Kirjoja ja sarjoja

Onko trilogia sarja? Mitä yhteistä kirjoissa pitää olla, jotta niitä voi kutsua sarjaksi? Voiko aikuisena innostua sarjoista samalla tavalla kuin lapsena?

Loistava menneisyys ja Toivoa sopii

Sarjojen lumoa olen miettinyt juuri nyt, vaikka hetki sitten loppuun lukemani kaksi painavaa teosta eivät olekaan varsinaista sarjakirjallisuutta, vaan alkujaan viitenä kirjana (vuosina 1992 - 2012) julkaistu kokonaisuus. Edward St Aubynin Patrick Melrosen tarina  on suomeksi on pakattu kahteen kirjaan: Loistava menneisyys (osat I – III) ja Toivoa sopii (osat IV – V). Monta sataa sivua järkyttävää hyväksikäyttöä, huumehuurujen hulluutta, aristokraattista ilkeilyä ja turhuutta. Ja silti lukiessaan saa moneen kertaan nauraa. St Aubyn kirjoittaa terävääkin terävämmin. Vanhempien vallan alta irrottautuminen vaatii raskaat keinot. Kamalinta on kuitenkin se, että kirjat pohjautuvat kirjailijan omaan elämään.

Mikä pahinta, kun taistelu huumeita vastaan oli alkanut tuottaa tuloksia, hän oli tajunnut sen jättäneen varjoonsa taistelun välttyä tulemasta isän kaltaiseksi. Vanha väittämä, jonka mukaan jokainen tappaa sen mitä rakastaa, oli pelkkä umpimähkäinen arvaus verrattuna siihen, että jokainen muuttuu lähes väistämättä siksi mitä vihaa.

Vaikka Patrick Melrosen tarina tulee vierailta äärialueilta, kopeimmasta brittiläisestä yläluokasta ja syvimmästä huumekuilusta, siinä on hämmästyttävästi samaistumispintaa. Kukapa ei haluaisi joskus kietoa itseänsä sukupolviketjun lenkkeihin ja pohtia, onko tosiaan ihan pakko siirtää kaikki kauhut ja draamat, vaikka sitten lievemmätkin, isältä ja äidiltä pojalle tai tyttärelle.

Hänen päähänpinttymänään oli estää myrkyn tihkuminen seuraavaan sukupolveen, mutta hän tunsi silti epäonnistuneensa. Hän oli päättänyt, ettei siirtäisi kärsimyksensä syitä lapsilleen, mutta sen seurauksilta hän ei voinut heitä pelastaa.

Olen brittiläisen kulttuurin ystävä, tietääkseni, mutta mitä oikeastaan voin ymmärtää sikäläisistä perinteistä, yhteiskuntaluokista, ylisukupolvisesta snobismista tai rappeutuvista perheistä? Millaisella hinnalla kulisseja pidetään pystyssä? Kolmannessa osassa (Toivon mukaan) on huikea kuvaus mahtipontisista parempien piirien juhlista. Dialogin kirjoittajana St Aubyn loistaa.

Patrick Melrose meni televisioon

Sitten on tämä viisiosainen tv-sarja, jonka David Nicholls käsikirjoitti ja Edward Berger ohjasi. Minulla kävi ajoituksen kanssa tuuri, koska sarja on parhaillaan katseltavana Yle Areenassa. Benedict Cumberbatchin nähtyäni en mitenkään voi kuvitella, että kukaan muu voisi olla Patrick Melrose. Ensimmäinen viidestä jaksosta tykittää Patrickin huumekuumeisen New Yorkin -matkan niin kiihkein kuvin ja leikkauksin, että pyörryttää. Ja todistetuksi tulee, että päänsisäistä kaaosta voi esittää muutenkin kuin vain tekstin kautta.

Tv-sarja ei ymmärrettävästi etene aivan kirjojen järjestyksessä, mutta onneksi tallella ovat kirjan herkullisimmat ja hyytävimmät tekstikatkelmat. Erityisesti viides jakso takaumineen on mielestäni hienosti rakennettu. Kirjoissa on valtava määrä (toinen toistaan mahdottomampia) sivuhenkilöitä, jotka eivät kaikki voi mitenkään mahtua mukaan tv-versioon. Silti heitä jää jäljelle niin paljon, että katsoja voi hetken joutua arvailemaan, kuka kukin on ja mitä ihmettä hän tilanteessa tekee. Vaikuttavien kirjojen tv- ja elokuvaversiot pelottavat aina. Jäävätkö ne pelkiksi kevytraapaisuiksi? Patrick Melrosen henki pysyy kuitenkin samana. Mitään ei onneksi pehmennetä. 

Lisää sarjalukemista

Entä olenko aikuisena lukenut muita kirjasarjoja tai sarjakirjoja? (Lapsenahan niitä tietenkin tuli hotkittua, ja vielä samoja sarjoja uudestaan ja uudestaan.) Pari vuotta sitten sain jonkinlaisen ”haluan lukea rikoksista ja kahvista ja pullasta” -kohtauksen ja ahmaisin kaikki Camilla Läckbergin Fjällbacka-murhat. Dekkaripuolella tämmöinen on luontevaa, ja onhan meillä Timo Sandberg, joka kahdella kirjasarjallaan pitää lukijansa, erityisesti meidät lahtelaiset, alati nälkäisinä. Tietysti on kaunompaakin sarjaluettavaa, kuten Elena Ferranten Napoli-sarja, joka valaisee hienosti Italian lähihistoriaa kahden nuoren naisen tarinan kautta. Ja hyvänen aika: ei saa unohtaa rakasta ystävää, Karl Ove Knausgårdia!

Eikä sarjalukeminen tähän lopu. Kymmenisen vuotta sitten luin noin kolme ja puoli osaa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -möhkäleestä. Jos uusi yritys (alusta loppuun asti) joskus onnistuu, raportoin siitä taatusti - kiitosta kerjäten ja itseäni olalle taputtaen. Ensin on kuitenkin pienempien annosten vuoro. Rachel Cuskin juuri suomeksi julkaistu Kunnia, trilogian päätösosa, odottaa ensimmäisenä. Huokailen onnesta jo etukäteen.

Mukavaa vappua!