Lohtukirjat ja lohtukirjailijat

Kun luen, kaipaan vaihtelua. Harjoitan eräänlaista vuoroviljelyä. Vaativan kirjan jälkeen luen usein lohtukirjan, tavalla tai toisella kotoisan ja sujuvasti luettavan kirjan. Lohtukirjan ei tarvitse olla kevyt tai hauska eikä varsinkaan viisauksia toitottava. Sen on oltava riittävän erilainen kuin sitä ennen luettu kirja: järkäleen jälkeen saa tulla vihkonen, klassikon jälkeen uutuus. Ehkä lohtukirjaa voisi nimittää myös lepokirjaksi. Kirjaa aloittaessani en tiedä, tuleeko siitä lohtukirja. Yllätykset virkistävät.

Viimeaikaisia lohtukirjojani ovat olleet ainakin nämä:

Olli Jalonen: Merenpeitto. Jälleennäkemisen lohtu: Miten ihanaa tavata taas Angus! Taivaanpallon lukemisesta oli jo aikaa kulunut, kun sain taas palata vuosisatojen taakse, Englantiin, ja valtavalle, tuntemattomalle merelle. Kiitän ja ihmettelen Olli Jalosta: että hän jaksaa ja osaa niin, että lukijana uskon kaiken.

Raija Siekkinen: Metallin maku. Kaihon lohtu: Näin täydellisesti voi novellin kirjoittaa, ujuttaa lukijan suoraan sisälle ja samaan aikaan näyttää ulkopuolisuuden. Ja sitten oli vielä muita, oli sellaisiakin, jotka eivät vastanneet puhelimeen, joista kukaan ei aikoihin ollut kuullut, ja heillä epäiltiin menevän huonosti, sen vuoksi juuri, ettei heistä mitään tiedetty. Lohtuun sekoittuu myös suru: Miksi Raija Siekkisen piti kuolla niin varhain?

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis. Piilotetun kauneuden lohtu: Julmasti murhattu ja paloiteltu nainen kertoo itse oman tarinansa. Se kauhistuttaa enemmän kuin juuri mikään lukemani, pakottaa haukkomaan henkeä, mutta samaan aikaan sen kirkkaus oudosti lohduttaa. Kauneus asuu yllättävissä paikoissa.

Tove Jansson: Kesäkirja. Inhimillisen ymmärryksen lohtu: Kirjailija tietää, millainen on lapsi ja millainen on vanha ihminen. Vuoroviljelyperiaatteen mukaisesti luin tiiliskivien välissä tuulahduksen kesää. Erityisen mukavaa oli mennä saman tien katsomaan Lahden kaupunginteatterin lämminhenkinen versio Kesäkirjasta. Toinen Tove Janssonin kirjoittama lohtukirjani on Kuvanveistäjän tytär, jossa lapsuutta eletään jännittävässä taiteilijakodissa.

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti. Tunnistamisen lohtu: Tämä ei ole pieni eikä niin nopealukuinenkaan kirja, mutta olin siinä koko ajan kotonani, niin kuin olisin lukenut omaa untani kauniisti kirjoitettuna. Maisema vaihtuu, tilanteet ihmisten kanssa jäävät kesken. Tuttuuden tuntu + ihailtava kirjailijantaito = lohtukirja.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana. Täsmähuumorin lohtu: Joskus lohtukirja voi olla täsmäisku. En usko, että kovin moni nauraa tätä lukiessaan niin paljon kuin entinen pienkirjakauppias. Eräänlaista sisäpiirikivaa siis.

On minulla myös omat lohtukirjailijani. Siri Hustvedtin kaikki teokset haluan heti omaan hyllyyni. Kun niistä uusin, Muistoja tulevaisuudesta, ilmestyi, melkein kävin nykimässä kirjakaupan ovenripaa illan pimeinä tunteina, kun en olisi malttanut aamuun asti odottaa. En tosiaankaan ole opiskellut New Yorkissa enkä viettänyt lapsuuttani Keskilännessä, mutta se ei eläytymistä haittaa. Olkoon tämä vaikka samaistumisen lohtua.

Kate Atkinson on kumma kirjailija, koska odotan hänen dekkareitaankin (viimeksi Liian kirkasta taivasta) hullun lailla, vaikken muuten ole mikään dekkarifani. Miten ihmeessä kaameista aiheista voi kirjoittaa niin hykerryttävästi ja salaovelia viittauksia käyttäen? Tärkeimmät lohtukirjani häneltä ovat kuitenkin romaanit Elämä elämältä ja Hävityksen jumala. Niitä ei tee mieli lukea liian nopeasti. Ne saivat minut myös kiinnostumaan uudella tavalla maailmansotien historiasta, ihmisten historiasta. Oivaltamisen lohtua parhaimmillaan!  

Joel Haahtelan kirjat ovat silkkaa lepoa. Vaikkapa tuorein, Adèlen kysymys, tuudittaa ja herättää samaan aikaan. Entä jos mysteeri onkin totta? Petri Tamminen lohduttaa aina. Esimerkiksi Piiloutujan maa on sellainen pikku helmi, että siihen voi aina palata, joskus vain yhteen piilopaikkaan kerrallaan.

Lohtukirjani ja lohtukirjailijani vaihtuvat jatkuvasti. Tai oikeastaan ne eivät vaihdu, vaan niitä tulee lisää ja lisää. Viime vuoden puolella ensi kertaa lukemistani kirjailijoista Elizabeth Strout ja Rachel Cusk työntyivät heti lohtukirjailijoiden porukkaan. Ensi viikolla siihen kuuluu varmaan taas joku uusi, tai ensi kuussa viimeistään. Tilaa on!