torstai 30. heinäkuuta 2020

Märkä turbaani ja muuta taidetta

Olen aina ihaillut kuvataiteilija Hannu Väisästä, hänen teostensa värejä, muotoja, mieltä. Niinpä olin yllättynyt – ellen peräti pettynyt - kun aikoinaan kuulin hänen ryhtyneen kaunokirjailijaksi, loikanneen taas uuden kuilun yli. Vähänpä tiesin ja ymmärsin! Kun sitten luin Vanikan palat, tuon esikoiskirjan sittemmin niin tutuksi tulleen Anteron lapsuusvuosista, olin jonkinlaisen hymistely-tikahtumisen partaalla: että tällä tavalla hän osaa myös kirjoittaa, tuo verraton taiteilija! Sen jälkeen kirjoja on onneksi saatu säännölliseen tahtiin.

Väisäsen uusin, Märkä turbaani, oli minulla matkalukemisena kolmipäiväisellä kotimaankierroksella. (Väisäsen kirjat ovat muuten aina niin kauniita, että niitä on ensin hypisteltävä ja siliteltävä ennen kuin aloittaa lukemisen.) Vaikka kirjassa ollaan Ranskassa, Pariisin La Défensen tornitalon monenkirjavan asujaimiston arkisten sattumusten keskellä (ja vähän maallakin), se oli kerrassaan sopivaa iltaluettavaa. Yksi luku, yksi pieni tarina kerrostaloelämää viimeisteli päivän, oli majapaikka sitten Kuhmossa tai Iisalmen takamailla.

Kaikenlaista juroa ja komeaa oli päätynyt Eevan torniin. Oli niitä, jotka liikkuivat märkä turbaani päässään ja ikävöivät kiharoitaan, ja sitten oli sellaisia, joilla ei ollut minkäänlaista päähinettä, ei tukkaa eikä juuri nahkaakaan kallonsa päällä, ja silti heilläkin oli mielikuva järjestyksestä, jota kohti ihmiskunnan kuuluisi kulkea.

Kertoja on koulupoika, tarkkasilmäinen Anatole, joka kantaa huolta yksinhuoltajaksi jääneen isänsä alakulosta ja toisinaan vierailee etelämmäs maaseudulle muuttaneen äitinsä boheemikodissa. Samalla kun kävi korjauttamassa kuluneet rakennekyntensä, äiti pakkasi laukkuni, taitteli sinne mitenkuten selkää suoristavan yökorsettini, ja vei minut maalle, rotukarjan ja rikkoutumattoman posliinin maisemiin.

Tornitalon, Eevan tornin, ala-aulassa Anatolella on aitiopaikka seurata asukkaiden tulemisia ja menemisiä. Ja eloisia ovat kuvat jokaisesta kulkijasta, kuten vaikkapa tästä naisesta: Hän liikkui aina nopeasti, pitkin askelin kuin tuulta lävistävä keulakuva, oli aina hyväntuulinen, tervehti jokaista hulmuavana ja värikkäänä aivan kuin olisi kantanut yllään Yhdistyneiden kansakuntien lippurivistöä.

Anatolella on aikaa tarkkailla talon asukkaita ja samalla oppia, millaisia ihmiset oikeastaan ovat. Aikuisten, keski-ikäisten ja vanhempien ihmisten toimet näyttävät usein kovin lapsellisilta - vai miten on herra Rentelin moottoripyöräilyasun laita? Kun uroskalkkuna on puettu mateen nahkaa muistuttavaan tiukkaan haalariin, joka aina vaikuttaa siltä kuin se olisi vedetty päälle väärin päin, jopa Eevan tornin paljon nähneet peilit vääntyilevät ja yrittävät irrota kuvajaisestaan. Herra Ernestus Rentel ei kutenkaan huomannut aulan peilien ylenkatsetta, vaan asetteli merimieshuiviaan osaamatta päättää, kuuluiko solmun olla etu- vai takapuolella

Turhamaisuutta, huomionkipeyttä ja itsekorostusta riittää, toisaalta monella talon asukkaista on murhetta ja huolia: rakastettu jättää, sairaus musertaa, mennyttä ei saa takaisin. Asukkaiden joukkovoima voi muuttua ahdistavaksi, kun yhdessä päätetään, että joku ei ole riittävän hyvää ainesta Eevan torniin. Asiat kuitenkin kirkastuvat muillekin kuin Anatolelle, joka mielellään keskeyttäisi ikävän pahanpuhumisen. Eikä kuitenkaan kestäisi kauan, kunnes jokainen tornin asukas tajuaisi että märkää turbaania kantava nainen, valkoista alkoviaan esitellyt pitsiruhtinatar ja portaita intohimoisesti laskeva herra oli tehty juuri niistä samoista aineksista, joita itse kukin yritti viilalla, harjalla ja kemikaaleilla irrottaa itsestään.

Huomaan, että olen aivan yhtä ihastunut Hannu Väisäsen kirjoittamalla luomiin kuviin kuin hänen muuhun taiteeseensa, varsinkin kun hänen teoksissaan ihminen, tuo poloinen, tulee lopulta aina ymmärretyksi, kaikenmoisine puutteineen.

Miten tällaisen pariisilaisen tornitalon värejä hehkuvan elämän voi muka yhdistää suomalaiseen pienmatkailuun? No, pysähtely maakunnissa tuo kaikenlaista kummaa eteen: 250 vuotta vanhoja kirkon kattomaalauksia juoksentelevan lapsikatraan tarkasteltavina, pilvien kuvajaisia joessa, kovaäänisiä kahviäijiä kirkonkylän torilla. Nuo tuokiot ovat ihan lyhyitä, mutta nekin voivat hoputtaa mielikuvituksen laukalle. Kun päivän mittaan katselee ja kuuntelee kesämaisemaa ihmisineen, voi illan päätteeksi virkistää itseään palasella tornitaloelämää. Ihmisiä siellä, ihmisiä täällä!


perjantai 3. heinäkuuta 2020

Kesä ja kirjat parhaimmillaan

Puolet vuodesta on mennyt ja 66 kirjaa luettu. Kesäkuu tarjosi monenlaista. Jo aiemmin kehuin täällä Haruki Murakamin juoksemiskirjaa ja pidin kovasti myös Pirkko Soinisen Ellenistä, joka on loistavan kuvataitelijan, Ellen Thesleffin, kuvitteellinen päiväkirja tämän Firenzen-ajoilta, 1800-luvun lopulta aina vuoteen 1939 asti. Yhtä lailla kiehtovaa luettavaa oli Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisteos Paperijoutsen. Taas sotaa ja nuorten ihmisten tunteita, ajattelin tarttuessani kirjaan. Luettuani sen olin ilahtunut ja vaikuttunut: olipa mojova tarina (kiitos suosituksesta, Tuija K.!).

Luin myös paljon puheena olleen Vesitanssijan, Ta-Nehisi Coatesin romaanin orjuuden rajusta historiasta 1800-luvun alkupuoliskon Yhdysvalloissa. Historiaan sekoittuu aimo annos maagista realismia, kun orjien maanalaisen vapautusliikkeen maallisten reittien tukena käytetään kanavointia, taitoa siirtyä paikasta toiseen muistojen voimalla. Odotan jo kovasti, että ensi vuoden puolella saadaan suomennos Colson Whiteheadin (jonka teoksesta Nickelin pojat kirjoitin aiemmin täällä) Pulitzer-palkitusta romaanista The Underground Railroad, joka kertoo juuri tuosta salaisten väylien verkostosta, jota pitkin orjat pakenivat etelästä pohjoiseen.

Lukemisen puolivuotisjaksoni huipentui oikeastaan irlantilaisen Emilie Pinen teokseen Tästä on vaikea puhua. Voisiko suoremmin, reippaammin ja rohkeammin kirjoittaa "minä-esseitä", jotka kuitenkin ovat samalla mitä yleisimpiä ja sattuvimpia? Vaikka Irlannissa ollaan vanhoillisempia kuin Suomessa, kirjan aiheista ei liikaa keskustella täällä meilläkään.

Sairastuneen alkoholisti-isän raskas hakukeikka Korfun saarelta, lapsettomuus, vanhempien hankala ero, omat liian rajut teinivuodet, naisen arki kirottuine ja salattuine kuukautisvuotoineen, työuupumus. Näin lueteltuina aiheet eivät ehkä innosta tai tunnu edes erityisen omaperäisiltä, mutta Pinen tapa kirjoittaa on kirkas ja selkeä. Turhia ei jaaritella, vaan asioihin käydään käsiksi suoraan.

Jotenkin minulle tuli sellainen olo, että juuri tätä kirjaa olen odottanut jo pitkään - tietämättäni. Suosittelen sitä lämpimästi suurin piirtein kaikille ja erityisesti niille, jotka kaipaavat suoraa puhetta naisen elämästä. En ole samaa mieltä niiden kriitikoiden kanssa, jotka sanovat Pinen esseitä liian omakohtaisiksi, tyystin vailla yhteiskunnallista peilausta oleviksi. En tunne tuoretta feminististä kirjallisuutta niin hyvin, että osaisin määritellä tämän teoksen vain muodikkaaksi tunnustuskirjoittamiseksi tai itsestäänselvyyksien toistamiseksi. Minulle se oli juuri oikea kirja luettavaksi juuri nyt. Ja hei, voidaanko kirjoja ylipäätään arvottaa sen perusteella, että "tästä näkökulmasta on jo kirjoitettu"?  

Kovasti pidin myös vietnamilaislähtöisen Kim Thúyn toisesta romaanista Vi (se ensimmäinen, tämän teoksen sisar, on nimeltään Ru). Kuinka monessa paikassa kertoja ehtiikään viipyä, pelätä, tottua. Kuinka monta ihmistä kohdata, kulkea opiskelusta ja työstä toiseen, perheen historiaa unohtamatta. Ja silti kerronta on kepeää, selkeää, yksinkertaista. Raskaista asioista tulee ilmavia, kun teksti lennähtää paikasta toiseen helposti, Vietnamista malesialaisen pakolaisleirin kautta Kanadaan, myöhemmin takaisin Vietnamiin, Roomasta Rioon ja Berliiniin. Ja kertoja, Vi, sopeutuu, vaikka pahojakin asioita tapahtuu.

Kesäkuun viimeisiin luettuihin kuului myös Suvi Vaarlan Westend, romaani 1980- ja 1990-lukujen nousukaudesta ja lamasta Espoon paremmissa ja huonommissa lähiöissä. Westend palauttaa nuo vuosikymmenet mieleen päähenkilönsä Elinan, 1980-luvun lapsen ja 1990-luvun nuoren, kautta. Mitä on elää perheessä, joka käänteentekevän nousuhuuman koettuaan putoaa syvään kuoppaan, kun isän bisnekset jäävät laman alle? Entä jos ystävätkin katoavat, kun talous romahtaa? (Ja miten ihanasti onkaan kuvattu varhaisteinien kaiken voittavaa ystävyyttä!) Vaarla kirjoittaa jotenkin tarkan asiallisesti, poimii mukaan myös ajan uutistapahtumia. Silti teksti käy tunteisiin.

Sinä, joka olet elänyt nuo ajat, lapsena tai aikuisena, lue Westend ja mieti, missä olit silloin, kun rahaa sai ja elämä maistui? Entä silloin, kun kaikki kaatui? Miten sinä ja naapurisi pärjäsitte?

Heinäkuu on alkanut, kirjat luettavien pinosta huhuilevat: Hei, minä täällä taas, ihailemasi Hannu Väisänen! Lue, mitä minä Otto Gabrielsson, Donnerin syrjään jättämä poika, haluan sinulle sanoa! Tervehdys, uskollinen lukijani, minä Tuula-Liina Varis kerron nyt sinulle itseni näköisen Assin elämästä. 

Ei ole niin kamalaa, vaikka välillä sataa.