Miten näin hyviä novelleja voi olla

Luen liian vähän novelleja. Kuinkahan paljon niitä edes julkaistaan romaaneihin verrattuna? Nyt on kuitenkin eräänlainen juhlahetki: on saatu loistava uusi novellikokoelma, Mihin täällä voi mennä, jonka on kirjoittanut Marko Järvikallas.

Vaikka kyseessä on esikoisteos, tekijä ei todellakaan ole mikään aloittelija, vaan kirjailija ja dramaturgi, joka on kirjoittanut ja ohjannut näytelmiä ja tv-draamaa. Ja sen huomaa: Mihin täällä voi mennä on täynnä eläviä ihmisiä ja jännitteitä, joiden vuoksi novelleja lukiessa huomaa pidättävänsä hengitystä.

Huokailin onnellisena jo ensimmäisen tarinan, Vaatteet, aikana. Se piirsi mieleeni hämmästyttävän vahvoja kuvia, sekä tapahtumaympäristöstä että kertojan mielestä. Suru konkretisoituu pois heitettyihin vaatteisiin, jotka ajattelematon naapuri kahmii roskiksesta. Kuka sellaista kestäisi?

Viisitoista tarinaa, viisitoista katkelmaa jonkun elämästä. Asiat eivät aina järjesty. Ihmiset eivät aina ole viisaita eivätkä edes mukavia. Se, miten tarina rajataan, mistä se alkaa, mihin se loppuu ja missä siinä välillä käydään, on hyvän novellin kirjoittajan jollain tavalla maaginen taito. Tekstissä ei löperehditä turhia, ei pohjusteta, ei harrasteta loppuviisastelua. Sohva esimerkiksi päättyy näin: Astun porraskäytävään. Laskeudun kolme kerrosta alas. Kävelen kulunutta mattoa pitkin ulko-ovelle. Seison hetken siinä, kuuntelen yhä voimistuvaa huminaa, enkä ole varma onko se ilmastointi vai verenkiertoni.

Järvikallaksen novellit ovat niin tarkkoja ja arkisia, että niille sallii mieluusti symbolisemmatkin kohtansa. Sukupolvien välille voi syntyä kuoppa, suuri monttu. Kiipeän henkeni hädässä, radio kainalossa, ylös sortuvaa rinnettä. Viime metreillä, juuri ennen reunaa olen menettää tasapainoni ja kaatua takaisin, mutta onneksi äiti on siinä, tarttuu lujasti ranteeseen ja vetää minut reunan yli turvaan. Äiti on vahva nainen, mutta heikkojen palveluksessa, se on hänen tragediansa. Ylhäällä, polvet kivien repimänä, mutta turvallisesti kiinni maankamarassa, katson alas monttuun ja näen että sortuma on peittänyt kokonaan vaarin ja sängyn.

Perhe on kamalin ja perhe on läheisin. Nuoret ihmiset joutuvat kantamaan liikaa vastuuta, kun vanhempia vie alkoholi tai mikä elämän epäonni milloinkin. Toisinaan pilkahtaa tilannehuumori: Aikuinen tytär saa pitkästä aikaa puhelun isältään. Mitä voisi olla näin tärkeä asia? No, tietysti se, mistä isä voisi löytää puhelimen unohtuneen pin-koodin! Tällainen puhelu. Vuosien hiljaisuuden jälkeen.

Suotta ei kokoelmaa ole ylistetty. Esikuviakin on löydetty,  Raymond Carver nyt ainakin, mutta ihan ilman mitään vertailuja uskon Järvikallaksen tarinoihin.

Mihin täällä voi mennä on monipuolinen kokoelma. Vaikka sen ihmisillä ei mene kovin hyvin, elämäntilanteisiin on syynsä, erilaiset, henkilökohtaiset syyt. Tässä ei niputeta ketään eikä mitään. Eikä elämä kuitenkaan ole toivotonta. On niitä, jotka auttavat. On se, joka kaikesta huolimatta on rakas.

Älä esseetä pelkää

Esseen lukemiseen on joskus hankalampi ryhtyä kuin vaikkapa romaanin. Miksi ihmeessä? Essee on lyhyempi, kerralla haltuun otettava kokonaisuus, josta saa yleensä monta uutta ajatusta ja suuntaa seuraaville lukemisille. Onko esseellä jotenkin vaikea maine? Tuntuuko essee liiaksi viisastelulta?

Luin Tommi Melenderin uuden esseekirjan Poika joka luki Paavo Haavikkoa ja sain taas nauttia lukemisen lähes loppumattomasta ketjuuntumisesta. Vaikka Melenderin teos on miellyttävällä tavalla omakohtainen, sen kanssa voi lähteä moneen suuntaan, toisten kirjailijoiden perään. Itse hän määrittelee kokoelman esseet näin: Jos on olemassa sellainen lajityyppi kuin muistelmaessee, ne kenties lähenevät sitä. Ja toisaalta: Kun kerron itsestäni, kerron samalla itseäni. Menneet minuuteni on luonut tämä nykyinen tässä, näppäimistönsä ääressä.

Suuri tuntematon -esseessä kirjailija kertoo lyhyestä mutta erikoisesta nuoruudenvaiheesta, jonka hän vietti herätyskristillisessä porukassa. Tästä solahdetaan luontevasti Don DeLillon romaaniin Valkoinen kohina, josta Melender on kirjoittanut perusteellisemmin Antiaikalainen-blogissaan. Tuo romaani oli piileskellyt kirjahyllyssäni jo vuosia, mutta nyt vihdoin koitti sen lukemisen hetki. Ja totta tosiaan, eipä kirja yhdellä lukemisella tyhjentynyt. Melenderin sanoin: Valkoinen kohina on romaani maailmasta, jossa ihmiset ovat vapautuneet Jumalasta, mutta eivät kuolemasta. Jumalan korvikkeita tarjoaa niin amerikkalaisen kulttuurin valtavirta kulutus- ja elämystuotteineen kuin sen sivuvirrat, jotka houkuttelevat etsimään vaiettuja totuuksia ihmeistä, ennustuksista ja ufoista.

Muutamalla Melenderin viitoittamalla polulla olen taapertanut jo aiemminkin, sattumalta. Kirjan esseessä Kaksi eurooppalaista prosaistia Meleder kirjoittaa Jenny Erpenbeckistä ja Maylis de Kerangalista, joiden romaanit antavat muotoa muodottomalle ja hahmoa hahmottomalle, saavat lukijansa tuntemaan itsesä vähemmän eksyneiksi ja yksinäisiksi, vaikka toisaalla kokoelmassa Melender kertookin kärsivänsä tyypillisestä kirjailijan vaivasta eli sanataiteellisesta epäluulosta, joka uhkaa tappaa kaiken lukemisen nautinnon. De Kerangal -innostustani esittelin täällä jokunen viikko sitten, kun kirjoitin hänen romaanistaan Maailma käden ulottuvilla. Erpenbeckin teoksen Mennä, meni, mennyt luin syksyllä ja vaikutuin, toinen teos Päivien loppu odottaa minua kirjastossa.

Lukemisen poluille pääsee myös kiertoteitse. Essee Mieheyden taakat kaartaa jääkiekon väkivallan kautta aina radikaalifeministi Valerie Solanasin SCUM-manifestiin, jonka pohjalta Melender on laatinut oman muunnelmansa miesvihatekstistä. Ja kas, ruotsalainen Sara Stridsberg on puolestaan kirjoittanut Valerie Solanasin elämästä huikean romaanin Unelmien tiedekunta. (En minä siitä olisi muuten mitään tiennyt!) Huomaan, että nyt teen samaa, mistä joskus esseisteille nurisen: luettelen nimiä ja taas nimiä. Antakaa minun, tämän kerran!

Paavo Haavikko, oman aikansa mysteerimies ja Tommi Melenderin kirjallinen esikuva, on saanut antaa nimensä koko kirjalle. Runojen kautta on kulkenut esseistin tie Haavikon tekstien pariin, aluksi omaperäisellä mallirunotekniikalla, sitten vapaana omien runojen kirjoittamisena. Runoilijana Melenderkin aloitti, ennen esseekokoelmien ja romaanien julkaisemista. Kaikki, mitä me kirjailijat raapustamme, on jo tuolla ulkona, yhtenä suurena sanamateriana. Sitä me louhimme tahoillamme ja järjestämme irtoilevaa ainesta kirjan muotoon. Mitään uutta on mahdoton kirjoittaa, kaikki kirjoitetaan vanhan päälle tai viereen.

Tällaisille poluille tämä esseekokoelma minut hätisti. Lisää reittejä olisi ollut tarjolla vaikka millä mitalla, mutta mukavuudenhaluinen lukija haluaa ensin koluta ne itselleen läheisimmät. Sitten joskus saattaa vaikkapa kirjastossa näkösälle putkahtaa jokin Paavo Haavikon teoksista tai jokin niistä klassikoista, joille kirjassa on omistettu kokonainen yksi essee.

Esseitä pääsee toki lukemaan muualtakin kuin tämänkaltaisista esseekokoelmista, Melenderin esseitä ainakin Suomen Kuvalehdestä, Parnassosta ja Imagesta. Älä esseetä pelkää!