Märkä turbaani ja muuta taidetta

Olen aina ihaillut kuvataiteilija Hannu Väisästä, hänen teostensa värejä, muotoja, mieltä. Niinpä olin yllättynyt – ellen peräti pettynyt - kun aikoinaan kuulin hänen ryhtyneen kaunokirjailijaksi, loikanneen taas uuden kuilun yli. Vähänpä tiesin ja ymmärsin! Kun sitten luin Vanikan palat, tuon esikoiskirjan sittemmin niin tutuksi tulleen Anteron lapsuusvuosista, olin jonkinlaisen hymistely-tikahtumisen partaalla: että tällä tavalla hän osaa myös kirjoittaa, tuo verraton taiteilija! Sen jälkeen kirjoja on onneksi saatu säännölliseen tahtiin.

Väisäsen uusin, Märkä turbaani, oli minulla matkalukemisena kolmipäiväisellä kotimaankierroksella. (Väisäsen kirjat ovat muuten aina niin kauniita, että niitä on ensin hypisteltävä ja siliteltävä ennen kuin aloittaa lukemisen.) Vaikka kirjassa ollaan Ranskassa, Pariisin La Défensen tornitalon monenkirjavan asujaimiston arkisten sattumusten keskellä (ja vähän maallakin), se oli kerrassaan sopivaa iltaluettavaa. Yksi luku, yksi pieni tarina kerrostaloelämää viimeisteli päivän, oli majapaikka sitten Kuhmossa tai Iisalmen takamailla.

Kaikenlaista juroa ja komeaa oli päätynyt Eevan torniin. Oli niitä, jotka liikkuivat märkä turbaani päässään ja ikävöivät kiharoitaan, ja sitten oli sellaisia, joilla ei ollut minkäänlaista päähinettä, ei tukkaa eikä juuri nahkaakaan kallonsa päällä, ja silti heilläkin oli mielikuva järjestyksestä, jota kohti ihmiskunnan kuuluisi kulkea.

Kertoja on koulupoika, tarkkasilmäinen Anatole, joka kantaa huolta yksinhuoltajaksi jääneen isänsä alakulosta ja toisinaan vierailee etelämmäs maaseudulle muuttaneen äitinsä boheemikodissa. Samalla kun kävi korjauttamassa kuluneet rakennekyntensä, äiti pakkasi laukkuni, taitteli sinne mitenkuten selkää suoristavan yökorsettini, ja vei minut maalle, rotukarjan ja rikkoutumattoman posliinin maisemiin.

Tornitalon, Eevan tornin, ala-aulassa Anatolella on aitiopaikka seurata asukkaiden tulemisia ja menemisiä. Ja eloisia ovat kuvat jokaisesta kulkijasta, kuten vaikkapa tästä naisesta: Hän liikkui aina nopeasti, pitkin askelin kuin tuulta lävistävä keulakuva, oli aina hyväntuulinen, tervehti jokaista hulmuavana ja värikkäänä aivan kuin olisi kantanut yllään Yhdistyneiden kansakuntien lippurivistöä.

Anatolella on aikaa tarkkailla talon asukkaita ja samalla oppia, millaisia ihmiset oikeastaan ovat. Aikuisten, keski-ikäisten ja vanhempien ihmisten toimet näyttävät usein kovin lapsellisilta - vai miten on herra Rentelin moottoripyöräilyasun laita? Kun uroskalkkuna on puettu mateen nahkaa muistuttavaan tiukkaan haalariin, joka aina vaikuttaa siltä kuin se olisi vedetty päälle väärin päin, jopa Eevan tornin paljon nähneet peilit vääntyilevät ja yrittävät irrota kuvajaisestaan. Herra Ernestus Rentel ei kutenkaan huomannut aulan peilien ylenkatsetta, vaan asetteli merimieshuiviaan osaamatta päättää, kuuluiko solmun olla etu- vai takapuolella. 

Turhamaisuutta, huomionkipeyttä ja itsekorostusta riittää, toisaalta monella talon asukkaista on murhetta ja huolia: rakastettu jättää, sairaus musertaa, mennyttä ei saa takaisin. Asukkaiden joukkovoima voi muuttua ahdistavaksi, kun yhdessä päätetään, että joku ei ole riittävän hyvää ainesta Eevan torniin. Asiat kuitenkin kirkastuvat muillekin kuin Anatolelle, joka mielellään keskeyttäisi ikävän pahanpuhumisen. Eikä kuitenkaan kestäisi kauan, kunnes jokainen tornin asukas tajuaisi että märkää turbaania kantava nainen, valkoista alkoviaan esitellyt pitsiruhtinatar ja portaita intohimoisesti laskeva herra oli tehty juuri niistä samoista aineksista, joita itse kukin yritti viilalla, harjalla ja kemikaaleilla irrottaa itsestään.

Huomaan, että olen aivan yhtä ihastunut Hannu Väisäsen kirjoittamalla luomiin kuviin kuin hänen muuhun taiteeseensa, varsinkin kun hänen teoksissaan ihminen, tuo poloinen, tulee lopulta aina ymmärretyksi, kaikenmoisine puutteineen.

Miten tällaisen pariisilaisen tornitalon värejä hehkuvan elämän voi muka yhdistää suomalaiseen pienmatkailuun? No, pysähtely maakunnissa tuo kaikenlaista kummaa eteen: 250 vuotta vanhoja kirkon kattomaalauksia juoksentelevan lapsikatraan tarkasteltavina, pilvien kuvajaisia joessa, kovaäänisiä kahviäijiä kirkonkylän torilla. Nuo tuokiot ovat ihan lyhyitä, mutta nekin voivat hoputtaa mielikuvituksen laukalle. Kun päivän mittaan katselee ja kuuntelee kesämaisemaa ihmisineen, voi illan päätteeksi virkistää itseään palasella tornitaloelämää. Ihmisiä siellä, ihmisiä täällä!