Luen liian vähän novelleja. Kuinkahan paljon niitä edes julkaistaan romaaneihin verrattuna? Nyt on kuitenkin eräänlainen juhlahetki: on saatu loistava uusi novellikokoelma, Mihin
täällä voi mennä, jonka on kirjoittanut Marko Järvikallas.
Vaikka kyseessä on esikoisteos, tekijä ei todellakaan ole
mikään aloittelija, vaan kirjailija ja dramaturgi, joka on kirjoittanut ja
ohjannut näytelmiä ja tv-draamaa. Ja sen huomaa: Mihin täällä voi mennä on täynnä eläviä ihmisiä ja jännitteitä, joiden vuoksi novelleja lukiessa huomaa pidättävänsä hengitystä.
Huokailin onnellisena jo ensimmäisen tarinan, Vaatteet, aikana. Se piirsi mieleeni hämmästyttävän vahvoja kuvia, sekä tapahtumaympäristöstä että kertojan
mielestä. Suru konkretisoituu pois heitettyihin vaatteisiin, jotka ajattelematon naapuri kahmii roskiksesta. Kuka sellaista kestäisi?
Viisitoista tarinaa, viisitoista katkelmaa jonkun elämästä.
Asiat eivät aina järjesty. Ihmiset eivät aina ole viisaita eivätkä edes
mukavia. Se, miten tarina rajataan, mistä se alkaa, mihin se loppuu ja missä
siinä välillä käydään, on hyvän novellin kirjoittajan jollain tavalla maaginen
taito. Tekstissä ei löperehditä turhia, ei pohjusteta, ei harrasteta loppuviisastelua. Sohva esimerkiksi päättyy näin: Astun porraskäytävään. Laskeudun kolme kerrosta
alas. Kävelen kulunutta mattoa pitkin ulko-ovelle. Seison hetken siinä,
kuuntelen yhä voimistuvaa huminaa, enkä ole varma onko se ilmastointi vai
verenkiertoni.
Järvikallaksen novellit ovat niin tarkkoja ja arkisia, että niille
sallii mieluusti symbolisemmatkin kohtansa. Sukupolvien välille voi syntyä kuoppa, suuri
monttu. Kiipeän henkeni hädässä, radio kainalossa, ylös sortuvaa rinnettä.
Viime metreillä, juuri ennen reunaa olen menettää tasapainoni ja kaatua takaisin,
mutta onneksi äiti on siinä, tarttuu lujasti ranteeseen ja vetää minut reunan
yli turvaan. Äiti on vahva nainen, mutta heikkojen palveluksessa, se on hänen
tragediansa. Ylhäällä, polvet kivien repimänä, mutta turvallisesti kiinni
maankamarassa, katson alas monttuun ja näen että sortuma on peittänyt kokonaan
vaarin ja sängyn.
Perhe on kamalin ja perhe on läheisin. Nuoret ihmiset
joutuvat kantamaan liikaa vastuuta, kun vanhempia vie alkoholi tai mikä
elämän epäonni milloinkin. Toisinaan pilkahtaa tilannehuumori: Aikuinen tytär saa pitkästä aikaa puhelun isältään. Mitä voisi olla näin tärkeä asia? No, tietysti se, mistä isä voisi löytää
puhelimen unohtuneen pin-koodin! Tällainen puhelu. Vuosien hiljaisuuden
jälkeen.
Mihin täällä voi mennä on monipuolinen kokoelma. Vaikka sen ihmisillä ei mene kovin hyvin, elämäntilanteisiin on syynsä, erilaiset, henkilökohtaiset syyt. Tässä ei niputeta ketään eikä mitään. Eikä elämä kuitenkaan ole toivotonta. On niitä, jotka auttavat. On se, joka kaikesta huolimatta on rakas.
Itsekin teoksen lukeneena en voi kun kertoa saaneeni nautinnollisen lukutuokion teosta läpikäydessäni.Kiitos kirjoittajalle!
VastaaPoistaOn kyllä hienoa, että moni on jo tämän kirjan löytänyt👍
Poista