lauantai 25. syyskuuta 2021

Ave Matara!

Askel painui maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivat, ja askel nousi.

Kun aloin lukea Matias Riikosen romaania Matara, pysähtelin tiuhaan. En tainnut heti huomata, että isoveljen ja pikkuveljen askeleet metsässä pysähtelivät myös. Heidän piti varmistaa, ettei missään risahtanut tai suhahtanut väärällä tavalla. Minä jäin kuuntelemaan tekstiä, sen uusia ja vanhoja sanoja, rytmiä ja hengitystä. Veljesten ensimmäisen tarpomisjakson jälkeen olin jo mukana ryteikössä. Kuulin linnut ja haistoin mullan.

Matara kertoo yhden poikajoukon luomasta valtakunnasta yhtenä kesänä eteläsuomalaisessa metsässä. Matara muistuttaa Rooman valtakuntaa, auguureineen, konsuleineen, optimaatteineen, populaareineen ja plebeijeineen. On kylpylänpitäjää, näyttelijää, kuvataiteilijaa. Jokaisella on paikkansa hierarkkisessa järjestelmässä. Valtataisteluita käydään sisäisesti mutta myös toisia poikaporukoita vastaan. Rauhanomaisemmat kallit ja sotaisat kermit tulevat tutuiksi. Isku puumiekasta tietää kuolemaa eli joutumista ulos leikistä. Ulkopuoliseen maailmaan ei saa viitata, mutta se on kuitenkin olemassa: pojat käyvät nukkumassa opistolla ja lähtevät aamuisin liikkeelle eväsvoilevät mukanaan.

He kahlasivat mustikkamättäissä lievikkomaan poikki, joutuivat aina välillä kiipeämään jonkin rungon yli, varoivat kolistelemasta puumiekkojensa nahkahuotria runkoa vasten, hitaasti hivuttivat itsensä alas, kuin olisivat pelänneet metsän olevan ansoitettu, ja jatkoivat hiljaa ja totisina, pysähtyivät välillä kuuntelemaan ja jatkoivat taas. Lopulta heidän eteensä ilmestyi kuivalta maalta haiseva ja pystyyn kuolleiden kuusten täyttämä laakea kangas, ja he vetäytyivät viimeisten elävien oksien lomaan levähtämään ja tähystämään… maa oli ruskeiden neulasten peitossa ja ikivanhojen ja vuosia sitten kuolleiden kuusten oksilla roikkui kellastuneita haavanlehtiä kuin joku onneton metsänhenki olisi halunnut uudelleen vaatettaa neulasensa pudottaneet patvit.

Omintakeinen kieli on kirjailijan mukaan syntynyt monesta: mukana on eräkirjallisuudesta tuttuja sanoja (juuri noita luonnon paikkasanoja) ja jopa 1930-luvun sotilasslangia. Poikien dialogi onkin ihmeen toimiva yhdistelmä nykypoikien tavallista puhekieltä ja Matarassa noudatettavien sääntöjen vaatimia virallisia termejä. Poikahuumorikin kukoistaa pätkittäin. Dialogin kautta tyypit tulevat tutuiksi. Erityisesti päähenkilö, pikkuveli, kasvaa myös puheissaan kesän ja romaanin myötä.

Kuka haluaa sotaa ehdoin tahdoin? Ketkä lähtevät mukaan? Kun kerran senaatti ei suostu, asia viedään kansankokoukseen. Mihin kohtaan tiedustelijaveljekset asettuvat? Pärjääkö pikkuveli ilman isoveljeä, jos paha paikka tulee? Pikkuveljestä kehittyy kerrassaan rakastettava hahmo: niin oikeasti pikkupoika, ajatuksineen, itkun pidättelemisineen, kysymyksineen ja kysymättä jättämisineen. Kirjan loppupuolella jännitän hänen puolestaan. ("Voi pikkuveli, kävisipä kaikki hyvin!")

Kirjailija on sanonut haluavansa tehdä oikeutta lapsille ja leikille. Niin tapahtuu, mutta samalla tekstissä ovat läsnä historia, tiheääkin tiheämpi luonto, aikuisten valtapelit ja ylipäätään ihmisten väliset suhteet. Mitä lapsuus oikeastaan on? Eikö se voisi olla muutakin kuin aikuisuuteen valmistautumista? (Kun olen aikoinaan saanut seurata sivusta lasten hyvinkin monimutkaisia ja ties kuinka kauan kestäneitä leikkejä, en voi muuta kuin olla syvästi sitä mieltä, että lapset kykenevät vaikka mihin.)

Yhtä lailla kuin lukija on keskellä metsää ja Mataran rakennelmia, myös kirjailija lymyilee samoissa pusikoissa. Hän ei nouse kenenkään yläpuolelle, ei selitä, ei viisastele. Hän vain kertoo, mitä Matarassa tapahtuu, miten linnut huutavat, sammal pehmentää askeleen, sade kastelee, pojat puhuvat, hiipivät ja väsyvät, riitelevät ja kuitenkin huolehtivat toisistaan.

Jossain vaiheessa hänen hengityksensä hidastui ja pää retkahti. Hän hätkähti hereille, kun lautan päällä rysähti. Vaistomaisesti hänen kätensä hakeutui miekalle, mutta hän rauhoittui huomatessaan, että Janne istui polvet koukussa hänen vieressään. Se katsoi häntä sen näköisenä, että oli katsellut jo pidempään, valvonut hänen untaan.

Riikosen edellinen teos, Iltavahtimestarin kierrokset, on Mataran pari. Sekin on omaelämäkerrallinen, kuten omalla erityisellä tavallaan myös Matara, joka on omistettu Jollaksen pojille. Iltavahtimestarin kierrokset on kulunut repussani, kun olen sitä kuljettanut kirjoittajaryhmille luettavaksi, välillä jollekulle lainaan. Täällä blogissa kirjoitin siitä maaliskuussa 2020. Olen pitänyt puheita sen puolesta milloin missäkin seurueessa. Nyt saavat uutta kuultavaa!

Tähtitaivas heijastui vedenpinnasta, kun pikkuveli astui rantapiihin ja pylväälle ja hämmästyi kykyään muistaa sen sijainti ja seuraavan... hänen kuvajaisensa käveli tähtien joukossa ja kuvajaisen yllä pilvien pitkät riekaleet olivat kuin taivaalle ripustettuja viirejä ja keskellä lampea pikkuveli jäi tarkastelemaan kuvajaistaan ja se häntä. Toinen oli viaton ja toinen ilkeä, eikä pikkuveli voinut mennä takuuseen, etteikö hän ollut tuon tähtitarhoissa kulkevan pojan kurja varjo, joka teki tihutöitään tässä maallisessa maailmassa. Pikkuveli veti henkeä ja jatkoi avaruuden yli ja hakopuita pitkin pensaiden peittämälle purolle.

Mitä ajattelin aluksi: ohhoh, kolmesataa sivua poikien valtakuntia ja valtataisteluita metsässä. Mitä ajattelin lopuksi: kiitos loistavasta romaanista, Matias Riikonen!

maanantai 13. syyskuuta 2021

Kirjojen paino

Ruska tuntuu pilkahtelevan siellä täällä, ennenaikaisesti, mikä on taas yksi osoitus siitä, että aika kuluu liian nopeasti. Toinen koronakevät, kuuma kesä, toipuminen kuumasta kesästä. En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, vaikka olen lukenut yhtä ja toista sykähdyttävää. Olkoon tämä paluu siksi silppua, sälää, nimiä ja vähän vuosilukujakin.

Syyslukukausi on käynnistynyt Wellamo-opistossakin, onneksi ihan oikeina tapaamisina. Neljä viikoittaista kirjoittajaryhmää täynnä innostuneita ja ihania ihmisiä takaavat sen, että mielenkiintoisia keskusteluja ja tekstejä riittää koko syksyksi.

Minulla on tapana raahata esimerkkikirjoja mukanani tunneille. Jaa, eikö sitaatti riittäisi? Teksti puhelimessa tai muistiinpanot papereissa? Ei riitä. Kun otan kirjan esiin, kääntelen sitä ja sitten avaan iänikuisella tarralapulla merkitsemästäni kohdasta, olen jo valmiiksi (ärsyttävän) onnellinen, kun saan välittää tuon tekstinpätkän eteenpäin, lukea sen ääneen. Jo kullekin tunnille sopivan kirjan etsiminen kotihyllystä tai kirjastosta tuottaa iloa: ai tämä oli näin loistava, en muistanutkaan! 

Kirjoitusryhmissä lukemani sitaatit ovat tietysti lyhykäisiä, vain maistiaisia kokonaisesta teoksesta, mutta toivon tunnelman - ja painon - välittyvän pikku palasissakin. 

Ruotsalaisen Alex Schulmanin teoksista luin vastikään viimeksi suomennetun, Eloonjääneet. Se vasta painaa! Erityisen paljon painavat ajattelemattomat vanhemmat ja hirvittävät tapahtumat, joista siinä kerrotaan. Sinänsä idyllisen kesämaiseman kuvatkaan eivät kirjaa kevennä, vaan kietoutuvat painoiksi nilkkoihin, kun tunnen melkein osallistuvani kolmen veljeksen ahdistavaan uimakilpailuun. Schulmanin edellinen kirja, Polta nämä kirjeet, kulkee mukanani myös eri lukupiirien väliä. Luulisi pokkarin olevan kevyt, mutta ehei, Schulmanin isovanhempien tarina vetää painollaan repunkantajan olkapäät melkein kramppiin. Kirjailija yhdistää nykyhetken, oman lapsuutensa ja 1930-luvun tapahtumat sujuvasti, muttei lainkaan kevyesti.

Repussani Polta nämä kirjeet saa seuraa Olof Lagercrantzin pienestä, painavasta kirjasta  nimeltään Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Lagercrantz on yksi Schulmanin kirjan päähenkilöistä 1930-luvulta, pakahduttavan rakkaustarinan osapuoli, joka jo tuolloin oli mukana ruotsalaisten kirjallisuuspiirien ytimessä. 1980-luvulla Lagercrantz on puolestaan kirjoittanut näin: Hyvä kirja antaa lukijan tuntea, että luemme omasta kokemuksestamme. Kun kirjallisuus on parhaimmillaan meistä tuntuu että äkkiä muistamme jotain tärkeätä jonka olemme tienneet mutta unohtaneet.

Kesällä luin vähän vahingossa monta äiti-tytär-aiheista kirjaa. Ihastuin Vigdis Hjorthin romaanin Onko äiti kuollut suoruuteen: miten vuosikymmenien jälkeen kotimaahan palaava taiteilijatytär yrittää saada yhteyttä vanhaan äitiinsä, jopa pensaikossa hiiviskellen ja äidin liikkeitä stalkaten. Eikö äiti anna anteeksi vai onko kaikki hänelle vain yhdentekevää? Norjalainen Hjorth on maininnut tanskalaisen Ditlevsenin tärkeäksi vaikuttajakseen. Minulle ennestään tuntemattoman Tove Ditlevsenin Lapsuus on suomennettu tänä vuonna, vaikka teos julkaistiin Tanskassa jo vuonna 1967. Jatkoa tähän viileään mutta samalla kummasti lämmittävään, pieneen ja samalla painavaan omaelämäkerralliseen kirjaan on tulossa, kun Kööpenhamina-trilogian seuraava osa, Nuoruus, on jo suomentaja Katriina Huttusen käsissä (hän on hienosti suomentanut myös Hjorthin teokset). Ditlevsenistä lisää voi lukea Suvi Aholan jutusta: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008060514.html 

Kanniskelen jo kolmatta viikkoa kurssirepussani Vivian Gornickin kirkassanaista muistelmateosta Toisissamme kiinni. Äiti ja tytär kävelevät ristiin rastiin Manhattania, puhuvat, muistelevat. Äidin sanat painavat kirjailijaa vielä keski-ikäisenäkin. Side on tiukassa, liian tiukassa. Sitten kun haluan ajatella ja lukea lempeitä, lempeästi painavia äitiasioita, luen Terhi Rannelan kirjaa Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen. Siinä saan olla kotonani ja osallistua keskusteluihin, joita kirjailija käy toisten kirjojen kanssa.

Siis näin kesän lopuksi ja syksyn aluksi vähän Ruotsia, Norjaa, Tanskaa, Suomea ja New Yorkia. Lapsia, vanhempia, toistensa painona kulkevia ja toisiltaan kadonneita perheenjäseniä. Luulen, että seuraavaksi keskityn poikiin, nuoriin miehiin tai naiskaksikkoihin. Tai sitten väliin tulee vielä suurempia houkutuksia! 

PS. Etsi kuvan pinosta vielä pari ihanaa kirjaa, joista olen täällä kirjoittanut jo aikaisemmin! Bonuksena kuvassa on Niina Hakalahden aina innostava ja vaivattomasti sovellettava kirjoittamiskirja.

tiistai 13. huhtikuuta 2021

Valkoinen kirja

Pieni kirja, harmoniset 111 sivua, Douglas Seokin ottamat valokuvat, kokonaistaideteos. Sellainen on eteläkorealaisen Han Kangin Valkoinen kirja

Jokainen hetki on harppaus jatkuvasti uusiutuvan, läpinäkyvän jyrkänteen reunan ylitse ajan äkkijyrkän äärellä. Nostamme uskaliaasti jalan elämämme ajan reunalta, ja astumme epäröimättä askeleen ilmaan. Ei siksi, että olisimme erityisen rohkeita vaan siksi, ettemme voi muutakaan. Tunnen tälläkin hetkellä, kuinka vaarallista se on. Astun uhkarohkeasti elämättömään aikaani, kirjoittamattomaan kirjaani.

Han Kang kirjoittaa menetyksestä, josta hän ei oikeastaan tiedä paljonkaan. Hänen äitinsä synnytti ensimmäisen lapsensa ennenaikaisesti, yksin, syrjäseudulla. Isosisko ehti elää vain pari tuntia, niin kauan, että nuori äiti sai hetken katsella hänen kasvojaan, jotka olivat valkoiset kuin täysikuun muotoinen riisikakku

Kertoja alkaa pohtia, millaista olisi, jos sisar olisi jäänyt henkiin. Kuvittelen, että kasvaessaan puurolla ja riisillä ja vielä naiseksi vartuttuaankin hän joutui moneen tiukkaan paikkaan, mutta selvisi aina. Kun kertoja asuu kirjailijaresidenssissä Varsovassa, hän kuvittelee sisarensa samaan paikkaan, samaan vieraaseen maisemaan, sodanjälkeisille raunioille aikoinaan rakennettuun kaupunkiin. Ihminen, jonka pystyyn jääneiden raunioiden päälle rakentuneet uudet osat erottuvat selvästi kuin arpikuviot. Olisiko kertojan elämä toisenlaista, jos sisar olisi jäänyt henkiin? Olisiko hänestä tullut hän, jos vanhemmilla ei olisi ollut surua kannettavaan?

Tästä lähtien annan sinulle valkoisia asioita.

Ojennan sinulle vain valkoisia asioita,
vaikka ne saattavat likaantua.

Enkä enää kysy itseltäni,
saanko antaa sinulle tämän elämän.

Valkoinen väri yhdistää asiat toisiinsa: sumu, lumihiutaleet, suola, kuu, pirstoutuvat aallot, jademagnolia, riisi, pakkasessa höyryävä hengitys. Kirjan alussa on valkoisten sanojen luettelo, joka alkaa kapalosta ja päättyy käärinliinaan. Niiden välille mahtuu paljon muuta valkoista: Valkoiset luut pitävät ihmisen vankasti kasassa. Lumi peittää jalanjäljet, vaikka joskus vain vähäksi aikaa.

Pieni kirja on täynnä surua, mutta samalla se on täynnä rauhaa. Ihmeellistä on, miten kirja, sen valkoiset sivut ja harvaan asetellut mutta merkityksestä tiiviit sanat voivat rauhoittaa, aivan kuin tekstissä kuvatut lumihiutaleet vaimentaisivat ympäristön turhan hälyn ja sumu peittäisi silmiä häiritsevät yksityiskohdat, juuri tässä ja juuri nyt. Lukijana saan kääriytyä pehmeän hiljaisuuden harsoon.

Jos siis olisit yhä elossa, minä en voisi olla.
Jos minä olen nyt elossa, sinä et voi olla olemassa.
Vain pimeyden ja valon sinertävillä rajamailla erotamme vaivoin toistemme kasvot.

Taru Salminen on hienoa kyllä suomentanut teoksen suoraan koreasta, kun aiemmin suomennetut Han Kangin kirjat ovat kiertäneet englannin kielen kautta. Booker-palkitun Vegetaristin olen lukenut pari vuotta sitten, mutta vasta tämä pieni, runollinen kirja osui jotenkin täydellisesti omaan rauhankaipuuseeni. Tietysti merkitystä on myös sillä, millaiseen lukemisen kohtaan kirja sattuu. Nyt oli otollinen hetki, lukuromaaneiksi kutsuttujen paksukaisten ja pohjoismaisten perhedraamojen välissä.

Raotan huuleni ja mutisen sanoja, jotka sinä kuulit, mutta et vielä ymmärtänyt, kun avasit tummat silmäsi. Painan kynää voimalla paperiin. Uskon, että parempia sanoja jättää hyvästit ei ole. Älä kuole. Elä.

En muista vähään aikaan lukeneeni mitään niin kaunista kuin Valkoisen kirjan viimeinen kappale, Kaikki valkoinen. Sitä en tohdi tähän kirjoittaa, vaan jätän sen kirjan jokaisen lukijan omaksi nautinnoksi. 

torstai 18. maaliskuuta 2021

Onneksi on Järjettömiä asioita

Maailma on täynnä hyviä ja kiinnostavia kirjoja. Sitten on vielä yksi erityinen kategoria: ne kirjat, joissa olen kuin kotona - heti kun lukemaan pääsen. Kirjailija ja teatterintekijä Saara Turusen aiemmat kirjat ovat sellaisia olleet, joten tiesin odottaa lukuelämystä. Odotukset ylittyivät: Järjettömiä asioita vei minut pitkästä aikaa kunnon lukuhurmioon. Lukiessa oli hauskaa, lukiessa oli haikeaa, lukiessa piti pysähtyä ajattelemaan.

Sopiiko taiteilijan rakastua juuri omalla tavallaan, ennakko-odotusten vastaisesti? Mitä jos rakastettu asuu toisella laidalla Eurooppaa eikä ole taideihminen ollenkaan? Nainen matkustaa Barcelonaan, Espanjaan – niin kuin hän aluksi ajattelee – vaihto-opiskelijaksi. Pian hän huomaa asuvansa oikeastaan Kataloniassa, ja sitten, vahingossa, ilmaantuu mies, johon hän rakastuu heti. Vaihto-opiskelu venyy venymistään, kuukaudet kuluvat, kunnes naisen on pakko palata Suomeen.  

Käytännön elämä on totisesti hankalaa, kun on kaksi kotia ja kaksi elämää. Naisen työ on Helsingissä, ja työtä hän tarvitsee pysyäkseen järjissään ja omana itsenään. Mies kokeilee asumista Suomessa, mutta hänkin tarvitsee oman elämänsä, johon ei kuulu erityistä kunnianhimoa, mutta siihen kuuluvat läheinen perhe, jalkapallokaverit, ruoka, juoma ja arkinen työ arkistossa. On epätasapainoinen veli, joka sairastuu vakavasti. On Katalonian poliittinen tilanne. Ja nämä kaikki asiat tietysti kietoutuvat yhteen.

Vuodet lipuvat ensitapaamisesta eräänlaiseen pysyvän jahkailun ja päättämättömyyden tilaan, kahden maan elämään. Nainen pohtii jatkuvasti tilannettaan, toisinaan terapeutin kanssa. Mieheni maassa ja kaupungissa olen puoliso, kotimaassani taas nainen, jolla on musta mekko ja harmaa pusero. Kotiin palattuani lähden ulos ovesta, kuljen kaduilla kengät kopisten, saavun ihmisten pariin ja sanon mielipiteitä.

Nainen hoitaa viherkasvejaan Helsingissä ja parvekekukkiaan Barcelonassa. Elämä on joka tapauksessa hyvin kaupunkilaista. Sivuhuomautusten ja usein hyvin hauskojen pienten lapsuusmuistojen kautta saadaan selityksiä vaikkapa naista riivaavaan kontrollin menettämisen pelkoon tai jossain taka-alalla jyskyttävään kunnollisuuden vaatimukseen. Mies on paljon huolettomampi, hetkessä eläjä, vaikka joutuu kohtaamaan surua.

Helsinki – Barcelona – Helsinki ja välillä pistäytymisiä muissakin kaupungeissa ja maissa teatterin tähden. Helsinki on yhtä kuin työ, Barcelona on yhtä kuin rakkaus. Kumpi on tärkeämpi? Ystäviltä voi kysyä neuvoa, mutta vastaukset vaihtelevat. Ja niinpä yhtenä päivänä olen toista mieltä ja seuraavana taas päinvastaista, ja koko ajan minulla on sellainen olo, että minua sahataan keskeltä kahtia, ja lopulta olen muuntunut kahdeksi eri ihmiseksi, joista toinen on järkevä ja toinen ei ollenkaan, ja nuo kaksi henkilöä tekevät mitä lystäävät, ja minä raahustan mukana.

Kirja on täynnä pieniä, teräviä havaintoja, arjen kuvia niin Suomesta kuin Espanjasta, ja naisen oman historian katkelmia, jotka on punottu kokonaisuuden osiksi niin luontevasti, ettei tuon punoksen säikeitä tule erotelleeksi toisistaan ennen kuin varta vasten jälkikäteen, kun oikein etsimään ryhtyy. Teatteriopiskelijasta tulee teatterintekijä. Pienistä palasista tulee kokonaisuus. Sitä saa kai nimittää taiteeksi?

Taiteen tekeminen vaatii ainoastaan sen, että sitä tehdään, puitteilla ei lopulta ole merkitystä. Ja kirjoittajan elämässä on se erikoinen puoli, että kun yksi työ tulee valmiiksi, joutuu taas aloittamaan seuraavan.

Ja kas, taiteilija voi kirjoittaa myös rakkaudesta!

Rakkaus taas on siitä hankalaa, että vain hyvin harvoin se sattuu elämässä kohdalle. Sitä on typerää etsiä, mutta toisaalta on typerää olla etsimättäkään.

On siis kaksi maata ja kaksi kaupunkia, mutta ennen kaikkea on kaksi ihmistä. 

Me istumme vielä hetken penkillä, ja mietin, että ihailen mieheni mutkatonta tapaa auttaa silloin kun hänen apuaan tarvitaan. Katselen hetken taivasta, muutama pilvi kulkee tuulen mukana ja pääskynen lentää ilman halki. Vilkaisen miestäni. Pieni puunlehti on takertunut hänen tukkaansa, ja puhallan sen menemään.

Kiitos kirjasta.


keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Historiallisia hetkiä

Nyt se on loppu! En enää nurise äänikirjojen mahdottomuudesta, vaan valitsen, mitä kuuntelen. Kuuntelen jotain, missä on juoni. Jotain, missä ei ole välttämätöntä pysähtyä sanojen tai lauseiden äärelle. Pysyttelen erossa myös tietopuolisen tekstin kuuntelemisesta, koska pelkään, että jotain oleellista jää ymmärtämättä. Harjoittelen, harjoittelen. Yleensä luen tosi vähän trillereitä, mutta yllättäen juuri niiden kuunteleminen alkoi houkutella.

Ensimmäinen kokonainen äänikirjani oli Tuomas Niskakankaan Roihu, jonka parissa vierähtikin sitten yli 17 tuntia. Lukija Jukka Pitkänen teki kuuntelukokemuksesta miellyttävän: ei liikoja hehkutuksia tai väkinäisiä painotuksia, ei nielaistuja sananloppuja, vaan korvaan sopiva rauhallinen ääni, joka vei tarinaa vääjäämättä eteenpäin.

Roihu läväyttää eteemme kylmäävän lähitulevaisuuden: kansa on jakautunut kahtia ”suuren puhkeamisen” myötä. Suomi ei ole entisensä, velkakupla on mennyttä, tavallisilla ihmisillä ei enää ole varaa elämiseen. Tuomas Niskakangas on maalannut kauhukuvan taloustoimittajan ammattitaidolla.

Kirja koukuttaa, näkökulmahenkilöitä on riittävän monta, jotta mielenkiinto pysyy yllä. On pääministeri, keinoja kaihtamaton toimittaja, karismaattinen nuori kansanjohtaja, poliiseja, poliitikkoja, voimakastahtoisia taustavaikuttajia, toiset uskottavampia kuin toiset. Käänteet yllättävät loppuun asti. Konflikti kytee, ja lopulta se roihuaa. Voisiko tämä olla oikeasti tulevaisuutemme? Sitä on pakko pohtia.

Onnistuneesta kokemuksesta innostuneena kuuntelin saman tien toisenkin kirjan, Vanessa Springoran teoksen Suostumus. Sitä kuunnellessa ei tarvinnut pidättää hengitystä jännittävien juonenkäänteiden takia, vaan ennemminkin oli pidäteltävä omia äänekkäitä puuskahduksia: ”kamalaa!”, ”yököttävää!”, ”miten ne ovat voineet!”. Viisikymppinen arvostettu kirjailija aloittaa suhteen 14-vuotiaan tytön kanssa. Eikä V., kirjan kertoja, ole tytöistä suinkaan ensimmäinen. Missä ihmeessä lymyää aikuisen ihmisen vastuu ja viisaus? Ei ainakaan 1980-luvun ranskalaisissa kulttuuripiireissä. Olkoon tämä selväsanainen ja vaikuttava kirja yksi askel sillä polulla, joka johtaa yhä tolkullisempaan maailmaan.

Halusin näin kirjoittaa muutaman sanan ensimmäisistä äänikirjakokemuksistani. Ainakin yksi kysymys tuli eteen: Mistä minä ne sitaatit nyt poimin? Olen tottunut selaamaan, kääntelemään, kertaamaan ja harppomaan – tarttumaan yhä uudestaan lempikohtiini tekstissä ja kirjoittamaan ne muistiin. Kuuntelemiskokemuksesta on poimittava toisenlaiset asiat: tunnelma, tapahtumat, kokonaisuus. Tätä yritän opetella. Siis harjoittelen. (Katsotaan, mikä on tilanne kahden kuukauden kuluttua!)

Pari muutakin äänikirjaa odottaa valmiiksi ladattuna, mutta niin odottavat myös perinteiset kirjat (Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat ja Jarkko Volasen Varjoihmiset jonon ensimmäisinä). Taas tekee mieleni katsella sanoja, juuttua niihin juuri niin pitkäksi hetkeksi kuin haluan.

Ulkona en suostu - toistaiseksi - kuuntelemaan muuta kuin tuulta, puita ja vähän autojakin, etten jää niiden alle. Ja pian saan kuunnella taas lintuja, kevättä.

torstai 18. helmikuuta 2021

Täyden paperin kammo

Kaikki kirjoittavat ihmiset tuntevat joskus tyhjän paperin kammoa. Kursori vilkkuu vaativana ruudulla, tuskanhiki tunkee otsalle. Mutta entä jos tulee lukublokki: et jaksa lukea täyteen painettuja sivuja. Tulee ähky. Tulee ärsytys. Tulee uupumus.

Myönnän, että poden aika harvoin täyden paperin kammoa, mutta konstit olisi hyvä olla valmiina siihenkin tilanteeseen. Siis: ei huvita lukea, mitä teet?

 1.Mene ulos. 

Varsinkin näin pakkasten aikaan ulkoilma virkistää, henki salpautuu, sormet ja varpaat jäätyvät. Pian tekee mieli päästä vällyn alle tai teemukin ääreen – ja ottaa kirja kouraan.

2. Tee kaikki tekemättömät kotityöt.

Tämä on erittäin huono kehotus. Jos noudatat sitä, et ehkä koskaan enää ehdi lukea.

3. Kirjoita. 

Jos kerran täysi paperi rasittaa, ota eteesi tyhjä muistikirjan sivu tai avaa uusi tiedosto Wordista. Voit kirjoittaa vaikkapa lukemisen vaikeudesta. Pian huomaat, että lukeminen on sittenkin helpompaa kuin kirjoittaminen.

4. Vaihda kirjaa. 

Pitikö mennä aloittamaan juuri se "kaikkien aikojen vaikeimpien kirjojen kymmenen kärjessä" -listan teos? Hellitä ja helpota! Jätä kesken. Älä kuuntele niitä, joiden mielestä jokainen kirja on luettava loppuun.

5. Liity lukupiiriin.

Lukupiirissä on mukavaa ja vielä mukavampaa siellä on, jos on lukenut kulloinkin käsiteltävän teoksen. Tulet siis vahingossa lukeneeksi vaikka mitä. (Itse sulattelen juuri norjalaisen Vigdis Hjortin hurjaa perheromaania Perintötekijät, aloittelen Eeva Kilven teosta Kesä ja keski-ikäinen nainen ja palauttelen mieleen Delia Owensin bestselleriä Suon villi laulu - kaikki tämä vain lukupiirien tähden.)

6. Katso ampumahiihtoa ja kudo sukkaa. 

Nämä kaksi voi hyvin yhdistää. Sukan kutominen antaa mukavasti hyödyllisen tekemisen tuntua urheilun toljottamisen lomassa. Kun pinnistelee yhtä aika salakielisen neuleohjeen ja vaihtuvien hiihtoväliaikojen kanssa, yhteen asiaan keskittyminen alkaa houkutella ja kirjapino kaukosäätimen ja sukkapuikkojen alla kutsua.

7. Käy nukkumaan. 

Tyypillinen iltahetki: istut sohvannurkassa lukulampun lämmössä, pääsi roikkuu, katse harhailee kirjan aukeamalla, pysähtyy, palaa takaisin. Älä jää nuokkumaan kirjan ääreen, vaan mene kerrankin ajoissa nukkumaan. Seuraavana päivänä saatat toteuttaa rauhallisen lukuhetkesi hyvissä ajoin ennen kriittistä nuokahteluaikaa eli iltamyöhää. 

8. Älä välitä.

Ei aina huvita. Taukoa voi tulla päivä, viikko tai kuukausi, kunnes joku ystävällinen sielu kertoo sinulle hyvän vinkin. Tai ehkä tulet käyneeksi kirjaston "henkilökunta suosittelee" -pöydän äärellä. Ehkä tartut vanhaan suosikkiisi, jonka luit viimeksi 20 vuotta sitten. Ehkä kirjakaupassa silmillesi lävähtää tarjous, josta et voi kieltäytyä.

Täyden paperin kammo voi toisinaan olla konkreettista: liian pieni fontti, liian kapeat marginaalit ja liian tiheä riviväli ovat yksinkertaisesti liikaa aivoille. (Tämä on varmaankin kaltaiseni monisilmälasipäisen ja näöntarkennusongelmaisen erityispulma.) Tähänkin ongelmantapaiseen löytyy helppo ratkaisu: Lue runoja!


maanantai 25. tammikuuta 2021

Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja jotkut lukevat matkapäiväkirjaa

Koskaan ei voi tietää, milloin saa käteensä lohtukirjan. Olin turhautunut, kun kevään kirjoitusryhmät Wellamo-opistossa jouduttiin (tietysti koronan takia) perumaan. Lukemisvuoteni oli juuri päässyt alkuun järkäletyyppisesti, kun luin lukupiiritapaamista varten Fernando Aramburun Äidinmaan. Se on ankara perhetarina Baskimaan väkivallasta ja sen uhan alla elämisestä 1980-luvulta aina 2000-luvun puolelle. ETA-jännitteet kasvavat ja purkautuvat yksittäisten ihmisten ja perheiden kautta. Hieno romaani, mutta niin vihasta raskas! Lukemaansa voi sulatella katselemalla, koska HBO:lta löytyy kirjan pohjalta tehty espanjalainen sarja Patria. Ainakin parin ensimmäisen jakson perusteella se kuvittaa uskollisesti romaanin tapahtumia ja antaa ihmisten tunteiden näkyä. 

Kaipasin siis kevennystä, jotakin tuttua, mielellään ystävällistä puhetta. Kaikki se oli yllättävän lähellä: sohvapöydän pinossa lymysi kirjastosta hakemani Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Matkapäiväkirjani sivuilta. Jo ensimmäisen, Atlantic Cityn kasinokaupunkiin sijoittuvan matkapäiväkirjapätkän luettuani olin kuin uusi ihminen. Paitsi että teksti myhäilytti, se myös palautti mieleen omia muistoja.

Pelikoneiden edessä istuu harvinaisen paljon eläkeiän vuosikymmenet sitten ylittäneitä mummuja, jotka vääntelevät vipuja ammattilaisen elkein, hullunkiilto silmissään, tupakka ryppyisillä huulillaan. Kuin he olisivat istuneet samassa asennossa vuosikaudet ja muuttuneet osaksi kasinoiden kalustoa. Olen nähnyt täsmälleen saman, tosin eri kaupungissa. Ei kuitenkaan tarvita tämänkaltaisia nappiosumia, jotta matkatarinoista tulisi kiinnostavia. Vaikken ole koskaan käynyt lähelläkään Uutta-Seelantia tai Japania, matkapäiväkirjasta oli helppo innostua.

Maailma on täynnä kätkettyjä tarinoita, ja niitä kirjailijana jäljitän. Hyvän kirjaidean tunnistaa siitä, että se herättää voimakkaan tunnetilan – sitä ei saa pois mielestä. Jokin asia tai ilmiö kiehtoo, askarruttaa, raivostuttaa tai jopa nolostuttaa: miksi en ollut kuullut tästä aikaisemmin?  Kirjailija on kirjailija myös matkustaessaan. Niinpä kirjassa kerrotut löydöt, kenties alut uusille tarinoille ja joskus jopa romaaneille, kiinnostavat taatusti varsinkin jokaista kirjoittavaa ihmistä. Ja kirjoa riittää: Madonnan konsertista Islannin lintumaastoihin ja edinburghilaisesta kulttikahvilasta Kiinan muurille.

(Mainittakoon tässä myös toinen inspiroiva matkakirja: Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin Matkakirjeitä. Se on kahden runoilijan filosofinen kirjeenvaihtokirja pitkiltä ja lyhyiltä matkoilta juuri siltä ajalta, kun maailma on muuttumassa. Ensin aletaan vältellä lentämistä ja matkustaa hitaammin ja sitten koronan takia pysähdytään kokonaan.) 

Kukaan ei nyt voi matkustaa minnekään. Eikö matkapäiväkirjan lukeminen sitten muka ärsytä, kun ei voi ottaa mallia ja lähteä? Minulle näiden matkatarinoiden kanssa käy juuri toisin: on virkistävää lukea, millaisia matkoja Terhi Rannela on tehnyt, mitä hän on nähnyt ja näkemästään ajatellut. Luen nyt - eikä minun tarvitse kenties ollenkaan, koskaan, matkustaa juuri noihin paikkoihin. Sen sijaan etsin kuvia ja lisää tarinoita. Lukeminen on maailman ekologisinta matkailua. Nojatuolireppureissaajan hiilijalanjälki on mitätön. 

Marraskuussa Trondheimissa sataa kaatamalla, mutta hotellihuoneessa voi istua lukemassa vaikka muutaman päivän putkeen. Kaikki matkailu ei aina ole hohdokasta nähtävyydestä toiseen ryntäämistä, suorittamista. Pidän kirjassa myös siitä, että matkailusta - tai pitempään vieraassa maassa oleskelusta - riisutaan turha glamour. Matkalla eivät suinkaan inspiroi vain hengenhaukkomismaisemat tai eksoottinen ilmanala, vaan tavalliset asiat, lyhyet ajatustenvaihdot vieraiden ihmisten kanssa. Päiväkirjakatkelmat ovat mukavasti myös eri mittaisia, joten koko kirjan rytmi säilyy vaihtelevana.

Vastaan voi tulla myös pieniä kohteita, kuten vaikkapa taiteilijoiden kotimuseoita. Minulla ei ollut Laxness-suhdetta aikaisemmin, mutta kirjailijoiden kotimuseoilla on stimuloiva vaikutus. Syyhyttää päästä kirjoittamaan. Ja voi hyvänen aika, miten helppo onkaan todistaa tämän puolesta: kirjailijamuseo voi tarjota unohtumattoman elämyksen. Tämän tietävät parhaiten rakkaat ystäväni, joiden kanssa pääsin syksyllä 2018 vierailemaan Elizabeth Gaskell’s Housessa Manchesterissa. On jo sinänsä suuri onni, että ihmisellä on ystävä, joka haluaa viettää merkkipäiväänsä lokakuisessa Manchesterissa, mutta tuosta museovierailusta ja hurmaavista museon vapaaehtoistyöntekijöistä voisi kyllä kirjoittaa novellin. (Olkoon tämä haaste matkan päivänsankarille!)

Terhi Rannelan matkustaminen liittyy osin myös työhön, sekä omaan että puolison. Kirjailijan työ kulkee mukana. Kirjassa on mukana mm. yhden viikon työpäiväkirja Saksan Hannoverissa vietetyn syksyn ajalta. Kirjoittamiselle suotuisat rutiinit löytyvät vieraista paikoista ja vierailta mailta. Samalla näkee, mikä on tärkeää kirjoitustyön kannalta. Ei se vaadi ulkomaanmatkaa, mutta hetkeksi kotoa poistuminen virkistää. Uskon hiljaisuuden elvyttävään, vahvistavaan vaikutukseen. Omaa elämäänsä tarkastelee ikään kuin ulkopuolelta.

Oli matka pitkä tai lyhyt, vie se kauas tai naapuriin, lopulta tulee kysytyksi samoja kysymyksiä. Mitä ihmiset tekevät? Millainen on heidän arkipäivänsä? Mikä siinä on erilaista kuin omassa arjessani? 

Matkalla ollessani en lakkaa ihmettelemästä elämän samanaikaisuutta. 7,5 miljardia sydäntä lyö yhtä aikaa minun sydämeni kanssa. Kun elän arkeani Tampereella ja näen maailmasta vain kapean kaistaleen, nämä elämät jatkuvat rinnakkaisina kaiken aikaa. Kuinka harvan ihmisen kohtaan elämäni aikana ja kuinka haihtuvan kädenjäljen lopulta jätän.

Taas kerran kävi hyvin: oikea kirja tuli luettavakseni juuri oikealla hetkellä. Sen verran ehdin ystävystyä kirjan kanssa, että tilasin sen ihka omakseni. (Onneksi tämä oli mahdollista, vaikka kirja on julkaistu "jo" vuonna 2018.) Kun matkustaa ei voi, voisi ruveta kirjoittamaan vaikkapa matkahaavepäiväkirjaa ja sen perusteella etsiä luettavakseen kaunokirjoja, jotka sijoittuvat noihin paikkoihin. 

Tai katsotaanpa asiaa näin päin: mihin kaunokirjallisuuden tutuksi tekemään paikkaan haluaisin matkustaa? Kirjailija Terhi Rannelalla ja minulla on ainakin yksi yhteinen unelmakohde: Prinssi Edwardin saari Kanadassa.