tiistai 13. huhtikuuta 2021

Valkoinen kirja

Pieni kirja, harmoniset 111 sivua, Douglas Seokin ottamat valokuvat, kokonaistaideteos. Sellainen on eteläkorealaisen Han Kangin Valkoinen kirja

Jokainen hetki on harppaus jatkuvasti uusiutuvan, läpinäkyvän jyrkänteen reunan ylitse ajan äkkijyrkän äärellä. Nostamme uskaliaasti jalan elämämme ajan reunalta, ja astumme epäröimättä askeleen ilmaan. Ei siksi, että olisimme erityisen rohkeita vaan siksi, ettemme voi muutakaan. Tunnen tälläkin hetkellä, kuinka vaarallista se on. Astun uhkarohkeasti elämättömään aikaani, kirjoittamattomaan kirjaani.

Han Kang kirjoittaa menetyksestä, josta hän ei oikeastaan tiedä paljonkaan. Hänen äitinsä synnytti ensimmäisen lapsensa ennenaikaisesti, yksin, syrjäseudulla. Isosisko ehti elää vain pari tuntia, niin kauan, että nuori äiti sai hetken katsella hänen kasvojaan, jotka olivat valkoiset kuin täysikuun muotoinen riisikakku

Kertoja alkaa pohtia, millaista olisi, jos sisar olisi jäänyt henkiin. Kuvittelen, että kasvaessaan puurolla ja riisillä ja vielä naiseksi vartuttuaankin hän joutui moneen tiukkaan paikkaan, mutta selvisi aina. Kun kertoja asuu kirjailijaresidenssissä Varsovassa, hän kuvittelee sisarensa samaan paikkaan, samaan vieraaseen maisemaan, sodanjälkeisille raunioille aikoinaan rakennettuun kaupunkiin. Ihminen, jonka pystyyn jääneiden raunioiden päälle rakentuneet uudet osat erottuvat selvästi kuin arpikuviot. Olisiko kertojan elämä toisenlaista, jos sisar olisi jäänyt henkiin? Olisiko hänestä tullut hän, jos vanhemmilla ei olisi ollut surua kannettavaan?

Tästä lähtien annan sinulle valkoisia asioita.

Ojennan sinulle vain valkoisia asioita,
vaikka ne saattavat likaantua.

Enkä enää kysy itseltäni,
saanko antaa sinulle tämän elämän.

Valkoinen väri yhdistää asiat toisiinsa: sumu, lumihiutaleet, suola, kuu, pirstoutuvat aallot, jademagnolia, riisi, pakkasessa höyryävä hengitys. Kirjan alussa on valkoisten sanojen luettelo, joka alkaa kapalosta ja päättyy käärinliinaan. Niiden välille mahtuu paljon muuta valkoista: Valkoiset luut pitävät ihmisen vankasti kasassa. Lumi peittää jalanjäljet, vaikka joskus vain vähäksi aikaa.

Pieni kirja on täynnä surua, mutta samalla se on täynnä rauhaa. Ihmeellistä on, miten kirja, sen valkoiset sivut ja harvaan asetellut mutta merkityksestä tiiviit sanat voivat rauhoittaa, aivan kuin tekstissä kuvatut lumihiutaleet vaimentaisivat ympäristön turhan hälyn ja sumu peittäisi silmiä häiritsevät yksityiskohdat, juuri tässä ja juuri nyt. Lukijana saan kääriytyä pehmeän hiljaisuuden harsoon.

Jos siis olisit yhä elossa, minä en voisi olla.
Jos minä olen nyt elossa, sinä et voi olla olemassa.
Vain pimeyden ja valon sinertävillä rajamailla erotamme vaivoin toistemme kasvot.

Taru Salminen on hienoa kyllä suomentanut teoksen suoraan koreasta, kun aiemmin suomennetut Han Kangin kirjat ovat kiertäneet englannin kielen kautta. Booker-palkitun Vegetaristin olen lukenut pari vuotta sitten, mutta vasta tämä pieni, runollinen kirja osui jotenkin täydellisesti omaan rauhankaipuuseeni. Tietysti merkitystä on myös sillä, millaiseen lukemisen kohtaan kirja sattuu. Nyt oli otollinen hetki, lukuromaaneiksi kutsuttujen paksukaisten ja pohjoismaisten perhedraamojen välissä.

Raotan huuleni ja mutisen sanoja, jotka sinä kuulit, mutta et vielä ymmärtänyt, kun avasit tummat silmäsi. Painan kynää voimalla paperiin. Uskon, että parempia sanoja jättää hyvästit ei ole. Älä kuole. Elä.

En muista vähään aikaan lukeneeni mitään niin kaunista kuin Valkoisen kirjan viimeinen kappale, Kaikki valkoinen. Sitä en tohdi tähän kirjoittaa, vaan jätän sen kirjan jokaisen lukijan omaksi nautinnoksi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti