Mistä luettavat kirjat tulevat? Johtaako yksi toiseen? Kuka käskee?
Arkinen peruskaava menee näin: luen arvion lehdestä tai
verkosta, kiinnostun, kirjaudun Lastu-kirjastojen sivuille, varaan teoksen, odotan (joskus päivän,
joskus harvoin useamman kuukauden), haen ja luen. Kiitos kirjastolle tästä loistavasta järjestelmästä!
Toinen säännöllinen tapa on tämmöinen: kuuntelen ystävää. Lukevat ystävät
ovat aarre. Tuoreiden teosten lisäksi ystävät suosittelevat vanhempia kirjoja,
unohdettuja kirjoja, uudelleen löydettyjä kirjoja, klassikoitakin. Jälkeenpäin pääsee sitten kiittämään ystävää loistolöydöstä
tai narisemaan hänelle tylsän teoksen turhasta kehumisesta.
Kolmas tuttu tie: käyn lukupiirissä. Näin tulen
lukeneeksi jotain, mitä en omien ennakkoluulojeni vallassa arvaisi lukea.
Olisinko muka muuten löytänyt islantilaisen Jón Kalman Stefánssonin tai venäläisen Roman Sentšinin teoksia? Lukupiirissä saa nauttia myös eri mieltä olemisen riemusta, kovaäänisestä päällepuhumisesta ja mielikuvituksellisista herkkupöydistä!
Yksi tavallinen kirjasta toiseen -hyppelyn reitti kulkee tietysti kirjailijan perässä. Joskus voi syntyä vaikkapa tällainen yhdistelmä: 1) Lukupiirissä sovitaan luettavaksi Heidi Köngäksen Luvattu. Se on minulle (noloa kyllä!) vasta ensimmäinen hänen teoksensa, jonka luen. 2) Ensimmäisestä innostuneena luen pari muutakin hänen kirjaansa ja pidän niistä kovasti. 3) Vähän myöhemmin käyn läpi vanhoja koulutusmuistiinpanojani, joista löydän mystisen ja selityksiä vailla olevan kohdan: Heidi Köngäs, Jokin sinusta. 4) Marssin kirjastoon ja saan heti lainattua tuon kirjan, luen sen ja olen yhä tyytyväisempi.
Erikseen ovat ne omat tärkeät kirjailijat (niin kuin vaikka Siri Hustvedt tai Petri Tamminen), joiden teokset heti kirjakauppaan päästyään huutavat minulle: "Tule ja hae minut kotiin!" Fanirakkaus ei hevillä haalistu.
Myös kirjat suosittelevat kirjoja. Ilmeisimmin näin käy esseitä lukiessa. Tai sitten tarinan kautta: Lara Prescott on kirjoittanut kylmän sodan vuosiin, sekä länteen että itään sijoittuvan vakoilujännärin Tätä ei koskaan tapahtunut, jossa oleellisessa osassa on Boris Pasternakin Tohtori Zivagon julkaiseminen. Pakkohan se Zivago on lukea uudelleen (varsinkin kun ensimmäinen sysäys siihen suuntaan tuli Viv Groskopin kirjoittaman, täällä jo keväällä ylistämäni kirjan myötä).
Kaunokirjoja muistisairaudesta on kuluneen vuoden aikana tullut luettua, sillä lailla haikean jälkijättöisesti. Jännitystä olen saanut kokea pyöräilyyn, taidehistoriaan ja ylempänä mainittuun Zivago-tapaukseen piilotettuna - vai oliko pyöräily ja nämä muut sittenkin piilotettu jännityksen sekaan? Joka tapauksessa aihekin voi johdattaa romaanin luo.
Kirjastossa haahuillessa silmään sattuu vaikka mitä – sellaista mitä ei todellakaan suunnitellut kantavansa kotiin – varsinkin henkilökunnan suositusten pöydästä ja uutuusosastolta. Kirjakaupan alelaarit houkuttelevat tietenkin, samoin pokkarihylly. Omaa kotihyllyäkin kannattaa tuijotella: siellä on ihan oikeasti lukemattomia kirjoja. Tai sitten voi eksyä uudelleen vanhojen rakkaidensa luo ja ruveta lukemaan vaikkapa Astrid Lindgrenin Saariston lapsia ja pakahtua nostalgiseen onnen tunteeseen.
Oikeastaan tämä kaikki sanotaan Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin lämminhenkisessä kirje- ja kirjaromaanissa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville: Siitä minä lukemisessa pidän: pienen pieni yksityiskohta herättää kiinnostuksen ja johtaa toiseen kirjaan ja jokin siinä kirjassa johtaa puolestaan kolmanteen. Asia etenee geometrisessä sarjassa, jossa ei näy loppua ja jolle ei ole muuta syytä kuin puhdas nautinto.
Mitä väliä sillä on, mistä kirjat luokseni tulevat? Tervetuloa, tervetuloa jokaista reittiä ja polkua pitkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti