Maailma käden ulottuvilla

Kiinnostaako koristemaalaus? No ei sitten. Entä silmänkääntötemput, hämääminen, illuusioiden maalaaminen? Ehkä vähän enemmän. Miten olisi kirja taiteen ja todellisuuden tai taiteen ja käsityötaidon suhteesta? Kuulostaa aika teoreettiselta. Vaan kun ei ole. Nämä asiat on kirjoitettu komeaksi kaunokirjallisuudeksi, rakennettu taitavasti kokonaisuudeksi - kuin paraskin käsityötaidon näyte.

Maylis de Kerangalin Maailma käden ulottuvilla -teoksessa vaikuttavan runsas asiasisältö yhdistyy nuoren naisen kehityskertomukseen niin, ettei lukija sitä edes huomaa. Päähenkilö, nuori haikailija Paula, päätyy Brysseliin koristemaalauskouluun.

Äkkiä Paula harppaa kassinsa yli, lähestyy hitaasti suuria marmorilaattoja - brèche violette, hän kuulee sen myöhemmin - painaa käden kiinni seinään, mutta kylmän kiven sijaan tunteekin rakeisen maalauspinnan. Hän kumartuu vielä lähemmäs ja katsoo: se on tosiaankin maalattu. Hän kääntyy ihmeissään kohti muita seinäpaneeleja ja tarkastelee niitä, perääntyy, astuu lähemmäs, koskettaa, kuin haluaisi ensin häivyttää harhakuvan, sitten taas palauttaa sen, kulkee seinänviertä pitkin, ohittaa yhä hämmentyneempänä kivipylväitä, kaariholveja, kapiteeleja, kipsiornamentteja ja stukkokoristeita, saapuu ikkunan luo, on valmis nojaamaan ulos, varmana siitä että siellä odottaa toinen maailma, heti ikkunan takana, käden ulottuvilla, mutta kaikki mihin hän koskee osoittautuu maalatuksi.

Paula opettelee puun ja marmorin olemuksen, harjoittelee silmänkääntötemppuja maalaamalla, oppii. Eikä Paula ole yksin: kirjailija kuvaa mukana kulkevat ystävät ja muut sivuhenkilöt niin täsmällisin vedoin, että heistä tulee äkkiä tuttuja. Kirjailija ehtii kertoa lukijalleen valtavan määrän asiaa koristemaalauksesta, elokuvalavastamisesta ja Lascauxin luolan löytämisestä samalla kun pariisilaisen Paulan taival kulkee Brysselin koulun kautta työmaille maailmalle ja lopulta esihistoriallisten luolamaalausten keskelle. Epävarmasta tytöstä tulee vähitellen itsensä ja muiden arvostama taitava ammattilainen, töitä alkaa löytyä.

Paula on liittynyt kiertelevien käsityöläisten joukkoon, joka pitkin vuotta siirtyy paikasta toiseen, joskus kauaskin, sen mukaan mistä löytyy hommia, toisin kuin twitterin tai instagramin tähdet, jotka värvätään isolla rahalla uuden kännykkämallin, meikkivalikoiman tai katkarapujäädykkeen julkistustilaisuuteen – kampaajat ja värjääjät, tähtileipurit, jalkapalloilijat, valkohampaiset kirurgit, kaiken maailman agentit, kulttikronikoitsijat – mutta he eroavat myös proletariaatista, jota värväytyy jatkuvasti eri työmaille ympäri maapalloa, ehtymättömästä ja alipalkatusta sekatyöläisten massasta, joka pyörii globalisaation alimmissa kerroksissa.

Muutaman sekalaisen projektin jälkeen Paula päätyy Roomaan, legendaarisille Cinecittàn elokuvastudioille. Mikä on kulissia, mikä elämää? Kumpi on oikea Rooma?

Paula menee lähemmäs, loggia on todellinen, elokuvaa varten viimeistelty ja niin täydellinen, että hänen savukkeensa savu, kohotessaan raukeina kiehkuroina kohti parveketta, tiivistyy valkoiseksi tuprahdukseksi, joka ilmoittaa vastavalitun paavin ilmestyvän pian näkyviin. 

Elokuvaa varten rakennetaan täydellisen aidon näköinen, mutta helposti romahtava maailma. Tällaista maailmaa Paula pääsee luomaan (vai jäljentämään?) myös Moskovaan, missä on tekeillä elokuva Anna Kareninasta. (Ja hienosti de Kerangal kuvaa sen hetken, kun Paula alkuvaikeuksien jälkeen innostuu lukemaan romaania, kuinka lukko aukeaa ja pian hän näkee kaiken romaanin kautta, se valaisee hänen elämäänsä...)

Maailma käden ulottuvilla oli käsittelyssä eräässä ihanien naisten lukupiirissä. Etukäteen minua jännitti: mahtavatko ne ollenkaan tästä innostua? Kyllä ne innostuivat. Itse innostuin jo de Kerangalin aiemmin suomennetusta romaanista Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, joka kertoo sydämensiirrosta. Kuulostaa lääketieteelliseltä, mutta kaikesta kirjailijan tuohon romaaniin lataamasta asiatiedosta huolimatta teos käy rajusti tunteisiin, näyttää miten kamalaa on onnettomuuteen joutuneen nuorukaisen perheellä ja miten puolestaan uutta sydäntä odottava nainen valmistautuu toiseen elämäänsä. Onneksi on olemassa tämmöisiä kirjailijoita, jotka perehtyvät johonkin asiaan tolkuttoman (=ihanan) perusteellisesti ja sulattavat sen sitten romaaniksi. Maailma käden ulottuvilla -teoksen runsas kieli pitkine virkkeineen ja luetteloineen kiihdyttää lukijankin rytmiin, jota ei vauhtiin päästyään malttaisi keskeyttää. Eikä muuten ole ihme, että teoksen suomentajat Ville Keynäs ja Anu Partanen ovat ehdolla vuoden 2019 parhaan käännöskirjan tittelin saajiksi ja Jarl Hellemann -palkinnon voittajiksi.

Lopulta Paula päätyy Lascauxin luolamaalausten sisään, kirjaimellisesti. Siellä olivat maailman ensimmäiset kuvat, ja sinne, varta vasten rakennettuun luolan kopioon, halutaan luoda täydellinen jäljennös. Maalaamisen, luomisen ja jäljennösten ketju voi siis olla kymmeniä tuhansia vuosia vanha. Paula maalaa kuvan jäljennöstä luolajäljennöksen seinälle, sekoittaa ja sekoittuu. Jäljentäminen on jatkamista. 

Kirjan nimi saa juuri nyt toisenlaisia ulottuvuuksia kuin pari kuukautta sitten, jolloin luin sen ensimmäisen kerran. Paulalle ja hänen ystävilleen maailma on avoin mennä ja tulla, he matkustavat sinne, missä heidän taitojaan tarvitaan. Kun nyt yritän työntää kättäni ulos ruudun kautta, se törmää näyttöön. Huhtikuussa 2020 maailma on kiinni, mutta paikat pysyvät. Ja hyvä kirjallisuus pysyy.

Vain paikat jäävät lopulta jäljelle, ihan kaiken lopuksi, hän ajattelee kyynelten partaalla, vain paikat jatkavat sitkeästi olemistaan, kuten rauniot, kuten sammal, ne jäävät, pressu joka paukahtaa metallitankoon, kulissitelineiden takana olevat tyhjät tilat, ruohon rapauttama betonilaatta.

Maailman aukenemista odotellessa kannattaa lukea jatkuvuudesta. Tässä teoksessa sitä on.