Niin usein kirjat ketjuuntuvat. Siitä olen täällä aiemminkin kirjoittanut. Joskus ne ketjuuntuvat oikein tiiviisti: Ritva Hellsten on kirjoittanut romaanin Raija edesmenneestä sisarestaan, kirjailija Raija Siekkisestä. Joel Haahtela puolestaan on kirjoittanut Raija Siekkisestä romaanin Katoamispiste. Raija Siekkinen on kirjoittanut romaanin Häiriö maisemassa. Sanat toistuvat. Vielä enemmän toistuu tunnelma.
Raija Siekkisen tuotantoa lukiessa on helppo tulla
surulliseksi: mitä olisi vielä voinut syntyä, ellei kirjailija olisi kuollut tulipalossa, liian varhain. Siekkisen kirjojen lukeminen on
kuin hidasta, tarkkaa askeltamista muka tutulla polulla. Tekee mieli hidastaa
entisestään, kun ei voi olla varma, mitä lauseiden takana on piilossa.
Kirkkauteen on ehkä sittenkin kätketty jotain sameaa.
Ritva Hellsten: Raija
Ritva Hellstenin romaani Raija ilmestyi tänä vuonna, ja kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus on tuonut sille näkyvyyttä.
Kirja on romaani, siis fiktiota, mutta sen kirjoittaja on elänyt lähellä kirjan päähenkilöä, sisartaan. Ritva Hellstenillä on pohja: yhteinen lapsuus, osin
yhteinen nuoruus, keskustelut aikuisena, loppuvuosien lähentyminen. Vai pääsikö
kukaan lopulta Raijan lähelle?
Kun etäännytti tapahtumat kirjoittamalla, ei ollut enää
itse niiden sisällä, saati niiden armoilla. Ihmisistä ei päässyt, kaikki
kulkivat mukana, entiset, kuolleetkin; kirjoittamalla saattoi estää heitä
pääsemästä niskan päälle. Saattoi estää muistoja murskaamasta itseään, saattoi
muuttaa tapahtumia niin että niiden paino keveni. Kirjoittaa päähenkilöstään
selviytyjän.
Hellsten kirjoittaa Raijan viimeisestä vuodesta. Sieltä
poiketaan taaksepäin, varhaisiin vuosiin, epäsopuun äidin kanssa, innostukseen ja pettymyksiin, rakkauksiin, ihmisiin. Kirjailijantyö on tärkeintä jokaisessa käänteessä.
Muistelu sai mielen myllerrykseen, vuosikymmenet pyörivät
siellä ihmisineen, rakkauksineen, eroineen ja kuolemineen. Niin kuin pyykit pesukoneessa,
hän ajatteli: koneen ikkunaluukusta voi nähdä kuinka kaikenkirjavat suuret ja
pienet, uuden ja vanhat vaatekappaleet kääntyilevät, putoilevat, kietoutuvat
toisiinsa, paiskautuvat tärisevän rummun seinämiä vasten. Ihminen ei ole kone,
kuinka sen kestää? Joskus kylkiluita vasten käy sellainen jytke että tuntuu
kuin virta voisi loppua minä hetkenä hyvänsä, moottori hajota, pellinkappaleet
ja märät rätit lennellä ympäriinsä. Mutta kone vain pyörii ja ohjelma jatkuu.
Jälkeenpäin on lähes lohdutonta ajatella, miten viimeiseksi jääneen teoksen (Kalliisti ostetut päivät) kritiikin odottaminen kävi kirjailijalle raskaaksi. Onnettomuus, tulipalo, tapahtui hetkellä, jolloin kirjailija oli väsynyt ja fyysisesti huonossa kunnossa. Ritva Hellstenin romaani näyttää kuitenkin myös kunnianhimoisen, onnellisen ja arvostetun kirjailijan. On hyviä hetkiä, ja on huonoja hetkiä.
Joel Haahtela: Katoamispiste
Katoamispiste on julkaistu vuonna 2010. Siinä kertoja, lääkäri ja kirjailija ammatiltaan (niin kuin Haahtelakin), kiinnostuu Raija Siekkisestä ja hänen tuotannostaan sattumalta kohtaamansa ranskalaisen naisen kautta. Hän auttaa naista tämän kadonneen miehen etsimisessä, mutta alkaa samalla kulkea kirjailijan jäljissä arkistojen ja antikvariaattien kautta konkreettisemmin kirjailijan maisemiin, Kotkan kaupunkiin ja mökkisaareen kaupungin liepeillä. Samalla hän kertaa omia muistojaan.
Nousin portaat ylös, kuulin puun narisevan, ja ajattelin, että aluksi Raija oli kirjoittanut itsestään tai vain vähän itsensä viereen, mutta myöhemmin nuo kaksi, todellinen ja kuviteltu, olivat ajautuneet kauemmas toisistaan, ja hänen kertomustensa nainen oli jatkanut sitä elämää, jonka hänkin olisi halunnut.
Kirjailija-lääkäri pohtii Raija Siekkisen lähtemisiä ja paluita, matkoja Ranskaan, levotonta läheisyyden kaipuuta ja sen kääntöpuolella lymyävää erakkoutta. Kuinka
paljon kirjailija on lopulta kirjoittanut itsestään ja kuinka paljon vieraista
ihmisistä?
Ja miksi tuo lähtemisen vimma, kun jokaista lähtöä
seurasi väistämätön paluu; takaisin itseen, takaisin siihen mitä oli, tai mitä
halusi paeta. Oliko palaaminen käynyt hänelle vuosi vuodelta vaikeammaksi ja
se, mihin hän palasi, jokaisella kerralla tyhjemmäksi ja musertavammaksi? Ja
jos todella oli niin kuin hän oli kerran kirjoittanut, jo nuorena: tapausten
ketju, niin ei pitäisi sanoa, vaan: tapausten kuorma. Taakka, ja sen kertyvä
paino.
Vaikka etsintä jää kirjassa kesken, Haahtela kirjoittaa sanat juuri niille paikoille, mistä ne on rauhoittavaa lukea.
Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa
Raija Siekkisen romaani Häiriö maisemassa julkaistiin 1994. Tuossa vaiheessa
Siekkinen oli jo palkittu mm. kirjallisuuden valtionpalkinnolla ja Runeberg-palkinnolla. Hän oli kirjoittanut novellikokoelmia, romaaneja, lastenkirjoja. Kirjoja, joissa usein on mukana
nainen, joka on yksinäinen toisten kanssa ollessaankin. Nainen matkustaa,
haluaa nähdä vieraita paikkoja, uusia ihmisiä ja virheettömiä maisemia. Tässä romaanissa ympyrät leikkaavat toisiaan niin, että lukija ei aina voi olla varma, kenestä kerrotaan.
Paikannimien magiikka: taakse jääneiden kaupunkien savuavat
rauniot; lumi, joka hiljalleen peittää alleen kadut, talot, ihmiset; ohut
autiomaan pöly joka tuhkan tavoin hautaa alleen tunteiden rikospaikkoja,
odotukseen, että muisti jonakin päivänä herättäisi kaiken eloon taas, vielä
kerran.
Romaanissa naisten hahmot kerrostuvat ja sekoittuvat toisiinsa: on ehkä
kirjailija, on varmasti kertoja, on Ranskassa pikkukylässä asuva nainen, josta kertoja kertoo ja jonka
ympärillä on muitakin naisia. Mies tulee, mies lähtee.
Puhuimme, loputtomasti.
Tiesimme, että oli kiire. Sanat ovat yhteisiä vain vähän
aikaa, tiesimme sen, kumpikin erikseen. Oli kiire kertoa kaikki, ennen kuin
sanat alkaisivat uurtaa yhä syvemmäksi sitä uomaa, jossa rajajoki virtaa, päivä
päivältä syveni uhka.
Talo Ranskan maaseudulla, sään rajut ja vähäisemmätkin
vaihtelut säätelevät naisen oloa, kun hän tekee työtään kotona. Ikkunasta näkee pikkumökin, joka on hetken
aikaa toisen naisen käytössä. Kun nainen on jäänyt yksin, hän ei enää tarvitse
pikkumökkiä eikä sen muistoja. Tuli puhdistaa, muratti peittää rauniot. Sanoja on niukasti, ja niiden väliin jää ilmaa, mahdollisuuksia.
En tiedä, miten päätökset tehdään. Ehkä niitä ei
tehdäkään: ehkä ne vain kasvavat itsestään kaikesta siitä, mitä on ollut; ehkä
ihminen huomaa jotain päättäneensä vasta sitten, kun on jo alkanut sitä toteuttaa.
Ehkä typerien tekojen selitykset aina juuri sen vuoksi ovat niin vakuuttavia.
Vaikken ymmärrä kaikkea, en tunne itseäni tyhmäksi lukijana. Jokin osa arvoituksesta jää vain ratkaisematta.
Joskus on hyvä antaa sattuman viedä, yhden kirjan tai vain yhden lauseen johdattaa seuraavaan.
Joel Haahtela kirjoittaa Katoamispisteessä näin: Löysin kirjojen välistä myös lappuja, postikortteja, jopa kesken jääneen kirjeen, ja mietin miten kirjat katosivat maailmaan, kulkeutuivat paikkoihin, kuinka epäjärjestys lisääntyi, ja miten vuosikausia nukkunut kirja sai yllättäen uuden elämän kun joku satunnainen selailija löysi lauseen, joka ei jättänyt rauhaan. Ja silloin maailman saattoi hetken nähdä toisella tavoin; niin kuin tuo lause olisi alun pitäenkin kirjoitettu vain tuota hetkeä varten.
Jos haluat lukea kolme kirjaa, jotka ovat tiiviisti yhtä, tässä on, ole hyvä. Tai lue jokin niistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti