Kirjojen paino

Ruska tuntuu pilkahtelevan siellä täällä, ennenaikaisesti, mikä on taas yksi osoitus siitä, että aika kuluu liian nopeasti. Toinen koronakevät, kuuma kesä, toipuminen kuumasta kesästä. En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, vaikka olen lukenut yhtä ja toista sykähdyttävää. Olkoon tämä paluu siksi silppua, sälää, nimiä ja vähän vuosilukujakin.

Syyslukukausi on käynnistynyt Wellamo-opistossakin, onneksi ihan oikeina tapaamisina. Neljä viikoittaista kirjoittajaryhmää täynnä innostuneita ja ihania ihmisiä takaavat sen, että mielenkiintoisia keskusteluja ja tekstejä riittää koko syksyksi.

Minulla on tapana raahata esimerkkikirjoja mukanani tunneille. Jaa, eikö sitaatti riittäisi? Teksti puhelimessa tai muistiinpanot papereissa? Ei riitä. Kun otan kirjan esiin, kääntelen sitä ja sitten avaan iänikuisella tarralapulla merkitsemästäni kohdasta, olen jo valmiiksi (ärsyttävän) onnellinen, kun saan välittää tuon tekstinpätkän eteenpäin, lukea sen ääneen. Jo kullekin tunnille sopivan kirjan etsiminen kotihyllystä tai kirjastosta tuottaa iloa: ai tämä oli näin loistava, en muistanutkaan! 

Kirjoitusryhmissä lukemani sitaatit ovat tietysti lyhykäisiä, vain maistiaisia kokonaisesta teoksesta, mutta toivon tunnelman - ja painon - välittyvän pikku palasissakin. 

Ruotsalaisen Alex Schulmanin teoksista luin vastikään viimeksi suomennetun, Eloonjääneet. Se vasta painaa! Erityisen paljon painavat ajattelemattomat vanhemmat ja hirvittävät tapahtumat, joista siinä kerrotaan. Sinänsä idyllisen kesämaiseman kuvatkaan eivät kirjaa kevennä, vaan kietoutuvat painoiksi nilkkoihin, kun tunnen melkein osallistuvani kolmen veljeksen ahdistavaan uimakilpailuun. Schulmanin edellinen kirja, Polta nämä kirjeet, kulkee mukanani myös eri lukupiirien väliä. Luulisi pokkarin olevan kevyt, mutta ehei, Schulmanin isovanhempien tarina vetää painollaan repunkantajan olkapäät melkein kramppiin. Kirjailija yhdistää nykyhetken, oman lapsuutensa ja 1930-luvun tapahtumat sujuvasti, muttei lainkaan kevyesti.

Repussani Polta nämä kirjeet saa seuraa Olof Lagercrantzin pienestä, painavasta kirjasta  nimeltään Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Lagercrantz on yksi Schulmanin kirjan päähenkilöistä 1930-luvulta, pakahduttavan rakkaustarinan osapuoli, joka jo tuolloin oli mukana ruotsalaisten kirjallisuuspiirien ytimessä. 1980-luvulla Lagercrantz on puolestaan kirjoittanut näin: Hyvä kirja antaa lukijan tuntea, että luemme omasta kokemuksestamme. Kun kirjallisuus on parhaimmillaan meistä tuntuu että äkkiä muistamme jotain tärkeätä jonka olemme tienneet mutta unohtaneet.

Kesällä luin vähän vahingossa monta äiti-tytär-aiheista kirjaa. Ihastuin Vigdis Hjorthin romaanin Onko äiti kuollut suoruuteen: miten vuosikymmenien jälkeen kotimaahan palaava taiteilijatytär yrittää saada yhteyttä vanhaan äitiinsä, jopa pensaikossa hiiviskellen ja äidin liikkeitä stalkaten. Eikö äiti anna anteeksi vai onko kaikki hänelle vain yhdentekevää? Norjalainen Hjorth on maininnut tanskalaisen Ditlevsenin tärkeäksi vaikuttajakseen. Minulle ennestään tuntemattoman Tove Ditlevsenin Lapsuus on suomennettu tänä vuonna, vaikka teos julkaistiin Tanskassa jo vuonna 1967. Jatkoa tähän viileään mutta samalla kummasti lämmittävään, pieneen ja samalla painavaan omaelämäkerralliseen kirjaan on tulossa, kun Kööpenhamina-trilogian seuraava osa, Nuoruus, on jo suomentaja Katriina Huttusen käsissä (hän on hienosti suomentanut myös Hjorthin teokset). Ditlevsenistä lisää voi lukea Suvi Aholan jutusta: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008060514.html 

Kanniskelen jo kolmatta viikkoa kurssirepussani Vivian Gornickin kirkassanaista muistelmateosta Toisissamme kiinni. Äiti ja tytär kävelevät ristiin rastiin Manhattania, puhuvat, muistelevat. Äidin sanat painavat kirjailijaa vielä keski-ikäisenäkin. Side on tiukassa, liian tiukassa. Sitten kun haluan ajatella ja lukea lempeitä, lempeästi painavia äitiasioita, luen Terhi Rannelan kirjaa Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen. Siinä saan olla kotonani ja osallistua keskusteluihin, joita kirjailija käy toisten kirjojen kanssa.

Siis näin kesän lopuksi ja syksyn aluksi vähän Ruotsia, Norjaa, Tanskaa, Suomea ja New Yorkia. Lapsia, vanhempia, toistensa painona kulkevia ja toisiltaan kadonneita perheenjäseniä. Luulen, että seuraavaksi keskityn poikiin, nuoriin miehiin tai naiskaksikkoihin. Tai sitten väliin tulee vielä suurempia houkutuksia! 

PS. Etsi kuvan pinosta vielä pari ihanaa kirjaa, joista olen täällä kirjoittanut jo aikaisemmin! Bonuksena kuvassa on Niina Hakalahden aina innostava ja vaivattomasti sovellettava kirjoittamiskirja.