Painoa ja olemattomuutta

Kirjaston uutuuspöydällä silmiini osui kaksi hyvin erilaista kirjaa: Virpi Hämeen-Anttilan Paino - Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa ja Antti Hurskaisen 22 - kertomus syömisestä. Paino on vuosikymmenien kokemusten ja inhmillisen viisauden läpitunkema kertomus kirjailijan oman kehosuhteen historiasta. 22 puolestaan on romaani, jossa vaikeasti syömishäiriöinen päähenkilö keskustelee vaikenevan kuulijan ja erilaisten populaarikulttuurin ilmiöiden kanssa ja samalla syöksyy umpikujasta toiseen.

Paino. Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa.

Tuottelias ja monipuolinen Virpi Hämeen-Anttila on tällä kertaa kirjoittanut kirjan omasta kamppailustaan painon ja kehonkuvan kanssa. Miten luonnollisen liikkuvasta, iloisesta lapsesta tulee ensin selkäsairas ja myöhemmin ”lihava”. Koululääkäri komentaa 13-vuotiaan tytön ensimmäiselle laihdutuskuurille, jonka ohjeistus on olematon ja vältettävien ruoka-aineiden luettelo loputon. Niin, jäljelle jäävät vesi, mausteet ja kahvi ja tee ilman sokeria ja maitoa. Ja voimistelu, vain laihduttamisen vuoksi voimistelu. 

Tämä ensimmäinen ylipainotuomio ja siitä seuraava laihduttaminen ovat vasta kesyä alkua verrattuna myöhempiin nuoruusvuosiin, jolloin muutosten kouriin joutuva keho erkanee liian kauas omasta sisäisestä minästä. Lihavuuden leima ja nälkäkuuri olivat tehneet kehostani taistelukentän, jossa ruoka oli sekä viholliseni että viettelijäni. Taistelun melskeessä kadotin kehon kokonaan näkyvistäni. 

Kodin painostava ilmapiiri ahdistaa, kivut vaivaavat ja huonouden tunteiden ja lohtusyömisen kierre vahvistuu. Paino käy huimissa lukemissa, kunnes nuori opiskelija joutuu fyysisten haittojen takia pysähtymään. Onhan ihmisen sentään pystyttävä kävelemään. Laihdutus onnistuu, kyllä, mutta aivan liian nopeasti. Fysiikka ei tahdo sellaista kestää. Kuluu vuosia, syntyy lapsia, ja keho osoittaakin yllättäen toimivuutensa.

Näinä laihdutusohjelmien ja painonpudotuslööppien aikoina Hämeen-Anttila esittää rauhoittavia ja rentouttavia ajatuksia sopivasta painosta ja luo uskoa ihmisen omaan kokemukseen ja tuntemuksiin. Dieettien ja painonvaihteluiden vuoristoratakyytien jälkeen kehon pitää antaa rauhassa löytää luonnollinen tasapainonsa. Se itselle sopivin paino ei ehkä olekaan sama kuin orjuuttavan painoindeksin ihannelukema. 

Kun alan kuunnella kehoani, se kertoo minulle, mitä oikeastaan tavoittelen. Oleellista on se, että keho toimii, vaikkei se aina näyttäisi täydelliseltä. Liikunnan kanssa on sama juttu kuin syömisen: kohtuullinen ja virkistävä liikkuminen, oli se sitten vaikkapa tanssia, pyöräilyä tai kävelyä, on huolenpitoa omasta tärkeästä kehosta. Rääkki ja ylirasitus eivät tee hyvää kenellekään.

Kirjassa on aivan hurmaava, sarjakuvamainen (ja kuuleman mukaan nuoresta asti päiväkirjan tapaisesti harjoitettu) piirroskuvitus. Se tuo lähelle ensin pienen, sitten nuoren, milloin minkäkin kokoisen, itseään tarkkailevan ihmisen. Virpi Hämeen-Anttila osaa siis myös piirtää ja vielä sillä tavalla, että kehopuheeseen on entistä helpompi samaistua. Tuossa pienessä sarjakuvassahan voisin olla juuri minä!

Viihdyn kehossani. Se on islanninhevosen vahva, sitkeä ja taitava keho, ja se on minulle läheinen, rakas ja kaunis. Virpi Hämeen-Anttilan keho on saanut kokea järisyttävän vaihtelevia vaiheita, toisinaan se on ollut täynnä ahdistusta ja neuvottomuutta, toisinaan myös fyysiset sairaudet ovat sen vallanneet. Kirjassaan hän kuitenkin tavoittaa ihmeellisen tasapainon ja lämmön. Kunpa tämä viisaus kantautuisi mahdollisimman monen omaa kehoaan vihaavan ja itseään liikaa kurittavan korviin!

Siis: Jos olet ikinä tuskaillut painosi tai peilikuvasi kanssa, lue tämä!

22. Kertomus syömisestä.  

                                                                                                     

Tähän vastaan asetetaan sitten ihan toisenlainen syömis- ja painokirja. Antti Hurskaisen 22 on romaani, vaikka se tuntuu monessa kohtaa esseeltä. (Kirjailija itse on tainnut nimittää sitä kollaasiksi.) Kertoja, päähenkilö, vyöryttää dialogiksi tarkoitettua monologiaan illan ja yön ajan. Oletettu kuulija on entinen tyttöystävä. Ensin pitsa, sitten loputtoman pitkä kävely. Paitsi että pitsan voi jättää syömättä. Silloin kevenee.

Pitsaillalliselta alkaa kertojan paasaaminen. Hän haluaa selittää, päteä ja muistella. Syömättömyyden ja kehon rääkkämisen harjoitteet tulevat kerrotuiksi piinaavan tarkasti. Toisinaan poiketaan myös lapsuuteen ja nuoruuteen, Pohjois-Savoon, keskiluokkaiseen taajamaelämään, jossa yhtenä perheenisien elintasomittarina toimii kaljamaha. Onko se ainoa mahdollinen esikuva? Lapsuusaikojen kuvaukset tuovat niin sanottua tavallista elämää maanisen monologin keskelle. 

Kertojan tie anoreksiaan kulkee veganismin kautta, sattumalta. Syöksy kiihtyy, syvenee, muuttaa välillä suuntaa. Jossain vaiheessa löytynyt ateismi saattaakin vaihtua uskonnoksi.

Noin viiden aikaan lähdin päivän toiselle ja pidemmälle juoksulenkille Vantaanjoen rantaan tai ohittamaamme Keskuspuistoon. Piti päästä luonnon keskelle eli lähelle maatumista. Noin viidentoista kilometrin kohdalla tunsin olevani kevyt. Jotkut käyttävät ilmaisua "flow-tila". Yökkäilin ennen ruutukaavalle palaamista.

Neljännen suihkun jälkeen oli iltapalan aika. Asettelin leivälle viipaleen tofua ja lusikallisen punaista pestokastiketta. En ollut sairas vaan rajoitetusti askeettinen. Ymmärtämättömimpinä iltoinani join oluen tai kaksi. Yleensä en kuitenkaan ollut valmis vastaanottamaan yöllisiä syyllisyydenpuuskia. Surkea unenlaatu ei huolestuttanut yhtä paljon kuin 0,33 olutlitran sisältämät 170 kilokaloria, mielikuva "kaljamahasta".

Vaikka kertoja puhuu entiselle tyttöystävälleen, ensimmäisenä, keskimmäisenä ja syvimmällä on päähenkilö itse ja hänen painonsa, josta voi tulla suurinta erityisyyttä tai sitten lopullista olemattomuutta. Kertoja alkaa tavoitella kieltäymystä ja kärsimystä, jonne voi ehkä kulkea myös kirkon kautta. Kristinuskon kautta löytyy taas uusi umpikuja.

Kertoja kulkee mielleyhtymästä toiseen. Tekstissä riittää lainauksia ja viittauksia, joista takuulla osa jäi minulta huomaamatta. Lukijan on hyvä tietää - tai ainakin lukiessaan ottaa selvää - edes jotakin tekstissä mukana kulkevista muusikoista, levyistä, elokuvista, kirjailijoista, filosofeista, Helsingistä. Nimiä riittää Scorsesesta ja Pasolinista Kafkaan ja Antti Nyléniin, Kurt Cobainista Richey Edwardsiin, Paavo Ruotsalaisesta Terho Pursiaiseen, Taylor Swiftistä Nick Caveen. Kenestä voi lopulta olla esikuvaksi?

Painoni suunnitteli alittavansa viidenkymmenen rajan. Olin päässyt onnistumisten makuun ja elänyt sillä ruuan sijaan. Iltaherkuttelu lusikallisella pestoa oli jo jäänyt.

Hurskaisen kirjasta lohtua on vaikea löytää. Lopun lyhyet luvut, tyttöystävän ja kirjailijan puheenvuorot, kääntävät päähenkilön pitkän monologin uuteen asentoon. Kuka lopulta puhuu totta?

Kenelle suosittelen tätä? Nykyesseitä mielellään lukevalle, musiikkia ja kirjallisuutta tuntevalle uteliaalle ihmiselle. Sellaiselle, joka haluaa syömishäiriöon uuden, tällä kertaa miehen päänsisäisen näkökulman. Tai miksei myös sellaiselle lukijalle, joka on kyllästynyt nykyiseen syömisen ja ylipäätään elämänhallinnan hypetykseen ja haluaa virkistää itseään kauhukuvalla syömishäiriöiden ytimestä.