Älä esseetä pelkää

Esseen lukemiseen on joskus hankalampi ryhtyä kuin vaikkapa romaanin. Miksi ihmeessä? Essee on lyhyempi, kerralla haltuun otettava kokonaisuus, josta saa yleensä monta uutta ajatusta ja suuntaa seuraaville lukemisille. Onko esseellä jotenkin vaikea maine? Tuntuuko essee liiaksi viisastelulta?

Luin Tommi Melenderin uuden esseekirjan Poika joka luki Paavo Haavikkoa ja sain taas nauttia lukemisen lähes loppumattomasta ketjuuntumisesta. Vaikka Melenderin teos on miellyttävällä tavalla omakohtainen, sen kanssa voi lähteä moneen suuntaan, toisten kirjailijoiden perään. Itse hän määrittelee kokoelman esseet näin: Jos on olemassa sellainen lajityyppi kuin muistelmaessee, ne kenties lähenevät sitä. Ja toisaalta: Kun kerron itsestäni, kerron samalla itseäni. Menneet minuuteni on luonut tämä nykyinen tässä, näppäimistönsä ääressä.

Suuri tuntematon -esseessä kirjailija kertoo lyhyestä mutta erikoisesta nuoruudenvaiheesta, jonka hän vietti herätyskristillisessä porukassa. Tästä solahdetaan luontevasti Don DeLillon romaaniin Valkoinen kohina, josta Melender on kirjoittanut perusteellisemmin Antiaikalainen-blogissaan. Tuo romaani oli piileskellyt kirjahyllyssäni jo vuosia, mutta nyt vihdoin koitti sen lukemisen hetki. Ja totta tosiaan, eipä kirja yhdellä lukemisella tyhjentynyt. Melenderin sanoin: Valkoinen kohina on romaani maailmasta, jossa ihmiset ovat vapautuneet Jumalasta, mutta eivät kuolemasta. Jumalan korvikkeita tarjoaa niin amerikkalaisen kulttuurin valtavirta kulutus- ja elämystuotteineen kuin sen sivuvirrat, jotka houkuttelevat etsimään vaiettuja totuuksia ihmeistä, ennustuksista ja ufoista.

Muutamalla Melenderin viitoittamalla polulla olen taapertanut jo aiemminkin, sattumalta. Kirjan esseessä Kaksi eurooppalaista prosaistia Meleder kirjoittaa Jenny Erpenbeckistä ja Maylis de Kerangalista, joiden romaanit antavat muotoa muodottomalle ja hahmoa hahmottomalle, saavat lukijansa tuntemaan itsesä vähemmän eksyneiksi ja yksinäisiksi, vaikka toisaalla kokoelmassa Melender kertookin kärsivänsä tyypillisestä kirjailijan vaivasta eli sanataiteellisesta epäluulosta, joka uhkaa tappaa kaiken lukemisen nautinnon. De Kerangal -innostustani esittelin täällä jokunen viikko sitten, kun kirjoitin hänen romaanistaan Maailma käden ulottuvilla. Erpenbeckin teoksen Mennä, meni, mennyt luin syksyllä ja vaikutuin, toinen teos Päivien loppu odottaa minua kirjastossa.

Lukemisen poluille pääsee myös kiertoteitse. Essee Mieheyden taakat kaartaa jääkiekon väkivallan kautta aina radikaalifeministi Valerie Solanasin SCUM-manifestiin, jonka pohjalta Melender on laatinut oman muunnelmansa miesvihatekstistä. Ja kas, ruotsalainen Sara Stridsberg on puolestaan kirjoittanut Valerie Solanasin elämästä huikean romaanin Unelmien tiedekunta. (En minä siitä olisi muuten mitään tiennyt!) Huomaan, että nyt teen samaa, mistä joskus esseisteille nurisen: luettelen nimiä ja taas nimiä. Antakaa minun, tämän kerran!

Paavo Haavikko, oman aikansa mysteerimies ja Tommi Melenderin kirjallinen esikuva, on saanut antaa nimensä koko kirjalle. Runojen kautta on kulkenut esseistin tie Haavikon tekstien pariin, aluksi omaperäisellä mallirunotekniikalla, sitten vapaana omien runojen kirjoittamisena. Runoilijana Melenderkin aloitti, ennen esseekokoelmien ja romaanien julkaisemista. Kaikki, mitä me kirjailijat raapustamme, on jo tuolla ulkona, yhtenä suurena sanamateriana. Sitä me louhimme tahoillamme ja järjestämme irtoilevaa ainesta kirjan muotoon. Mitään uutta on mahdoton kirjoittaa, kaikki kirjoitetaan vanhan päälle tai viereen.

Tällaisille poluille tämä esseekokoelma minut hätisti. Lisää reittejä olisi ollut tarjolla vaikka millä mitalla, mutta mukavuudenhaluinen lukija haluaa ensin koluta ne itselleen läheisimmät. Sitten joskus saattaa vaikkapa kirjastossa näkösälle putkahtaa jokin Paavo Haavikon teoksista tai jokin niistä klassikoista, joille kirjassa on omistettu kokonainen yksi essee.

Esseitä pääsee toki lukemaan muualtakin kuin tämänkaltaisista esseekokoelmista, Melenderin esseitä ainakin Suomen Kuvalehdestä, Parnassosta ja Imagesta. Älä esseetä pelkää!