Kirjojen paino

Ruska tuntuu pilkahtelevan siellä täällä, ennenaikaisesti, mikä on taas yksi osoitus siitä, että aika kuluu liian nopeasti. Toinen koronakevät, kuuma kesä, toipuminen kuumasta kesästä. En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, vaikka olen lukenut yhtä ja toista sykähdyttävää. Olkoon tämä paluu siksi silppua, sälää, nimiä ja vähän vuosilukujakin.

Syyslukukausi on käynnistynyt Wellamo-opistossakin, onneksi ihan oikeina tapaamisina. Neljä viikoittaista kirjoittajaryhmää täynnä innostuneita ja ihania ihmisiä takaavat sen, että mielenkiintoisia keskusteluja ja tekstejä riittää koko syksyksi.

Minulla on tapana raahata esimerkkikirjoja mukanani tunneille. Jaa, eikö sitaatti riittäisi? Teksti puhelimessa tai muistiinpanot papereissa? Ei riitä. Kun otan kirjan esiin, kääntelen sitä ja sitten avaan iänikuisella tarralapulla merkitsemästäni kohdasta, olen jo valmiiksi (ärsyttävän) onnellinen, kun saan välittää tuon tekstinpätkän eteenpäin, lukea sen ääneen. Jo kullekin tunnille sopivan kirjan etsiminen kotihyllystä tai kirjastosta tuottaa iloa: ai tämä oli näin loistava, en muistanutkaan! 

Kirjoitusryhmissä lukemani sitaatit ovat tietysti lyhykäisiä, vain maistiaisia kokonaisesta teoksesta, mutta toivon tunnelman - ja painon - välittyvän pikku palasissakin. 

Ruotsalaisen Alex Schulmanin teoksista luin vastikään viimeksi suomennetun, Eloonjääneet. Se vasta painaa! Erityisen paljon painavat ajattelemattomat vanhemmat ja hirvittävät tapahtumat, joista siinä kerrotaan. Sinänsä idyllisen kesämaiseman kuvatkaan eivät kirjaa kevennä, vaan kietoutuvat painoiksi nilkkoihin, kun tunnen melkein osallistuvani kolmen veljeksen ahdistavaan uimakilpailuun. Schulmanin edellinen kirja, Polta nämä kirjeet, kulkee mukanani myös eri lukupiirien väliä. Luulisi pokkarin olevan kevyt, mutta ehei, Schulmanin isovanhempien tarina vetää painollaan repunkantajan olkapäät melkein kramppiin. Kirjailija yhdistää nykyhetken, oman lapsuutensa ja 1930-luvun tapahtumat sujuvasti, muttei lainkaan kevyesti.

Repussani Polta nämä kirjeet saa seuraa Olof Lagercrantzin pienestä, painavasta kirjasta  nimeltään Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Lagercrantz on yksi Schulmanin kirjan päähenkilöistä 1930-luvulta, pakahduttavan rakkaustarinan osapuoli, joka jo tuolloin oli mukana ruotsalaisten kirjallisuuspiirien ytimessä. 1980-luvulla Lagercrantz on puolestaan kirjoittanut näin: Hyvä kirja antaa lukijan tuntea, että luemme omasta kokemuksestamme. Kun kirjallisuus on parhaimmillaan meistä tuntuu että äkkiä muistamme jotain tärkeätä jonka olemme tienneet mutta unohtaneet.

Kesällä luin vähän vahingossa monta äiti-tytär-aiheista kirjaa. Ihastuin Vigdis Hjorthin romaanin Onko äiti kuollut suoruuteen: miten vuosikymmenien jälkeen kotimaahan palaava taiteilijatytär yrittää saada yhteyttä vanhaan äitiinsä, jopa pensaikossa hiiviskellen ja äidin liikkeitä stalkaten. Eikö äiti anna anteeksi vai onko kaikki hänelle vain yhdentekevää? Norjalainen Hjorth on maininnut tanskalaisen Ditlevsenin tärkeäksi vaikuttajakseen. Minulle ennestään tuntemattoman Tove Ditlevsenin Lapsuus on suomennettu tänä vuonna, vaikka teos julkaistiin Tanskassa jo vuonna 1967. Jatkoa tähän viileään mutta samalla kummasti lämmittävään, pieneen ja samalla painavaan omaelämäkerralliseen kirjaan on tulossa, kun Kööpenhamina-trilogian seuraava osa, Nuoruus, on jo suomentaja Katriina Huttusen käsissä (hän on hienosti suomentanut myös Hjorthin teokset). Ditlevsenistä lisää voi lukea Suvi Aholan jutusta: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008060514.html 

Kanniskelen jo kolmatta viikkoa kurssirepussani Vivian Gornickin kirkassanaista muistelmateosta Toisissamme kiinni. Äiti ja tytär kävelevät ristiin rastiin Manhattania, puhuvat, muistelevat. Äidin sanat painavat kirjailijaa vielä keski-ikäisenäkin. Side on tiukassa, liian tiukassa. Sitten kun haluan ajatella ja lukea lempeitä, lempeästi painavia äitiasioita, luen Terhi Rannelan kirjaa Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen. Siinä saan olla kotonani ja osallistua keskusteluihin, joita kirjailija käy toisten kirjojen kanssa.

Siis näin kesän lopuksi ja syksyn aluksi vähän Ruotsia, Norjaa, Tanskaa, Suomea ja New Yorkia. Lapsia, vanhempia, toistensa painona kulkevia ja toisiltaan kadonneita perheenjäseniä. Luulen, että seuraavaksi keskityn poikiin, nuoriin miehiin tai naiskaksikkoihin. Tai sitten väliin tulee vielä suurempia houkutuksia! 

PS. Etsi kuvan pinosta vielä pari ihanaa kirjaa, joista olen täällä kirjoittanut jo aikaisemmin! Bonuksena kuvassa on Niina Hakalahden aina innostava ja vaivattomasti sovellettava kirjoittamiskirja.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja jotkut lukevat matkapäiväkirjaa

Koskaan ei voi tietää, milloin saa käteensä lohtukirjan. Olin turhautunut, kun kevään kirjoitusryhmät Wellamo-opistossa jouduttiin (tietysti koronan takia) perumaan. Lukemisvuoteni oli juuri päässyt alkuun järkäletyyppisesti, kun luin lukupiiritapaamista varten Fernando Aramburun Äidinmaan. Se on ankara perhetarina Baskimaan väkivallasta ja sen uhan alla elämisestä 1980-luvulta aina 2000-luvun puolelle. ETA-jännitteet kasvavat ja purkautuvat yksittäisten ihmisten ja perheiden kautta. Hieno romaani, mutta niin vihasta raskas! Lukemaansa voi sulatella katselemalla, koska HBO:lta löytyy kirjan pohjalta tehty espanjalainen sarja Patria. Ainakin parin ensimmäisen jakson perusteella se kuvittaa uskollisesti romaanin tapahtumia ja antaa ihmisten tunteiden näkyä. 

Kaipasin siis kevennystä, jotakin tuttua, mielellään ystävällistä puhetta. Kaikki se oli yllättävän lähellä: sohvapöydän pinossa lymysi kirjastosta hakemani Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Matkapäiväkirjani sivuilta. Jo ensimmäisen, Atlantic Cityn kasinokaupunkiin sijoittuvan matkapäiväkirjapätkän luettuani olin kuin uusi ihminen. Paitsi että teksti myhäilytti, se myös palautti mieleen omia muistoja.

Pelikoneiden edessä istuu harvinaisen paljon eläkeiän vuosikymmenet sitten ylittäneitä mummuja, jotka vääntelevät vipuja ammattilaisen elkein, hullunkiilto silmissään, tupakka ryppyisillä huulillaan. Kuin he olisivat istuneet samassa asennossa vuosikaudet ja muuttuneet osaksi kasinoiden kalustoa. Olen nähnyt täsmälleen saman, tosin eri kaupungissa. Ei kuitenkaan tarvita tämänkaltaisia nappiosumia, jotta matkatarinoista tulisi kiinnostavia. Vaikken ole koskaan käynyt lähelläkään Uutta-Seelantia tai Japania, matkapäiväkirjasta oli helppo innostua.

Maailma on täynnä kätkettyjä tarinoita, ja niitä kirjailijana jäljitän. Hyvän kirjaidean tunnistaa siitä, että se herättää voimakkaan tunnetilan – sitä ei saa pois mielestä. Jokin asia tai ilmiö kiehtoo, askarruttaa, raivostuttaa tai jopa nolostuttaa: miksi en ollut kuullut tästä aikaisemmin?  Kirjailija on kirjailija myös matkustaessaan. Niinpä kirjassa kerrotut löydöt, kenties alut uusille tarinoille ja joskus jopa romaaneille, kiinnostavat taatusti varsinkin jokaista kirjoittavaa ihmistä. Ja kirjoa riittää: Madonnan konsertista Islannin lintumaastoihin ja edinburghilaisesta kulttikahvilasta Kiinan muurille.

(Mainittakoon tässä myös toinen inspiroiva matkakirja: Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin Matkakirjeitä. Se on kahden runoilijan filosofinen kirjeenvaihtokirja pitkiltä ja lyhyiltä matkoilta juuri siltä ajalta, kun maailma on muuttumassa. Ensin aletaan vältellä lentämistä ja matkustaa hitaammin ja sitten koronan takia pysähdytään kokonaan.) 

Kukaan ei nyt voi matkustaa minnekään. Eikö matkapäiväkirjan lukeminen sitten muka ärsytä, kun ei voi ottaa mallia ja lähteä? Minulle näiden matkatarinoiden kanssa käy juuri toisin: on virkistävää lukea, millaisia matkoja Terhi Rannela on tehnyt, mitä hän on nähnyt ja näkemästään ajatellut. Luen nyt - eikä minun tarvitse kenties ollenkaan, koskaan, matkustaa juuri noihin paikkoihin. Sen sijaan etsin kuvia ja lisää tarinoita. Lukeminen on maailman ekologisinta matkailua. Nojatuolireppureissaajan hiilijalanjälki on mitätön. 

Marraskuussa Trondheimissa sataa kaatamalla, mutta hotellihuoneessa voi istua lukemassa vaikka muutaman päivän putkeen. Kaikki matkailu ei aina ole hohdokasta nähtävyydestä toiseen ryntäämistä, suorittamista. Pidän kirjassa myös siitä, että matkailusta - tai pitempään vieraassa maassa oleskelusta - riisutaan turha glamour. Matkalla eivät suinkaan inspiroi vain hengenhaukkomismaisemat tai eksoottinen ilmanala, vaan tavalliset asiat, lyhyet ajatustenvaihdot vieraiden ihmisten kanssa. Päiväkirjakatkelmat ovat mukavasti myös eri mittaisia, joten koko kirjan rytmi säilyy vaihtelevana.

Vastaan voi tulla myös pieniä kohteita, kuten vaikkapa taiteilijoiden kotimuseoita. Minulla ei ollut Laxness-suhdetta aikaisemmin, mutta kirjailijoiden kotimuseoilla on stimuloiva vaikutus. Syyhyttää päästä kirjoittamaan. Ja voi hyvänen aika, miten helppo onkaan todistaa tämän puolesta: kirjailijamuseo voi tarjota unohtumattoman elämyksen. Tämän tietävät parhaiten rakkaat ystäväni, joiden kanssa pääsin syksyllä 2018 vierailemaan Elizabeth Gaskell’s Housessa Manchesterissa. On jo sinänsä suuri onni, että ihmisellä on ystävä, joka haluaa viettää merkkipäiväänsä lokakuisessa Manchesterissa, mutta tuosta museovierailusta ja hurmaavista museon vapaaehtoistyöntekijöistä voisi kyllä kirjoittaa novellin. (Olkoon tämä haaste matkan päivänsankarille!)

Terhi Rannelan matkustaminen liittyy osin myös työhön, sekä omaan että puolison. Kirjailijan työ kulkee mukana. Kirjassa on mukana mm. yhden viikon työpäiväkirja Saksan Hannoverissa vietetyn syksyn ajalta. Kirjoittamiselle suotuisat rutiinit löytyvät vieraista paikoista ja vierailta mailta. Samalla näkee, mikä on tärkeää kirjoitustyön kannalta. Ei se vaadi ulkomaanmatkaa, mutta hetkeksi kotoa poistuminen virkistää. Uskon hiljaisuuden elvyttävään, vahvistavaan vaikutukseen. Omaa elämäänsä tarkastelee ikään kuin ulkopuolelta.

Oli matka pitkä tai lyhyt, vie se kauas tai naapuriin, lopulta tulee kysytyksi samoja kysymyksiä. Mitä ihmiset tekevät? Millainen on heidän arkipäivänsä? Mikä siinä on erilaista kuin omassa arjessani? 

Matkalla ollessani en lakkaa ihmettelemästä elämän samanaikaisuutta. 7,5 miljardia sydäntä lyö yhtä aikaa minun sydämeni kanssa. Kun elän arkeani Tampereella ja näen maailmasta vain kapean kaistaleen, nämä elämät jatkuvat rinnakkaisina kaiken aikaa. Kuinka harvan ihmisen kohtaan elämäni aikana ja kuinka haihtuvan kädenjäljen lopulta jätän.

Taas kerran kävi hyvin: oikea kirja tuli luettavakseni juuri oikealla hetkellä. Sen verran ehdin ystävystyä kirjan kanssa, että tilasin sen ihka omakseni. (Onneksi tämä oli mahdollista, vaikka kirja on julkaistu "jo" vuonna 2018.) Kun matkustaa ei voi, voisi ruveta kirjoittamaan vaikkapa matkahaavepäiväkirjaa ja sen perusteella etsiä luettavakseen kaunokirjoja, jotka sijoittuvat noihin paikkoihin. 

Tai katsotaanpa asiaa näin päin: mihin kaunokirjallisuuden tutuksi tekemään paikkaan haluaisin matkustaa? Kirjailija Terhi Rannelalla ja minulla on ainakin yksi yhteinen unelmakohde: Prinssi Edwardin saari Kanadassa.

Miksi en lukisi kirjoittamisesta?

Kirjoittavilla ihmisillä on tapana lukea. Ilman lukemista kirjoittaminen olisi vaikeampaa. Kaikenlaisen tekstin lukeminen helpottaa kirjoittamista. Jotta kehäpäätelmä täydentyisi, on sanottava, että ilman lukijoita kirjoittamisessa olisi vähemmän mieltä. Luen kirjoitettua, kirjoitan luetusta. Luen, kirjoitan, luen. Otan kulauksen teetä.

Joskus on paikallaan lukea erityisesti kirjoittamisesta. On oppaita, joissa opetetaan lausetta, kappaletta, novellia, runoa, romaania. On mainioita tehtäväkirjoja ja kokemuskirjoja, viisaiden ajatusten kirjoja ja käytännön neuvojen kirjoja. Ja sitten – simsalabim – jonain kauniina päivänä ihminen voi saada eteensä kirjoittamiskirjan, joka rauhoittaa ja rentouttaa ja samaan aikaan innostaa ja kannustaa. Päivi Haanpää ja Terhi Rannela ovat viime syksyn puolella yhdessä julkaisseet teoksen Miksi en kirjoittaisi? Monitoimiset, monitaitoiset ja ahkerat kirjoittajat ovat meidän kaikkien kirjoittavien tai kirjoittamisesta kiinnostuneiden iloksi koonneet hyvää tekevän paketin kirjoittamisen filosofiaa, kokemuksia, vinkkejä ja huomioita. 

Ammattikirjoittajankaan arki ei aina suju, eivätkä ideat sinkoile ilmoille joka päivä. Kustantamoissa ei hyväksytä jokaista käsikirjoitusta, tai kirjoittaminen tökkii muuten vain. Kannattaa helliä kaikkea sitä, mikä omaa kirjoittamista edistää. On kannustavia ihmisiä: sellainen voi olla opettaja, tai vaikka kokonainen heimo (jonka itse olen löytänyt kirjallisuusterapiaohjaajakoulutuksen ihmisistä!). Lukijaakin tarvitaan, sillä hänen kauttaan tekstille tulee suunta ja tarkoitus, vaikkei varsinaista palautetta tulisikaan. Toisaalta tekstin virtaaminen voi kerrassaan tyrehtyä, jos lukijaa ja tekstin vastaanottoa ajattelee liikaa. Lohtua harrastajalle tarjoaa myös se, ettei ammattilainenkaan aina ole varma, onko kirjoittamisen lopputulos riittävän hyvä.

On mahdottoman kiinnostavaa päästä lukemaan Terhi R:n työpäiväkirjaa, jonka aikaan tekeillä on hänen uusin romaaninsa Kiivaat: Puoleen päivään asti luen historiallisen romaanini printtejä ja varmistan, että vieressäni on koko ajan kuuma teekupillinen. Romaania varten tehty tarkka taustatyö käy hyvin ilmi päiväkirjan merkinnöistä, joissa muutoksia ja tuplatarkistuksia tehdään ja taas tehdään. Ja miten arkinen, tylsä flunssa voi sekoittaa kaikki aikataulut. Tietysti luin saman tien Kiivaat (Lue sinäkin!). Ihmeellistä, minulle ennestään tuntematonta historiaa! Hullunrohkeita tyttöjä on ollut jo 1940-luvulla, Tampereellakin. Kiivaissa ollaan kiihkeitä ja nuoria. Miksi sellainen muuttuisikaan?

Päivi H. kirjoittaa päiväkirjasta yleisemmin, kertoo mm. hyviä ideoita eri tavoista pitää päiväkirjaa (listat, aamusivut, kiitollisuus, kirjeet, kuvat). Ja onhan se niinkin, ettei niitä nuoruuden päiväkirjoja kannattaisi hävetä. Päivin terminologiaan kuuluu myös villi teksti eli sellainen teksti, jolle ei ole ulkopuolisen asettamaa tavoitetta, ei deadlinea, ei tilausta. Sen kirjoittamiselle voi olla vaikea löytää aikaa, ja hyvän idean saattaminen tekstiksi voi joskus tuntua riskin ottamiselta.

Kirjoittajat haastavat toisensa Julia Cameronilta tutuille yhden hengen ”taiteilijatreffeille”, herättelemään riittävän lapsellisia, uusia oivalluksia. Nepä vievät mm. Brysselin sarjakuvamuseoon ja suomalaiseen rautakauppaan ja osoittavat, että hups vain, helposti voi päästä oman sanavaraston ulkopuolelle (sisarniitti, silmuruuvi, ontelovaippa). Sana-aarteita löytyy myös kirjaston lehtilukusalista: Päivi kertoo kauniisti Sienilehden lukemisesta. Tästä inspiroituneena olen päättänyt selata ainakin yhden itselleni vieraan aiheen lehden vaikkapa kerran kuussa. Terminologia voi yllättää iloisesti! (Metsästäjä-lehteä ehdin jo tutkailla.)

Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Se on kirjan viimeisen osan (minulle niin rakas) aihe ja otsikko. Erinomaisia vinkkejä lukuharrastuksen elvyttämiseksi satelee: ripottele kirjoja ulottuvillesi, vie älylaitteet pois ulottuviltasi, jätä tylsä kirja kesken, lue kaikenlaista (äläkä vain sitä, mihin olet tottunut), tutki esim. kirjastojen lukuhaasteita, kokeile eri formaatteja. Tai järjestä vaikka lukubileet!

 

Kuvassa on teemuki, tietysti. Kun olin saanut hyppysiini tämän kirjan, riensin ah niin loogista jatkopolkua pitkin paikalliseen teepuotiin. Sieltä mukaani lähti teesekoitusten lisäksi tuo muki. Tähän kirjaan sopii erityisen hyvin vihreä chai! Ja oikeastaan lukeminen tuntuu siltä kuin keskustelisin ystävien kanssa, leppoisasti, kaikessa rauhassa.

Miksi en siis lukisi kirjoittamisesta, kirjoittaisi pikkuisen ja joisi samalla riittävästi teetä? Kiitos kirjasta, Päivi Haanpää ja Terhi Rannela!