Luin myös paljon puheena olleen Vesitanssijan, Ta-Nehisi Coatesin romaanin orjuuden rajusta historiasta 1800-luvun alkupuoliskon Yhdysvalloissa. Historiaan sekoittuu aimo annos maagista realismia, kun orjien maanalaisen vapautusliikkeen maallisten reittien tukena käytetään kanavointia, taitoa siirtyä paikasta toiseen muistojen voimalla. Odotan jo kovasti, että ensi vuoden puolella saadaan suomennos Colson Whiteheadin (jonka teoksesta Nickelin pojat kirjoitin aiemmin täällä) Pulitzer-palkitusta romaanista The Underground Railroad, joka kertoo juuri tuosta salaisten väylien verkostosta, jota pitkin orjat pakenivat etelästä pohjoiseen.
Lukemisen puolivuotisjaksoni huipentui oikeastaan irlantilaisen Emilie Pinen teokseen Tästä on vaikea puhua. Voisiko suoremmin, reippaammin ja rohkeammin kirjoittaa "minä-esseitä", jotka kuitenkin ovat samalla mitä yleisimpiä ja sattuvimpia? Vaikka Irlannissa ollaan vanhoillisempia kuin Suomessa, kirjan aiheista ei liikaa keskustella täällä meilläkään.
Sairastuneen alkoholisti-isän raskas hakukeikka Korfun saarelta, lapsettomuus, vanhempien hankala ero, omat liian rajut teinivuodet, naisen arki kirottuine ja salattuine kuukautisvuotoineen, työuupumus. Näin lueteltuina aiheet eivät ehkä innosta tai tunnu edes erityisen omaperäisiltä, mutta Pinen tapa kirjoittaa on kirkas ja selkeä. Turhia ei jaaritella, vaan asioihin käydään käsiksi suoraan.
Jotenkin minulle tuli sellainen olo, että juuri tätä kirjaa olen odottanut jo pitkään - tietämättäni. Suosittelen sitä lämpimästi suurin piirtein kaikille ja erityisesti niille, jotka kaipaavat suoraa puhetta naisen elämästä. En ole samaa mieltä niiden kriitikoiden kanssa, jotka sanovat Pinen esseitä liian omakohtaisiksi, tyystin vailla yhteiskunnallista peilausta oleviksi. En tunne tuoretta feminististä kirjallisuutta niin hyvin, että osaisin määritellä tämän teoksen vain muodikkaaksi tunnustuskirjoittamiseksi tai itsestäänselvyyksien toistamiseksi. Minulle se oli juuri oikea kirja luettavaksi juuri nyt. Ja hei, voidaanko kirjoja ylipäätään arvottaa sen perusteella, että "tästä näkökulmasta on jo kirjoitettu"?
Kovasti pidin myös vietnamilaislähtöisen Kim Thúyn toisesta romaanista Vi (se ensimmäinen, tämän teoksen sisar, on nimeltään Ru). Kuinka monessa paikassa kertoja ehtiikään viipyä, pelätä, tottua. Kuinka monta ihmistä kohdata, kulkea opiskelusta ja työstä toiseen, perheen historiaa unohtamatta. Ja silti kerronta on kepeää, selkeää, yksinkertaista. Raskaista asioista tulee ilmavia, kun teksti lennähtää paikasta toiseen helposti, Vietnamista malesialaisen pakolaisleirin kautta Kanadaan, myöhemmin takaisin Vietnamiin, Roomasta Rioon ja Berliiniin. Ja kertoja, Vi, sopeutuu, vaikka pahojakin asioita tapahtuu.
Kesäkuun viimeisiin luettuihin kuului myös Suvi Vaarlan Westend, romaani 1980- ja 1990-lukujen nousukaudesta ja lamasta Espoon paremmissa ja huonommissa lähiöissä. Westend palauttaa nuo vuosikymmenet mieleen päähenkilönsä Elinan, 1980-luvun lapsen ja 1990-luvun nuoren, kautta. Mitä on elää perheessä, joka käänteentekevän nousuhuuman koettuaan putoaa syvään kuoppaan, kun isän bisnekset jäävät laman alle? Entä jos ystävätkin katoavat, kun talous romahtaa? (Ja miten ihanasti onkaan kuvattu varhaisteinien kaiken voittavaa ystävyyttä!) Vaarla kirjoittaa jotenkin tarkan asiallisesti, poimii mukaan myös ajan uutistapahtumia. Silti teksti käy tunteisiin.
Sinä, joka olet elänyt nuo ajat, lapsena tai aikuisena, lue Westend ja mieti, missä olit silloin, kun rahaa sai ja elämä maistui? Entä silloin, kun kaikki kaatui? Miten sinä ja naapurisi pärjäsitte?
Heinäkuu on alkanut, kirjat luettavien pinosta huhuilevat: Hei, minä täällä taas, ihailemasi Hannu Väisänen! Lue, mitä minä Otto Gabrielsson, Donnerin syrjään jättämä poika, haluan sinulle sanoa! Tervehdys, uskollinen lukijani, minä Tuula-Liina Varis kerron nyt sinulle itseni näköisen Assin elämästä.
Ei ole niin kamalaa, vaikka välillä sataa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti