan kirja, mutta olin siinä koko ajan kotonani, niin kuin olisin lukenut omaa untani kauniisti kirjoitettuna. Maisema vaihtuu, tilanteet ihmisten kanssa jäävät kesken. Tuttuuden tuntu + ihailtava kirjailijantaito = lohtukirja.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana. Täsmähuumorin lohtu: Joskus lohtukirja voi olla täsmäisku. En usko, että kovin moni nauraa tätä lukiessaan niin paljon kuin entinen pienkirjakauppias. Eräänlaista sisäpiirikivaa siis.

On minulla myös omat lohtukirjailijani. Siri Hustvedtin kaikki teokset haluan heti omaan hyllyyni. Kun niistä uusin, Muistoja tulevaisuudesta, ilmestyi, melkein kävin nykimässä kirjakaupan ovenripaa illan pimeinä tunteina, kun en olisi malttanut aamuun asti odottaa. En tosiaankaan ole opiskellut New Yorkissa enkä viettänyt lapsuuttani Keskilännessä, mutta se ei eläytymistä haittaa. Olkoon tämä vaikka samaistumisen lohtua.

Kate Atkinson on kumma kirjailija, koska odotan hänen dekkareitaankin (viimeksi Liian kirkasta taivasta) hullun lailla, vaikken muuten ole mikään dekkarifani. Miten ihmeessä kaameista aiheista voi kirjoittaa niin hykerryttävästi ja salaovelia viittauksia käyttäen? Tärkeimmät lohtukirjani häneltä ovat kuitenkin romaanit Elämä elämältä ja Hävityksen jumala. Niitä ei tee mieli lukea liian nopeasti. Ne saivat minut myös kiinnostumaan uudella tavalla maailmansotien historiasta, ihmisten historiasta. Oivaltamisen lohtua parhaimmillaan!  

Joel Haahtelan kirjat ovat silkkaa lepoa. Vaikkapa tuorein, Adèlen kysymys, tuudittaa ja herättää samaan aikaan. Entä jos mysteeri onkin totta? Petri Tamminen lohduttaa aina. Esimerkiksi Piiloutujan maa on sellainen pikku helmi, että siihen voi aina palata, joskus vain yhteen piilopaikkaan kerrallaan.

Lohtukirjani ja lohtukirjailijani vaihtuvat jatkuvasti. Tai oikeastaan ne eivät vaihdu, vaan niitä tulee lisää ja lisää. Viime vuoden puolella ensi kertaa lukemistani kirjailijoista Elizabeth Strout ja Rachel Cusk työntyivät heti lohtukirjailijoiden porukkaan. Ensi viikolla siihen kuuluu varmaan taas joku uusi, tai ensi kuussa viimeistään. Tilaa on!

Painoa ja olemattomuutta

Kirjaston uutuuspöydällä silmiini osui kaksi hyvin erilaista kirjaa: Virpi Hämeen-Anttilan Paino - Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa ja Antti Hurskaisen 22 - kertomus syömisestä. Paino on vuosikymmenien kokemusten ja inhmillisen viisauden läpitunkema kertomus kirjailijan oman kehosuhteen historiasta. 22 puolestaan on romaani, jossa vaikeasti syömishäiriöinen päähenkilö keskustelee vaikenevan kuulijan ja erilaisten populaarikulttuurin ilmiöiden kanssa ja samalla syöksyy umpikujasta toiseen.

Paino. Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa.

Tuottelias ja monipuolinen Virpi Hämeen-Anttila on tällä kertaa kirjoittanut kirjan omasta kamppailustaan painon ja kehonkuvan kanssa. Miten luonnollisen liikkuvasta, iloisesta lapsesta tulee ensin selkäsairas ja myöhemmin ”lihava”. Koululääkäri komentaa 13-vuotiaan tytön ensimmäiselle laihdutuskuurille, jonka ohjeistus on olematon ja vältettävien ruoka-aineiden luettelo loputon. Niin, jäljelle jäävät vesi, mausteet ja kahvi ja tee ilman sokeria ja maitoa. Ja voimistelu, vain laihduttamisen vuoksi voimistelu. 

Tämä ensimmäinen ylipainotuomio ja siitä seuraava laihduttaminen ovat vasta kesyä alkua verrattuna myöhempiin nuoruusvuosiin, jolloin muutosten kouriin joutuva keho erkanee liian kauas omasta sisäisestä minästä. Lihavuuden leima ja nälkäkuuri olivat tehneet kehostani taistelukentän, jossa ruoka oli sekä viholliseni että viettelijäni. Taistelun melskeessä kadotin kehon kokonaan näkyvistäni. 

Kodin painostava ilmapiiri ahdistaa, kivut vaivaavat ja huonouden tunteiden ja lohtusyömisen kierre vahvistuu. Paino käy huimissa lukemissa, kunnes nuori opiskelija joutuu fyysisten haittojen takia pysähtymään. Onhan ihmisen sentään pystyttävä kävelemään. Laihdutus onnistuu, kyllä, mutta aivan liian nopeasti. Fysiikka ei tahdo sellaista kestää. Kuluu vuosia, syntyy lapsia, ja keho osoittaakin yllättäen toimivuutensa.

Näinä laihdutusohjelmien ja painonpudotuslööppien aikoina Hämeen-Anttila esittää rauhoittavia ja rentouttavia ajatuksia sopivasta painosta ja luo uskoa ihmisen omaan kokemukseen ja tuntemuksiin. Dieettien ja painonvaihteluiden vuoristoratakyytien jälkeen kehon pitää antaa rauhassa löytää luonnollinen tasapainonsa. Se itselle sopivin paino ei ehkä olekaan sama kuin orjuuttavan painoindeksin ihannelukema. 

Kun alan kuunnella kehoani, se kertoo minulle, mitä oikeastaan tavoittelen. Oleellista on se, että keho toimii, vaikkei se aina näyttäisi täydelliseltä. Liikunnan kanssa on sama juttu kuin syömisen: kohtuullinen ja virkistävä liikkuminen, oli se sitten vaikkapa tanssia, pyöräilyä tai kävelyä, on huolenpitoa omasta tärkeästä kehosta. Rääkki ja ylirasitus eivät tee hyvää kenellekään.

Kirjassa on aivan hurmaava, sarjakuvamainen (ja kuuleman mukaan nuoresta asti päiväkirjan tapaisesti harjoitettu) piirroskuvitus. Se tuo lähelle ensin pienen, sitten nuoren, milloin minkäkin kokoisen, itseään tarkkailevan ihmisen. Virpi Hämeen-Anttila osaa siis myös piirtää ja vielä sillä tavalla, että kehopuheeseen on entistä helpompi samaistua. Tuossa pienessä sarjakuvassahan voisin olla juuri minä!

Viihdyn kehossani. Se on islanninhevosen vahva, sitkeä ja taitava keho, ja se on minulle läheinen, rakas ja kaunis. Virpi Hämeen-Anttilan keho on saanut kokea järisyttävän vaihtelevia vaiheita, toisinaan se on ollut täynnä ahdistusta ja neuvottomuutta, toisinaan myös fyysiset sairaudet ovat sen vallanneet. Kirjassaan hän kuitenkin tavoittaa ihmeellisen tasapainon ja lämmön. Kunpa tämä viisaus kantautuisi mahdollisimman monen omaa kehoaan vihaavan ja itseään liikaa kurittavan korviin!

Siis: Jos olet ikinä tuskaillut painosi tai peilikuvasi kanssa, lue tämä!

22. Kertomus syömisestä.  

                                                                                                     

Tähän vastaan asetetaan sitten ihan toisenlainen syömis- ja painokirja. Antti Hurskaisen 22 on romaani, vaikka se tuntuu monessa kohtaa esseeltä. (Kirjailija itse on tainnut nimittää sitä kollaasiksi.) Kertoja, päähenkilö, vyöryttää dialogiksi tarkoitettua monologiaan illan ja yön ajan. Oletettu kuulija on entinen tyttöystävä. Ensin pitsa, sitten loputtoman pitkä kävely. Paitsi että pitsan voi jättää syömättä. Silloin kevenee.

Pitsaillalliselta alkaa kertojan paasaaminen. Hän haluaa selittää, päteä ja muistella. Syömättömyyden ja kehon rääkkämisen harjoitteet tulevat kerrotuiksi piinaavan tarkasti. Toisinaan poiketaan myös lapsuuteen ja nuoruuteen, Pohjois-Savoon, keskiluokkaiseen taajamaelämään, jossa yhtenä perheenisien elintasomittarina toimii kaljamaha. Onko se ainoa mahdollinen esikuva? Lapsuusaikojen kuvaukset tuovat niin sanottua tavallista elämää maanisen monologin keskelle. 

Kertojan tie anoreksiaan kulkee veganismin kautta, sattumalta. Syöksy kiihtyy, syvenee, muuttaa välillä suuntaa. Jossain vaiheessa löytynyt ateismi saattaakin vaihtua uskonnoksi.

Noin viiden aikaan lähdin päivän toiselle ja pidemmälle juoksulenkille Vantaanjoen rantaan tai ohittamaamme Keskuspuistoon. Piti päästä luonnon keskelle eli lähelle maatumista. Noin viidentoista kilometrin kohdalla tunsin olevani kevyt. Jotkut käyttävät ilmaisua "flow-tila". Yökkäilin ennen ruutukaavalle palaamista.

Neljännen suihkun jälkeen oli iltapalan aika. Asettelin leivälle viipaleen tofua ja lusikallisen punaista pestokastiketta. En ollut sairas vaan rajoitetusti askeettinen. Ymmärtämättömimpinä iltoinani join oluen tai kaksi. Yleensä en kuitenkaan ollut valmis vastaanottamaan yöllisiä syyllisyydenpuuskia. Surkea unenlaatu ei huolestuttanut yhtä paljon kuin 0,33 olutlitran sisältämät 170 kilokaloria, mielikuva "kaljamahasta".

Vaikka kertoja puhuu entiselle tyttöystävälleen, ensimmäisenä, keskimmäisenä ja syvimmällä on päähenkilö itse ja hänen painonsa, josta voi tulla suurinta erityisyyttä tai sitten lopullista olemattomuutta. Kertoja alkaa tavoitella kieltäymystä ja kärsimystä, jonne voi ehkä kulkea myös kirkon kautta. Kristinuskon kautta löytyy taas uusi umpikuja.

Kertoja kulkee mielleyhtymästä toiseen. Tekstissä riittää lainauksia ja viittauksia, joista takuulla osa jäi minulta huomaamatta. Lukijan on hyvä tietää - tai ainakin lukiessaan ottaa selvää - edes jotakin tekstissä mukana kulkevista muusikoista, levyistä, elokuvista, kirjailijoista, filosofeista, Helsingistä. Nimiä riittää Scorsesesta ja Pasolinista Kafkaan ja Antti Nyléniin, Kurt Cobainista Richey Edwardsiin, Paavo Ruotsalaisesta Terho Pursiaiseen, Taylor Swiftistä Nick Caveen. Kenestä voi lopulta olla esikuvaksi?

Painoni suunnitteli alittavansa viidenkymmenen rajan. Olin päässyt onnistumisten makuun ja elänyt sillä ruuan sijaan. Iltaherkuttelu lusikallisella pestoa oli jo jäänyt.

Hurskaisen kirjasta lohtua on vaikea löytää. Lopun lyhyet luvut, tyttöystävän ja kirjailijan puheenvuorot, kääntävät päähenkilön pitkän monologin uuteen asentoon. Kuka lopulta puhuu totta?

Kenelle suosittelen tätä? Nykyesseitä mielellään lukevalle, musiikkia ja kirjallisuutta tuntevalle uteliaalle ihmiselle. Sellaiselle, joka haluaa syömishäiriöon uuden, tällä kertaa miehen päänsisäisen näkökulman. Tai miksei myös sellaiselle lukijalle, joka on kyllästynyt nykyiseen syömisen ja ylipäätään elämänhallinnan hypetykseen ja haluaa virkistää itseään kauhukuvalla syömishäiriöiden ytimestä.

Isä ja poika kirjoittavat

Jokainen näistä kolmesta kirjasta ansaitsisi oman kirjoituksensa, mutta kun ne voi perhesyistä liittää yhteen, tapahtukoon niin.

Ensin, elokuussa, ilmestyi Antti Röngän Jalat ilmassa. Halusin lukea sen heti, ryntäsin kirjakauppaan, palasin kotiin ja luin kirjan melkein yhdeltä istumalta. Se järkytti ja liikutti. Miten kiusattu lapsi pystyy vaikenemaan, miten kukaan ei huomaa, miten maailma rullaa kaikesta huolimatta eteenpäin. Ennen kaikkea: koulukiusaaminen ei ole jotain, mikä on ohi, kun koulu loppuu. Se pysyy sisällä.

Seuraavaksi oli Petri Tammisen Mustan vyön aika. Tunnustaudun faniksi jo vanhastaan. Tiivistäkin tiiviimmäksi hiottu lause ja tiivistämisestä seuraava huumori lämmittävät sieluani. Vaikka melkein kaikissa Tammisen kirjoissa on omakohtaista ainesta, Musta vyö tulee yhä lähemmäs kirjailijaa itseänsä. Mihin keski-ikäinen mies ajautuu, kun hänen ei-niin-kauhean-vanha-eikä-varsinkaan-huonokuntoinen isänsä yllättäen kuolee?

Kolmantena vuoroon tuli tämän vuoden alussa maailmaan päästetty Silloin tällöin onnellinen, isän ja pojan kirjeenvaihtokirja. Sen kirjoittaminen ajoittuu hurjalle ajanjaksolle: kirjeenvaihdon aikana käydään läpi kirjoittamisasiaa ja kasvattamisasiaa, mutta joudutaan äkisti keskelle Antin syvää kriisiä, joka johtaa sairaalaan asti. Tammisen ja Röngän kirjoista ja kirjoittamisesta on puhuttu – ja kirjoitettu – paljon varsinkin kirjeenvaihtokirjan ilmestymisen jälkeen. Siitä ei voi kuin iloita. Jospa esillä oleminen saisi yhä useamman lukijan avaamaan edes jonkin näistä kolmesta teoksesta.

Jalat ilmassa

Luin juuri Jalat ilmassa toiseen kertaan. Olin oikeastaan vaikuttuneempi kuin ensimmäisellä lukukerralla. Teos pysyy kasassa, virtaa johdonmukaisesti takaumien kauttan eteenpäin. Vaikka olen ajat sitten opiskellut täti-ihminen, samaistuin kertoja-Aaron vierauden tunteisiin yliopistolla ihan luita myöten. Kirjailija Rönkä sanoo asiat tekstissään suoraan, toisin kuin hänen sosiaalisissa tilanteissa takelteleva Aaronsa. Alakoulun kiusaamisen julmat näytökset kouraisevat syvältä, ehkä vielä syvemmältä siksi, että minulle tuo idyllinen fyysinen ympäristö sattuu olemaan tuttu.

Nuori aikuinen ei pääse eroon menneestä, kiusaamisen jäljistä, mutta näkee toivoa: Totta kai menneisyytemme vaikuttaa siihen, mitä olemme nyt. Meissä kummittelevat kaikki loputtomat hetket, jotka olemme elämässä kohdanneet. Ne heijastuvat kasvoihimme, tunkeutuvat ajatuksiimme, livahtavat sanoihimme. Aina kun puhumme, puhumme itsestämme. Niin se on. Mutta kuitenkin, kuitenkin, vain tämä hetki on totta. Vain tässä hetkessä voimme muuttaa kurssia. Tämä hetki, hopeinen väläys menneen ja tulevan välissä. Ohikiitävä liito juoksuaskelten välissä. Ainoa mahdollisuutemme.

Keiden erityisesti toivoisin lukevan Jalat ilmassa? Kaikkien, jotka ovat koulun kanssa tekemisissä. Kaikkien kiusattujen ja kiusaajien ja ihan yhtä lailla niiden, jotka eivät ole koskaan tunteneet kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Miten paljon meiltä jää näkemättä? 

(Kiusaamisesta on kyllä kirjoitettu. Luin äskettäin Maija Kauhasen teoksen Eliitti, joka rönsyilee enemmän sekä kerrontansa että henkilöidensä puolesta. Siinä on kysymys myös sitkeästä ystävyydestä, vaikka tarina on lopulta aika lohduton.)

Musta vyö

Toinen lukukerta teki hyvää myös Mustalle vyölle. Vaikka siinä kerrotaan isän kuoleman aiheuttamasta surusta ja lamaantumisesta, tekstistä pilkahtaa loputtoman monta hauskaa ja viisasta kohtaa. On puhetta sukupolvista: Niin kuin vanhemmat tuottavat kiusallisen tarkkoja kopioita eleistään ja ilmeistään, he tuottavat hämmästyttävän tarkkoja vastakohtia sielullisista taipumuksistaan. Isä ei ottanut mitään itseensä, ja juuri siksi minä otin itseeni kaiken.

Ymmärtäväinen Liisa-vaimo jaksaa pysyä viisaana miehensä lamaannuksen ja lapsekkaiden kysymysten keskellä. Kuolemako miestä pelottaa? Vai aikuistuminen? Mutta sanoin kyllä myös, että totta kai minä pelkäsin aikuistumista, koska isäni oli ollut aikuisuuden suomenennätysmies niin että hänen rinnallaan minun oli turha edes yrittää. 

Sohvalta voi sittenkin nousta, vaikka isä on kuollut. Isä tiesi, miten tärkeää on irrottautua itsestään ja lähteä vaikkapa lentopalloharjoituksiin. Sinne pitää mennä, se on elämää.

Entä keille suosittelen Mustaa vyötä? Ainakin itseni kaltaisille, vanhat vanhempansa menettäneille keski-ikäisille orvoille tai puoliorvoille, kaikille sukupolvipohdintaa harrastaville ja kaikille vähien sanojen ystäville. Mustaan vyöhön sopii eräs hyvän tekstin määritelmä, jolla Petri Tamminen itse sattuu (kirjekirjassa) kuvaamaan poikansa kirjettä: Siitä kummia sinun kirjeesi, että minua naurattaa vaikka olisit huolissasi. Se on varmaan se tarkkuus, se kuinka osuvasti saat sanottua. Se minua naurattaa.

Silloin tällöin onnellinen

Tammikuussa saatiin siis kolmas kirja, Silloin tällöin onnellinen. Sen ensimmäisellä puoliskolla ruoditaan paljon kirjoittamista: Voiko identiteetti olla kirjoittamisen varassa? Miten kirjailija voi sietää epävarmuutta? Millaista on hyvä palaute? Isä opettaa (niin kuin muitakin kirjoittajia) ja poika etsii kirjoittajaminäänsä. Lukemisen merkityksestäkin on puhe, kun kirjoittava poika kannustaa kirjailijaisäänsä lukemaan. Isä vastaa: Myös napakka neuvosi oli hyvä: Lue. Jokseenkin tragikoomista, että tarvitsen tuota neuvoa. Siis minä, joka aloitan jokaisen kirjoittajakurssini kysymällä, että mitä te täällä teette, miksette te mene kirjastoon.

Silloin tällöin onnellinen näyttää nuoremman kirjoittajan (josta tulee kirjan kuluessa esikoiskirjailija) työtä monellakin tavalla - toki myös isä-kirjailijan työtä sivutaan muutenkin kuin opetusesimerkkien kautta. Kirjassa on mukana aiempia versioita teksteistä, jotka ovat päätyneet osiksi Jalat ilmassa -kirjaa. Epävarmuus riivaa nuorta kirjailijaa kustannussopimuksen tekemisen jälkeenkin. Saamme lukea myös kustannustoimittajan kirjeen Röngälle. Sekin raottaa verhoa vähäsen: miten salaperäisessä kirja- ja kustannusmaailmassa oikein toimitaan.

Keskelle kirjeenvaihtoa osuvan Antin suuren kriisin jälkeen arki, sekä pojan että isän, palaa vähitellen: Isä, epäilit ettei meillä ole kieltä tälle uudelle todellisuudelle. On minulla. Olen silloin tällöin onnellinen. Niin voi käydä yllättäen, suihkussa tai aamupalapöydässä. Saan aaltomaisen tunteen, että kaikki on hyvin. Tai jos ei hyvin niin sinne päin. 

Isä ja poika pohtivat myös väistämisen ja väistymisen mallia. Onko se heidän perheelleen erityisen tyypillistä? Kuka väistää, kuka sen sijaan soittaa pyöränkelloa? Miksi herkkien on useimmiten väistyttävä? Minun on suorastaan pakko ajatella tätä yleisemminkin: Miksi herkälle sanotaaan, että reipastupas nyt? Miksei karskille voitaisi sanoa, että koetapas sinäkin vähän herkistyä? Antti kirjoittaa isälleen: Jos ihminen on niin herkkä että se haluaa kirjoittaa, siitä seuraa väistämättä myös jotain hankalaa. Jos sen herkkyyden hintana on esimerkiksi nippu synkkiä kouluvuosia ja muutama diagnoosi, niin minä maksan sen.

Kenet sitten komentaisin lukemaan Silloin tällöin onnellinen -kirjan? Jokaisen, joka kirjoittaa tai haluaa kirjoittaa. Jokaisen, joka pohtii aikuistuvan lapsen ja vanhempien välistä suhdetta. Ja tietysti jokaisen, joka on jo lukenut Jalat ilmassa tai Mustan vyön. Vaikka aiheet painavat välillä raskaina, kirjeenvaihtokirjan lukeminen on  helppoa, koska isä ja poika kirjoittavat niin taitavasti ja kauniisti, kumpikin omalla tavallaan. Sukupolvierosta ja ankarista muistoista huolimatta he myös löytävät jonkinlaisen yhteisymmärryksen ja sopusoinnun, silloinkin kun pahin kriisi käy päälle ja entinen maailma on pirstaleina.

Lue kirja, lue vaikka kolme kirjaa!

Tammikuu oli lukukuu

Aloitan poikkeuksella: kuviin on pinottu päättyneen tammikuun luetut kirjat, vaikka muuten aion keskittyä yhteen tai muutamaan teokseen kerrallaan. Kertokoon tämä poikkeus kirjojen kirjosta ja siitä, että yritän häivyttää omia ennakkoluulojani ja lukea jotakin itselleni epätodennäköistä. Juuri keskustelin tästä erään ystäväni kanssa: lukemista kertyy liikaa, kun haluaisi klassikoiden ja innostavien uutuuksien lisäksi lukea myös etukäteen ärsyttäviltä tuntuvia kirjoja. Ehkä jokin niistä ärsyttävistä on se rakas uusi suosikki. Tosin näistä viimekuisista mikään ei ärsyttänyt, ei etukäteen eikä lukemisen jälkeen.

Tammikuussa minulla oli harvinaisen paljon aikaa ja ihmeen ihanat olosuhteet lukemiselle. Sitten mentiinkin äärestä laitaan, painavasta keveään ja takaisin. Onko edes mahdollista perätysten sulatella Peter Høegin neurotieteellistä muistamista ja Lucinda Rileyn siskoshömppää? Tai Eva Frantzin sujuvaa dekkaria ja Svetlana Aleksijevitšin hurjaa Tšernobylia? Kirjaa vaihtaessani jouduin kyllä hetken aikaa nieleskelemään ja naksauttamaan aivoista eri vaihteen päälle.

Koska luin muutama vuosi sitten Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjat ja niiden myötä Karl Ovesta tuli kaverini, minun oli tietenkin tutustuttava myös kaverin kaveriin Geir Gullikseniin ja Kertomukseen eräästä avioliitosta. Ehkä huono syy lukea, mutta kyllä kannatti. (Penkkiurheilijan sivuhuomio: tiesinhän minä, että Norjassa hiihdetään, mutta tässä teoksessa siitä tuli huomaamatta osa armottoman tarkasti etenevää tarinaa.)

Muistisairauskirjoja en aikaisemmin pystynyt lukemaan, kun aihe oli liian lähellä. Nyt onneksi luin hyvän ystävän suosituksesta Lisa Genovan Edelleen Alice -kirjan (ei se leffakaan hassumpi ole!) ja jo viime vuoden puolella rohkenin tarttua Anneli Kannon kirjoittamaan kirjaan Pala palalta pois, Kertomuksia Alzheimerin taudista. Lähelle tultiin, mutta enää se ei ollut pahasta. Tällä saralla eräänlainen lukuhuipennus oli Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille, joka on toki paljon muutakin kuin muistisairauskirja. Se on kaunis kirja sairastumisesta, hylätyksi tulemisesta, kuolemasta, kaiken hajoamisesta ja uudelleen rakentamisesta. Huh ja ah.


Eräänä päivänä kirjastosta lähti mukaani kummasti nykyaikaankin sopiva järkäle: Daniel Deronda, jonka George Eliot kirjoitti vuonna 1876 ja ihmeen taitava Alice Martin suomensi viime vuoden puolella. Kiitos, WSOY! Kiitos, Alice Martin! (Ja kiitos Lastukirjastot: muun muassa uutuushyllystä, suositushyllystä ja loistavasta varausjärjestelmästä!)

Siinä näette. Hehkutus ei tahdo loppua, vaikkei se ole vielä oikein edes alkanut. Palaan pian näistä tammikuisista ainakin Antti Röngän ja Petri Tammisen isä-poika-kirjaan. Ja Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjoittamiskirjaan. Ja muutamaan muuhunkin, jos tarkkoja ollaan. Vaan nyt luetteleminen loppukoon ja keskittyminen alkakoon!

Tammikuu on aina ollut minusta liian pitkä. Tänä vuonna se meni helpommin. Tiedätte kyllä miksi.