Pienen hauen pyydystys

Mitä tapahtuu, kun tylsä realistilukija tarttuu Juhani Karilan Pienen hauen pyydystykseen? Lapissa ollaan, mutta jängällä tavataan muutakin kuin poroja ja kylän miehiä. Kirjassa näet seikkailevat kaikki kummajaiset: näkki, peijoonit, hattarat, parat ja ties mitkä yliluonnolliset hirviöt. Ja realisti riemastuu! Että kirjailija onkin osannut tunkea tämän kaiken sekalaisen aineksen näin ihanasti pakettiin!

Pienen hauen pyydystys sai vastikään Jarkko Laine -palkinnon. Myös ystävän innostunut suositus ja sieltä täältä kuullut hajakehut kannustivat lukemaan teoksen. En voi muuta kuin huokailla kiitollisuudesta: onneksi luin! Palkinnosta kerrottiin Hesarissa 26.9. näin: Palkintoraadin kehujen mukaan Lappiin sijoittuva romaani on ”maagista realismia herkullisimmillaan” ja ”ammentaa kansanuskomuksista poikkeuksellisen tuoreesti”.

Jo esittelykierros, johdanto, kirjan alussa lupaa kummia: Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Resuisten kuusten puhkomassa taivaanrannassa, jonka kammottava autius pitää ihmiset mykkinä ja myytit vahvoina. Myytit, ne syövät pelkoa. Niistä tiivistyy hirviöitä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa sammuttaa.

Lappi on rajan takana, erillään muusta maasta. Elinan lapsuudenkoti on siellä, ja sinne hän taas kerran ajaa kesäkuussa. Hän voi huonosti. On kiire. Kirous vaaniii. Elina syyttää itseään nuoruuden tärkeiden asioiden hylkäämisestä.

Onneton tapahtumasarja oli johtanut siihen, että Elinan täytyi saada hauki ylös lammesta joka vuosi ennen kesäkuun 18. päivää. Hänen henkensä riippui siitä.

Vaikka alkutilanne on näin dramaattinen ja tapahtumien pyörre kiihtyy loppua kohti, mukaan mahtuu myös leppoisampia hetkiä, jutustelua. Vaikken tunne sikäläistä murretta, kuulen äijien puheen korvissani. En muista, milloin olisi lukenut - tai oikeastaan kuunnellut lukemalla - viimeksi näin elävää dialogia. Se soi!

-        - No joka tappauksessa kunnanjohtajan poika työnnälsi kans eturivviin ja uhos että hän hakkee kivväärin ja ampuu sen. Met naurettiin. Ei veikkoset hattaraa voi ampua. Tai voihan sitä ampua mutta ei se mene siitä miksikkään. Jos sen liikkumavekotin hajuaa niin sehän vaan hyppää johonki toiseen. Vaikka ihimiseen. Parempi se hattara oli siinä linnussa ko itessä.

Poliisi Janatuinen on saapunut pohjoiseen etsimään Elinaa etelässä tapahtuneesta rikoksesta epäiltynä, mutta pian hän huomaa, että tapahtumat etenevät kovin toisenlaisen logiikan mukaan kuin etelässä. Mukana kulkee myös oudompaa porukkaa, kuolleita ja eläviä. Ja kas, siihenkin voi tottua, poliisikin. Elina potee pahaa oloa ankaran fyysisesti ja henkisesti, ja parannuskeinot ovat tiukassa. Tarvitaan koko joukko ihmisiä, olioita, muistoja, ohjeita ja taikoja, jotta kirouksesta päästäisiin. 

Sekaisin ja silti parhaassa mahdollisessa järjestyksessä on siis uuskummaa ja vanhakummaa, kansanuskomuksia ja nykymaailmaa, maailman parasta dialogia ja Lapin-kuvaa, kehityskertomusta ja symbolisatua, ihmeen tiiviinä puristeena. Ja silti teos hengittää niin, että lukijan tekee mieli hengittää samaan tahtiin.

Kuluvan vuoden lukuelämysteni joukossa Pienen hauen pyydystys loistaa kirkkaana valopilkkuna.

Lue tämä, sinä epäilijä! Ja lue sinäkin, joka et epäile!