Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja jotkut lukevat matkapäiväkirjaa

Koskaan ei voi tietää, milloin saa käteensä lohtukirjan. Olin turhautunut, kun kevään kirjoitusryhmät Wellamo-opistossa jouduttiin (tietysti koronan takia) perumaan. Lukemisvuoteni oli juuri päässyt alkuun järkäletyyppisesti, kun luin lukupiiritapaamista varten Fernando Aramburun Äidinmaan. Se on ankara perhetarina Baskimaan väkivallasta ja sen uhan alla elämisestä 1980-luvulta aina 2000-luvun puolelle. ETA-jännitteet kasvavat ja purkautuvat yksittäisten ihmisten ja perheiden kautta. Hieno romaani, mutta niin vihasta raskas! Lukemaansa voi sulatella katselemalla, koska HBO:lta löytyy kirjan pohjalta tehty espanjalainen sarja Patria. Ainakin parin ensimmäisen jakson perusteella se kuvittaa uskollisesti romaanin tapahtumia ja antaa ihmisten tunteiden näkyä. 

Kaipasin siis kevennystä, jotakin tuttua, mielellään ystävällistä puhetta. Kaikki se oli yllättävän lähellä: sohvapöydän pinossa lymysi kirjastosta hakemani Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Matkapäiväkirjani sivuilta. Jo ensimmäisen, Atlantic Cityn kasinokaupunkiin sijoittuvan matkapäiväkirjapätkän luettuani olin kuin uusi ihminen. Paitsi että teksti myhäilytti, se myös palautti mieleen omia muistoja.

Pelikoneiden edessä istuu harvinaisen paljon eläkeiän vuosikymmenet sitten ylittäneitä mummuja, jotka vääntelevät vipuja ammattilaisen elkein, hullunkiilto silmissään, tupakka ryppyisillä huulillaan. Kuin he olisivat istuneet samassa asennossa vuosikaudet ja muuttuneet osaksi kasinoiden kalustoa. Olen nähnyt täsmälleen saman, tosin eri kaupungissa. Ei kuitenkaan tarvita tämänkaltaisia nappiosumia, jotta matkatarinoista tulisi kiinnostavia. Vaikken ole koskaan käynyt lähelläkään Uutta-Seelantia tai Japania, matkapäiväkirjasta oli helppo innostua.

Maailma on täynnä kätkettyjä tarinoita, ja niitä kirjailijana jäljitän. Hyvän kirjaidean tunnistaa siitä, että se herättää voimakkaan tunnetilan – sitä ei saa pois mielestä. Jokin asia tai ilmiö kiehtoo, askarruttaa, raivostuttaa tai jopa nolostuttaa: miksi en ollut kuullut tästä aikaisemmin?  Kirjailija on kirjailija myös matkustaessaan. Niinpä kirjassa kerrotut löydöt, kenties alut uusille tarinoille ja joskus jopa romaaneille, kiinnostavat taatusti varsinkin jokaista kirjoittavaa ihmistä. Ja kirjoa riittää: Madonnan konsertista Islannin lintumaastoihin ja edinburghilaisesta kulttikahvilasta Kiinan muurille.

(Mainittakoon tässä myös toinen inspiroiva matkakirja: Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin Matkakirjeitä. Se on kahden runoilijan filosofinen kirjeenvaihtokirja pitkiltä ja lyhyiltä matkoilta juuri siltä ajalta, kun maailma on muuttumassa. Ensin aletaan vältellä lentämistä ja matkustaa hitaammin ja sitten koronan takia pysähdytään kokonaan.) 

Kukaan ei nyt voi matkustaa minnekään. Eikö matkapäiväkirjan lukeminen sitten muka ärsytä, kun ei voi ottaa mallia ja lähteä? Minulle näiden matkatarinoiden kanssa käy juuri toisin: on virkistävää lukea, millaisia matkoja Terhi Rannela on tehnyt, mitä hän on nähnyt ja näkemästään ajatellut. Luen nyt - eikä minun tarvitse kenties ollenkaan, koskaan, matkustaa juuri noihin paikkoihin. Sen sijaan etsin kuvia ja lisää tarinoita. Lukeminen on maailman ekologisinta matkailua. Nojatuolireppureissaajan hiilijalanjälki on mitätön. 

Marraskuussa Trondheimissa sataa kaatamalla, mutta hotellihuoneessa voi istua lukemassa vaikka muutaman päivän putkeen. Kaikki matkailu ei aina ole hohdokasta nähtävyydestä toiseen ryntäämistä, suorittamista. Pidän kirjassa myös siitä, että matkailusta - tai pitempään vieraassa maassa oleskelusta - riisutaan turha glamour. Matkalla eivät suinkaan inspiroi vain hengenhaukkomismaisemat tai eksoottinen ilmanala, vaan tavalliset asiat, lyhyet ajatustenvaihdot vieraiden ihmisten kanssa. Päiväkirjakatkelmat ovat mukavasti myös eri mittaisia, joten koko kirjan rytmi säilyy vaihtelevana.

Vastaan voi tulla myös pieniä kohteita, kuten vaikkapa taiteilijoiden kotimuseoita. Minulla ei ollut Laxness-suhdetta aikaisemmin, mutta kirjailijoiden kotimuseoilla on stimuloiva vaikutus. Syyhyttää päästä kirjoittamaan. Ja voi hyvänen aika, miten helppo onkaan todistaa tämän puolesta: kirjailijamuseo voi tarjota unohtumattoman elämyksen. Tämän tietävät parhaiten rakkaat ystäväni, joiden kanssa pääsin syksyllä 2018 vierailemaan Elizabeth Gaskell’s Housessa Manchesterissa. On jo sinänsä suuri onni, että ihmisellä on ystävä, joka haluaa viettää merkkipäiväänsä lokakuisessa Manchesterissa, mutta tuosta museovierailusta ja hurmaavista museon vapaaehtoistyöntekijöistä voisi kyllä kirjoittaa novellin. (Olkoon tämä haaste matkan päivänsankarille!)

Terhi Rannelan matkustaminen liittyy osin myös työhön, sekä omaan että puolison. Kirjailijan työ kulkee mukana. Kirjassa on mukana mm. yhden viikon työpäiväkirja Saksan Hannoverissa vietetyn syksyn ajalta. Kirjoittamiselle suotuisat rutiinit löytyvät vieraista paikoista ja vierailta mailta. Samalla näkee, mikä on tärkeää kirjoitustyön kannalta. Ei se vaadi ulkomaanmatkaa, mutta hetkeksi kotoa poistuminen virkistää. Uskon hiljaisuuden elvyttävään, vahvistavaan vaikutukseen. Omaa elämäänsä tarkastelee ikään kuin ulkopuolelta.

Oli matka pitkä tai lyhyt, vie se kauas tai naapuriin, lopulta tulee kysytyksi samoja kysymyksiä. Mitä ihmiset tekevät? Millainen on heidän arkipäivänsä? Mikä siinä on erilaista kuin omassa arjessani? 

Matkalla ollessani en lakkaa ihmettelemästä elämän samanaikaisuutta. 7,5 miljardia sydäntä lyö yhtä aikaa minun sydämeni kanssa. Kun elän arkeani Tampereella ja näen maailmasta vain kapean kaistaleen, nämä elämät jatkuvat rinnakkaisina kaiken aikaa. Kuinka harvan ihmisen kohtaan elämäni aikana ja kuinka haihtuvan kädenjäljen lopulta jätän.

Taas kerran kävi hyvin: oikea kirja tuli luettavakseni juuri oikealla hetkellä. Sen verran ehdin ystävystyä kirjan kanssa, että tilasin sen ihka omakseni. (Onneksi tämä oli mahdollista, vaikka kirja on julkaistu "jo" vuonna 2018.) Kun matkustaa ei voi, voisi ruveta kirjoittamaan vaikkapa matkahaavepäiväkirjaa ja sen perusteella etsiä luettavakseen kaunokirjoja, jotka sijoittuvat noihin paikkoihin. 

Tai katsotaanpa asiaa näin päin: mihin kaunokirjallisuuden tutuksi tekemään paikkaan haluaisin matkustaa? Kirjailija Terhi Rannelalla ja minulla on ainakin yksi yhteinen unelmakohde: Prinssi Edwardin saari Kanadassa.