Ave Matara!

Askel painui maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivat, ja askel nousi.

Kun aloin lukea Matias Riikosen romaania Matara, pysähtelin tiuhaan. En tainnut heti huomata, että isoveljen ja pikkuveljen askeleet metsässä pysähtelivät myös. Heidän piti varmistaa, ettei missään risahtanut tai suhahtanut väärällä tavalla. Minä jäin kuuntelemaan tekstiä, sen uusia ja vanhoja sanoja, rytmiä ja hengitystä. Veljesten ensimmäisen tarpomisjakson jälkeen olin jo mukana ryteikössä. Kuulin linnut ja haistoin mullan.

Matara kertoo yhden poikajoukon luomasta valtakunnasta yhtenä kesänä eteläsuomalaisessa metsässä. Matara muistuttaa Rooman valtakuntaa, auguureineen, konsuleineen, optimaatteineen, populaareineen ja plebeijeineen. On kylpylänpitäjää, näyttelijää, kuvataiteilijaa. Jokaisella on paikkansa hierarkkisessa järjestelmässä. Valtataisteluita käydään sisäisesti mutta myös toisia poikaporukoita vastaan. Rauhanomaisemmat kallit ja sotaisat kermit tulevat tutuiksi. Isku puumiekasta tietää kuolemaa eli joutumista ulos leikistä. Ulkopuoliseen maailmaan ei saa viitata, mutta se on kuitenkin olemassa: pojat käyvät nukkumassa opistolla ja lähtevät aamuisin liikkeelle eväsvoilevät mukanaan.

He kahlasivat mustikkamättäissä lievikkomaan poikki, joutuivat aina välillä kiipeämään jonkin rungon yli, varoivat kolistelemasta puumiekkojensa nahkahuotria runkoa vasten, hitaasti hivuttivat itsensä alas, kuin olisivat pelänneet metsän olevan ansoitettu, ja jatkoivat hiljaa ja totisina, pysähtyivät välillä kuuntelemaan ja jatkoivat taas. Lopulta heidän eteensä ilmestyi kuivalta maalta haiseva ja pystyyn kuolleiden kuusten täyttämä laakea kangas, ja he vetäytyivät viimeisten elävien oksien lomaan levähtämään ja tähystämään… maa oli ruskeiden neulasten peitossa ja ikivanhojen ja vuosia sitten kuolleiden kuusten oksilla roikkui kellastuneita haavanlehtiä kuin joku onneton metsänhenki olisi halunnut uudelleen vaatettaa neulasensa pudottaneet patvit.

Omintakeinen kieli on kirjailijan mukaan syntynyt monesta: mukana on eräkirjallisuudesta tuttuja sanoja (juuri noita luonnon paikkasanoja) ja jopa 1930-luvun sotilasslangia. Poikien dialogi onkin ihmeen toimiva yhdistelmä nykypoikien tavallista puhekieltä ja Matarassa noudatettavien sääntöjen vaatimia virallisia termejä. Poikahuumorikin kukoistaa pätkittäin. Dialogin kautta tyypit tulevat tutuiksi. Erityisesti päähenkilö, pikkuveli, kasvaa myös puheissaan kesän ja romaanin myötä.

Kuka haluaa sotaa ehdoin tahdoin? Ketkä lähtevät mukaan? Kun kerran senaatti ei suostu, asia viedään kansankokoukseen. Mihin kohtaan tiedustelijaveljekset asettuvat? Pärjääkö pikkuveli ilman isoveljeä, jos paha paikka tulee? Pikkuveljestä kehittyy kerrassaan rakastettava hahmo: niin oikeasti pikkupoika, ajatuksineen, itkun pidättelemisineen, kysymyksineen ja kysymättä jättämisineen. Kirjan loppupuolella jännitän hänen puolestaan. ("Voi pikkuveli, kävisipä kaikki hyvin!")

Kirjailija on sanonut haluavansa tehdä oikeutta lapsille ja leikille. Niin tapahtuu, mutta samalla tekstissä ovat läsnä historia, tiheääkin tiheämpi luonto, aikuisten valtapelit ja ylipäätään ihmisten väliset suhteet. Mitä lapsuus oikeastaan on? Eikö se voisi olla muutakin kuin aikuisuuteen valmistautumista? (Kun olen aikoinaan saanut seurata sivusta lasten hyvinkin monimutkaisia ja ties kuinka kauan kestäneitä leikkejä, en voi muuta kuin olla syvästi sitä mieltä, että lapset kykenevät vaikka mihin.)

Yhtä lailla kuin lukija on keskellä metsää ja Mataran rakennelmia, myös kirjailija lymyilee samoissa pusikoissa. Hän ei nouse kenenkään yläpuolelle, ei selitä, ei viisastele. Hän vain kertoo, mitä Matarassa tapahtuu, miten linnut huutavat, sammal pehmentää askeleen, sade kastelee, pojat puhuvat, hiipivät ja väsyvät, riitelevät ja kuitenkin huolehtivat toisistaan.

Jossain vaiheessa hänen hengityksensä hidastui ja pää retkahti. Hän hätkähti hereille, kun lautan päällä rysähti. Vaistomaisesti hänen kätensä hakeutui miekalle, mutta hän rauhoittui huomatessaan, että Janne istui polvet koukussa hänen vieressään. Se katsoi häntä sen näköisenä, että oli katsellut jo pidempään, valvonut hänen untaan.

Riikosen edellinen teos, Iltavahtimestarin kierrokset, on Mataran pari. Sekin on omaelämäkerrallinen, kuten omalla erityisellä tavallaan myös Matara, joka on omistettu Jollaksen pojille. Iltavahtimestarin kierrokset on kulunut repussani, kun olen sitä kuljettanut kirjoittajaryhmille luettavaksi, välillä jollekulle lainaan. Täällä blogissa kirjoitin siitä maaliskuussa 2020. Olen pitänyt puheita sen puolesta milloin missäkin seurueessa. Nyt saavat uutta kuultavaa!

Tähtitaivas heijastui vedenpinnasta, kun pikkuveli astui rantapiihin ja pylväälle ja hämmästyi kykyään muistaa sen sijainti ja seuraavan... hänen kuvajaisensa käveli tähtien joukossa ja kuvajaisen yllä pilvien pitkät riekaleet olivat kuin taivaalle ripustettuja viirejä ja keskellä lampea pikkuveli jäi tarkastelemaan kuvajaistaan ja se häntä. Toinen oli viaton ja toinen ilkeä, eikä pikkuveli voinut mennä takuuseen, etteikö hän ollut tuon tähtitarhoissa kulkevan pojan kurja varjo, joka teki tihutöitään tässä maallisessa maailmassa. Pikkuveli veti henkeä ja jatkoi avaruuden yli ja hakopuita pitkin pensaiden peittämälle purolle.

Mitä ajattelin aluksi: ohhoh, kolmesataa sivua poikien valtakuntia ja valtataisteluita metsässä. Mitä ajattelin lopuksi: kiitos loistavasta romaanista, Matias Riikonen!

Kirjojen paino

Ruska tuntuu pilkahtelevan siellä täällä, ennenaikaisesti, mikä on taas yksi osoitus siitä, että aika kuluu liian nopeasti. Toinen koronakevät, kuuma kesä, toipuminen kuumasta kesästä. En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, vaikka olen lukenut yhtä ja toista sykähdyttävää. Olkoon tämä paluu siksi silppua, sälää, nimiä ja vähän vuosilukujakin.

Syyslukukausi on käynnistynyt Wellamo-opistossakin, onneksi ihan oikeina tapaamisina. Neljä viikoittaista kirjoittajaryhmää täynnä innostuneita ja ihania ihmisiä takaavat sen, että mielenkiintoisia keskusteluja ja tekstejä riittää koko syksyksi.

Minulla on tapana raahata esimerkkikirjoja mukanani tunneille. Jaa, eikö sitaatti riittäisi? Teksti puhelimessa tai muistiinpanot papereissa? Ei riitä. Kun otan kirjan esiin, kääntelen sitä ja sitten avaan iänikuisella tarralapulla merkitsemästäni kohdasta, olen jo valmiiksi (ärsyttävän) onnellinen, kun saan välittää tuon tekstinpätkän eteenpäin, lukea sen ääneen. Jo kullekin tunnille sopivan kirjan etsiminen kotihyllystä tai kirjastosta tuottaa iloa: ai tämä oli näin loistava, en muistanutkaan! 

Kirjoitusryhmissä lukemani sitaatit ovat tietysti lyhykäisiä, vain maistiaisia kokonaisesta teoksesta, mutta toivon tunnelman - ja painon - välittyvän pikku palasissakin. 

Ruotsalaisen Alex Schulmanin teoksista luin vastikään viimeksi suomennetun, Eloonjääneet. Se vasta painaa! Erityisen paljon painavat ajattelemattomat vanhemmat ja hirvittävät tapahtumat, joista siinä kerrotaan. Sinänsä idyllisen kesämaiseman kuvatkaan eivät kirjaa kevennä, vaan kietoutuvat painoiksi nilkkoihin, kun tunnen melkein osallistuvani kolmen veljeksen ahdistavaan uimakilpailuun. Schulmanin edellinen kirja, Polta nämä kirjeet, kulkee mukanani myös eri lukupiirien väliä. Luulisi pokkarin olevan kevyt, mutta ehei, Schulmanin isovanhempien tarina vetää painollaan repunkantajan olkapäät melkein kramppiin. Kirjailija yhdistää nykyhetken, oman lapsuutensa ja 1930-luvun tapahtumat sujuvasti, muttei lainkaan kevyesti.

Repussani Polta nämä kirjeet saa seuraa Olof Lagercrantzin pienestä, painavasta kirjasta  nimeltään Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Lagercrantz on yksi Schulmanin kirjan päähenkilöistä 1930-luvulta, pakahduttavan rakkaustarinan osapuoli, joka jo tuolloin oli mukana ruotsalaisten kirjallisuuspiirien ytimessä. 1980-luvulla Lagercrantz on puolestaan kirjoittanut näin: Hyvä kirja antaa lukijan tuntea, että luemme omasta kokemuksestamme. Kun kirjallisuus on parhaimmillaan meistä tuntuu että äkkiä muistamme jotain tärkeätä jonka olemme tienneet mutta unohtaneet.

Kesällä luin vähän vahingossa monta äiti-tytär-aiheista kirjaa. Ihastuin Vigdis Hjorthin romaanin Onko äiti kuollut suoruuteen: miten vuosikymmenien jälkeen kotimaahan palaava taiteilijatytär yrittää saada yhteyttä vanhaan äitiinsä, jopa pensaikossa hiiviskellen ja äidin liikkeitä stalkaten. Eikö äiti anna anteeksi vai onko kaikki hänelle vain yhdentekevää? Norjalainen Hjorth on maininnut tanskalaisen Ditlevsenin tärkeäksi vaikuttajakseen. Minulle ennestään tuntemattoman Tove Ditlevsenin Lapsuus on suomennettu tänä vuonna, vaikka teos julkaistiin Tanskassa jo vuonna 1967. Jatkoa tähän viileään mutta samalla kummasti lämmittävään, pieneen ja samalla painavaan omaelämäkerralliseen kirjaan on tulossa, kun Kööpenhamina-trilogian seuraava osa, Nuoruus, on jo suomentaja Katriina Huttusen käsissä (hän on hienosti suomentanut myös Hjorthin teokset). Ditlevsenistä lisää voi lukea Suvi Aholan jutusta: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008060514.html 

Kanniskelen jo kolmatta viikkoa kurssirepussani Vivian Gornickin kirkassanaista muistelmateosta Toisissamme kiinni. Äiti ja tytär kävelevät ristiin rastiin Manhattania, puhuvat, muistelevat. Äidin sanat painavat kirjailijaa vielä keski-ikäisenäkin. Side on tiukassa, liian tiukassa. Sitten kun haluan ajatella ja lukea lempeitä, lempeästi painavia äitiasioita, luen Terhi Rannelan kirjaa Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen. Siinä saan olla kotonani ja osallistua keskusteluihin, joita kirjailija käy toisten kirjojen kanssa.

Siis näin kesän lopuksi ja syksyn aluksi vähän Ruotsia, Norjaa, Tanskaa, Suomea ja New Yorkia. Lapsia, vanhempia, toistensa painona kulkevia ja toisiltaan kadonneita perheenjäseniä. Luulen, että seuraavaksi keskityn poikiin, nuoriin miehiin tai naiskaksikkoihin. Tai sitten väliin tulee vielä suurempia houkutuksia! 

PS. Etsi kuvan pinosta vielä pari ihanaa kirjaa, joista olen täällä kirjoittanut jo aikaisemmin! Bonuksena kuvassa on Niina Hakalahden aina innostava ja vaivattomasti sovellettava kirjoittamiskirja.