Isä ja poika kirjoittavat

Jokainen näistä kolmesta kirjasta ansaitsisi oman kirjoituksensa, mutta kun ne voi perhesyistä liittää yhteen, tapahtukoon niin.

Ensin, elokuussa, ilmestyi Antti Röngän Jalat ilmassa. Halusin lukea sen heti, ryntäsin kirjakauppaan, palasin kotiin ja luin kirjan melkein yhdeltä istumalta. Se järkytti ja liikutti. Miten kiusattu lapsi pystyy vaikenemaan, miten kukaan ei huomaa, miten maailma rullaa kaikesta huolimatta eteenpäin. Ennen kaikkea: koulukiusaaminen ei ole jotain, mikä on ohi, kun koulu loppuu. Se pysyy sisällä.

Seuraavaksi oli Petri Tammisen Mustan vyön aika. Tunnustaudun faniksi jo vanhastaan. Tiivistäkin tiiviimmäksi hiottu lause ja tiivistämisestä seuraava huumori lämmittävät sieluani. Vaikka melkein kaikissa Tammisen kirjoissa on omakohtaista ainesta, Musta vyö tulee yhä lähemmäs kirjailijaa itseänsä. Mihin keski-ikäinen mies ajautuu, kun hänen ei-niin-kauhean-vanha-eikä-varsinkaan-huonokuntoinen isänsä yllättäen kuolee?

Kolmantena vuoroon tuli tämän vuoden alussa maailmaan päästetty Silloin tällöin onnellinen, isän ja pojan kirjeenvaihtokirja. Sen kirjoittaminen ajoittuu hurjalle ajanjaksolle: kirjeenvaihdon aikana käydään läpi kirjoittamisasiaa ja kasvattamisasiaa, mutta joudutaan äkisti keskelle Antin syvää kriisiä, joka johtaa sairaalaan asti. Tammisen ja Röngän kirjoista ja kirjoittamisesta on puhuttu – ja kirjoitettu – paljon varsinkin kirjeenvaihtokirjan ilmestymisen jälkeen. Siitä ei voi kuin iloita. Jospa esillä oleminen saisi yhä useamman lukijan avaamaan edes jonkin näistä kolmesta teoksesta.

Jalat ilmassa

Luin juuri Jalat ilmassa toiseen kertaan. Olin oikeastaan vaikuttuneempi kuin ensimmäisellä lukukerralla. Teos pysyy kasassa, virtaa johdonmukaisesti takaumien kauttan eteenpäin. Vaikka olen ajat sitten opiskellut täti-ihminen, samaistuin kertoja-Aaron vierauden tunteisiin yliopistolla ihan luita myöten. Kirjailija Rönkä sanoo asiat tekstissään suoraan, toisin kuin hänen sosiaalisissa tilanteissa takelteleva Aaronsa. Alakoulun kiusaamisen julmat näytökset kouraisevat syvältä, ehkä vielä syvemmältä siksi, että minulle tuo idyllinen fyysinen ympäristö sattuu olemaan tuttu.

Nuori aikuinen ei pääse eroon menneestä, kiusaamisen jäljistä, mutta näkee toivoa: Totta kai menneisyytemme vaikuttaa siihen, mitä olemme nyt. Meissä kummittelevat kaikki loputtomat hetket, jotka olemme elämässä kohdanneet. Ne heijastuvat kasvoihimme, tunkeutuvat ajatuksiimme, livahtavat sanoihimme. Aina kun puhumme, puhumme itsestämme. Niin se on. Mutta kuitenkin, kuitenkin, vain tämä hetki on totta. Vain tässä hetkessä voimme muuttaa kurssia. Tämä hetki, hopeinen väläys menneen ja tulevan välissä. Ohikiitävä liito juoksuaskelten välissä. Ainoa mahdollisuutemme.

Keiden erityisesti toivoisin lukevan Jalat ilmassa? Kaikkien, jotka ovat koulun kanssa tekemisissä. Kaikkien kiusattujen ja kiusaajien ja ihan yhtä lailla niiden, jotka eivät ole koskaan tunteneet kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Miten paljon meiltä jää näkemättä? 

(Kiusaamisesta on kyllä kirjoitettu. Luin äskettäin Maija Kauhasen teoksen Eliitti, joka rönsyilee enemmän sekä kerrontansa että henkilöidensä puolesta. Siinä on kysymys myös sitkeästä ystävyydestä, vaikka tarina on lopulta aika lohduton.)

Musta vyö

Toinen lukukerta teki hyvää myös Mustalle vyölle. Vaikka siinä kerrotaan isän kuoleman aiheuttamasta surusta ja lamaantumisesta, tekstistä pilkahtaa loputtoman monta hauskaa ja viisasta kohtaa. On puhetta sukupolvista: Niin kuin vanhemmat tuottavat kiusallisen tarkkoja kopioita eleistään ja ilmeistään, he tuottavat hämmästyttävän tarkkoja vastakohtia sielullisista taipumuksistaan. Isä ei ottanut mitään itseensä, ja juuri siksi minä otin itseeni kaiken.

Ymmärtäväinen Liisa-vaimo jaksaa pysyä viisaana miehensä lamaannuksen ja lapsekkaiden kysymysten keskellä. Kuolemako miestä pelottaa? Vai aikuistuminen? Mutta sanoin kyllä myös, että totta kai minä pelkäsin aikuistumista, koska isäni oli ollut aikuisuuden suomenennätysmies niin että hänen rinnallaan minun oli turha edes yrittää. 

Sohvalta voi sittenkin nousta, vaikka isä on kuollut. Isä tiesi, miten tärkeää on irrottautua itsestään ja lähteä vaikkapa lentopalloharjoituksiin. Sinne pitää mennä, se on elämää.

Entä keille suosittelen Mustaa vyötä? Ainakin itseni kaltaisille, vanhat vanhempansa menettäneille keski-ikäisille orvoille tai puoliorvoille, kaikille sukupolvipohdintaa harrastaville ja kaikille vähien sanojen ystäville. Mustaan vyöhön sopii eräs hyvän tekstin määritelmä, jolla Petri Tamminen itse sattuu (kirjekirjassa) kuvaamaan poikansa kirjettä: Siitä kummia sinun kirjeesi, että minua naurattaa vaikka olisit huolissasi. Se on varmaan se tarkkuus, se kuinka osuvasti saat sanottua. Se minua naurattaa.

Silloin tällöin onnellinen

Tammikuussa saatiin siis kolmas kirja, Silloin tällöin onnellinen. Sen ensimmäisellä puoliskolla ruoditaan paljon kirjoittamista: Voiko identiteetti olla kirjoittamisen varassa? Miten kirjailija voi sietää epävarmuutta? Millaista on hyvä palaute? Isä opettaa (niin kuin muitakin kirjoittajia) ja poika etsii kirjoittajaminäänsä. Lukemisen merkityksestäkin on puhe, kun kirjoittava poika kannustaa kirjailijaisäänsä lukemaan. Isä vastaa: Myös napakka neuvosi oli hyvä: Lue. Jokseenkin tragikoomista, että tarvitsen tuota neuvoa. Siis minä, joka aloitan jokaisen kirjoittajakurssini kysymällä, että mitä te täällä teette, miksette te mene kirjastoon.

Silloin tällöin onnellinen näyttää nuoremman kirjoittajan (josta tulee kirjan kuluessa esikoiskirjailija) työtä monellakin tavalla - toki myös isä-kirjailijan työtä sivutaan muutenkin kuin opetusesimerkkien kautta. Kirjassa on mukana aiempia versioita teksteistä, jotka ovat päätyneet osiksi Jalat ilmassa -kirjaa. Epävarmuus riivaa nuorta kirjailijaa kustannussopimuksen tekemisen jälkeenkin. Saamme lukea myös kustannustoimittajan kirjeen Röngälle. Sekin raottaa verhoa vähäsen: miten salaperäisessä kirja- ja kustannusmaailmassa oikein toimitaan.

Keskelle kirjeenvaihtoa osuvan Antin suuren kriisin jälkeen arki, sekä pojan että isän, palaa vähitellen: Isä, epäilit ettei meillä ole kieltä tälle uudelle todellisuudelle. On minulla. Olen silloin tällöin onnellinen. Niin voi käydä yllättäen, suihkussa tai aamupalapöydässä. Saan aaltomaisen tunteen, että kaikki on hyvin. Tai jos ei hyvin niin sinne päin. 

Isä ja poika pohtivat myös väistämisen ja väistymisen mallia. Onko se heidän perheelleen erityisen tyypillistä? Kuka väistää, kuka sen sijaan soittaa pyöränkelloa? Miksi herkkien on useimmiten väistyttävä? Minun on suorastaan pakko ajatella tätä yleisemminkin: Miksi herkälle sanotaaan, että reipastupas nyt? Miksei karskille voitaisi sanoa, että koetapas sinäkin vähän herkistyä? Antti kirjoittaa isälleen: Jos ihminen on niin herkkä että se haluaa kirjoittaa, siitä seuraa väistämättä myös jotain hankalaa. Jos sen herkkyyden hintana on esimerkiksi nippu synkkiä kouluvuosia ja muutama diagnoosi, niin minä maksan sen.

Kenet sitten komentaisin lukemaan Silloin tällöin onnellinen -kirjan? Jokaisen, joka kirjoittaa tai haluaa kirjoittaa. Jokaisen, joka pohtii aikuistuvan lapsen ja vanhempien välistä suhdetta. Ja tietysti jokaisen, joka on jo lukenut Jalat ilmassa tai Mustan vyön. Vaikka aiheet painavat välillä raskaina, kirjeenvaihtokirjan lukeminen on  helppoa, koska isä ja poika kirjoittavat niin taitavasti ja kauniisti, kumpikin omalla tavallaan. Sukupolvierosta ja ankarista muistoista huolimatta he myös löytävät jonkinlaisen yhteisymmärryksen ja sopusoinnun, silloinkin kun pahin kriisi käy päälle ja entinen maailma on pirstaleina.

Lue kirja, lue vaikka kolme kirjaa!