Tammikuu oli lukukuu

Aloitan poikkeuksella: kuviin on pinottu päättyneen tammikuun luetut kirjat, vaikka muuten aion keskittyä yhteen tai muutamaan teokseen kerrallaan. Kertokoon tämä poikkeus kirjojen kirjosta ja siitä, että yritän häivyttää omia ennakkoluulojani ja lukea jotakin itselleni epätodennäköistä. Juuri keskustelin tästä erään ystäväni kanssa: lukemista kertyy liikaa, kun haluaisi klassikoiden ja innostavien uutuuksien lisäksi lukea myös etukäteen ärsyttäviltä tuntuvia kirjoja. Ehkä jokin niistä ärsyttävistä on se rakas uusi suosikki. Tosin näistä viimekuisista mikään ei ärsyttänyt, ei etukäteen eikä lukemisen jälkeen.

Tammikuussa minulla oli harvinaisen paljon aikaa ja ihmeen ihanat olosuhteet lukemiselle. Sitten mentiinkin äärestä laitaan, painavasta keveään ja takaisin. Onko edes mahdollista perätysten sulatella Peter Høegin neurotieteellistä muistamista ja Lucinda Rileyn siskoshömppää? Tai Eva Frantzin sujuvaa dekkaria ja Svetlana Aleksijevitšin hurjaa Tšernobylia? Kirjaa vaihtaessani jouduin kyllä hetken aikaa nieleskelemään ja naksauttamaan aivoista eri vaihteen päälle.

Koska luin muutama vuosi sitten Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjat ja niiden myötä Karl Ovesta tuli kaverini, minun oli tietenkin tutustuttava myös kaverin kaveriin Geir Gullikseniin ja Kertomukseen eräästä avioliitosta. Ehkä huono syy lukea, mutta kyllä kannatti. (Penkkiurheilijan sivuhuomio: tiesinhän minä, että Norjassa hiihdetään, mutta tässä teoksessa siitä tuli huomaamatta osa armottoman tarkasti etenevää tarinaa.)

Muistisairauskirjoja en aikaisemmin pystynyt lukemaan, kun aihe oli liian lähellä. Nyt onneksi luin hyvän ystävän suosituksesta Lisa Genovan Edelleen Alice -kirjan (ei se leffakaan hassumpi ole!) ja jo viime vuoden puolella rohkenin tarttua Anneli Kannon kirjoittamaan kirjaan Pala palalta pois, Kertomuksia Alzheimerin taudista. Lähelle tultiin, mutta enää se ei ollut pahasta. Tällä saralla eräänlainen lukuhuipennus oli Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille, joka on toki paljon muutakin kuin muistisairauskirja. Se on kaunis kirja sairastumisesta, hylätyksi tulemisesta, kuolemasta, kaiken hajoamisesta ja uudelleen rakentamisesta. Huh ja ah.


Eräänä päivänä kirjastosta lähti mukaani kummasti nykyaikaankin sopiva järkäle: Daniel Deronda, jonka George Eliot kirjoitti vuonna 1876 ja ihmeen taitava Alice Martin suomensi viime vuoden puolella. Kiitos, WSOY! Kiitos, Alice Martin! (Ja kiitos Lastukirjastot: muun muassa uutuushyllystä, suositushyllystä ja loistavasta varausjärjestelmästä!)

Siinä näette. Hehkutus ei tahdo loppua, vaikkei se ole vielä oikein edes alkanut. Palaan pian näistä tammikuisista ainakin Antti Röngän ja Petri Tammisen isä-poika-kirjaan. Ja Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjoittamiskirjaan. Ja muutamaan muuhunkin, jos tarkkoja ollaan. Vaan nyt luetteleminen loppukoon ja keskittyminen alkakoon!

Tammikuu on aina ollut minusta liian pitkä. Tänä vuonna se meni helpommin. Tiedätte kyllä miksi.