Luulin, että flunssa ei haittaa lukemista. Luulo osoittautui totaalisen vääräksi: kyllä
haittaa. Siinä vaiheessa, kun on koko pää tukossa ja tulessa ja silmät
käyttökelvottomat, saattaa koittaa sellainenkin päivä, ettei jaksa lukea edes yhtä kokonaista sivua.
Kun viimeksi kirjoitin lohtukirjoista, voisin sujuvasti
jatkaa kirjoittamalla sairaanhoitokirjoista. Helmikuussa olin haalinut sohvapöydälle jo etukäteen sopivia sairaskirjoja, mistään sairastumisista tietämättä. Heidi Köngäs ja hänen selkeälinjaiset,
maanläheiset kirjansa antoivat ajatusten olla liiaksi polveilematta. Luin ensin
hänen ensimmäisen romaaninsa, Luvatun (vuodelta 2000), ja myöhemmin kiitetyn
Sandran (vuodelta 2017). Näiden välillä on yhteys: Sandra on Luvatun
päähenkilön, Maijan, miniä. Sandrassa sisällissodan julmuus kerrotaan oikeasti
ihmisen kautta, ja Sandran torpan pihapiiri tulee läheiseksi. Luin vielä kolmannenkin Heidi K:n kirjan, Hyväntekijän (vuodelta 2006). Sen
pokkariversion imelä tv-tuotantokansi ohjasi ennakkoajatukset (eli -luulot)
väärään suuntaan, koska aikuisen romanssin lisäksi tarina painottui vahvasti päähenkilön
vanhan äidin sairastumiseen ja kuolemaan. Tuttua, juu, mutta hyvällä tavalla. Myös ohjaajana suuresti kunnioittamani Heidi Köngäs on itse ohjannut Hyväntekijän tv-elokuvaksi. Ja kas, Yle Areena taas kerran ilahduttaa ja tarjoaa sen katseltavaksi. Pistetäänpä listalle!
Lisää lukemisen iloa puolikuntoiselle tarjosi vanha ystävä,
aikanaan pitkän työn Etelä-Suomen Sanomien kulttuuritoimittajana tehnyt Jouko
Tallimäki. Joukon uusin pieni teos, Tyylien rajoilla, pitää sisällään tekstejä kirjoista, maalaustaiteesta ja luonnon poluilta, teräviä huomioita menneestä ja nykyisestä. Täällä meillä
päin taitavat olla harvassa ne kirjojen ystävät, joilla olisi yhtä laaja tietämys myös vanhemmasta kirjallisuudesta. Yksi kirja johtaa toiseen, ja vertailukohtia uusiinkin teoksiin löytyy kuin vahingossa. Täytyykin ensi kesänä katsoa
vanhan sukumökin kirjahyllyn dekkariosastoa uusin, kirkkain silmin. Ja jostain on ilman muuta etsittävä Robert Robinsonin Kuolleet kirjatoukat (ei kai houkuttelevampaa kirjan nimeä voi olla?). Muutenkin tunnen yksipuolisuuden kirpaisun, kun silmäilen viime kuukausina lukemieni kirjojen julkaisuvuosia:
2019 ja sitten taas 2019. Ottakaamme oppia kirjailija Tallimäestä ja hänen lukemisistaan!
Flunssakirjojen listalle osui myös nuoren irlantilaisen,
Sally Rooneyn, Keskusteluja ystävien kesken. Olinko oikeasti mukana
parikymppisten naisten kanssa dublinilaisissa kulttuuriporukoissa ja ihmissuhdesotkuissa? Taisin olla.
Unohdin, kuka ja missä olen. Vähän tylsää olikin laskea kirja käsistä ja havahtua lahtelaiseen, keski-ikäiseen ja nuhaköhäiseen todellisuuteen.
Samaan syssyyn sain luettavakseni pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin kirjan Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa
idässä. Sitä suosittelen yksinkertaisesti joka iikalle: kuinka paljon voikaan yhteen tiivistettyyn tarinaan ujuttaa ”nousevaa itää”, ankeasta alusta korruptoituneisiin ns. menestysvuosiin. Saarnaamalla ei
taatusti pysty herättämään yhtä monta sielua kuin tällaisen muka-self-help-kirjan
kirjoittamalla. Onneksi Hamidin aiemmatkin suomennetut romaanit (Fundamentalisti vastoin tahtoaan ja Exit west) löytyvät kirjastosta.
Sitten on vielä nämä lestadiolaiskirjat. Olen kovasti
pitänyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta ja Synninkantajista, joista kummankin olen lukenut pian sen ilmestyttyä. Nyt sain
näppeihini kaksi tuoretta, keskenään aivan erilaista teosta uskonnollisesta
irtautumisesta. Suvi Ratisen Matkaystävä on sympaattisen nostalginen,
surullisista kohtaloista huolimatta valoisa ja monessa kohtaa hauska. Lapsen ja
nuoren on vaikea ymmärtää oman piirin ulkopuolista maailmaa, josta hän ei tiedä kerrassaan
mitään, ja kotoa muuttaessaan päähenkilö joutuu opiskelemaan valtavan määrän meille muille aivan arkipäiväistä asiaa - niin kuin esimerkiksi koko populaarikulttuurin.
Katja Kärjen Jumalan huone puolestaan käy päälle kolmen sukupolven
naisen voimin. Väkivaltaa, intohimoja ja raadollisia käänteitä riittää, ja
kolmannen polven kertoja, Elsa, pyrkii raivoisaakin raivoisammin pois, ulos
ahtaan uskonnon vankilasta. Siinä missä Matkaystävä kirvoitti monta hymähdystä
ja kotiväelle ääneen luettua kohtaa, Jumalan huone ajoin puistatti ja
huokailutti, piti ankarasti otteessaan. Lukurupeamani oli sen verran tiivis, että vielä kirjan suljettuani jäin tankkaamaan ajatuksiani pohjoiskarjalaisella murteella. Onneksi kirjailija saa kirjoittaa niin
kuin haluaa - ja minä saan eläytyä juuri niin paljon kuin haluan.
Flunssa alkaa asettua. Öisin voi nukkua. Ensi kerralla lupaan keskittyä vain yhteen kirjaan. Tai ehkä kahteen. Voikaa hyvin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti