Flunssalukemista

Luulin, että flunssa ei haittaa lukemista. Luulo osoittautui totaalisen vääräksi: kyllä haittaa. Siinä vaiheessa, kun on koko pää tukossa ja tulessa ja silmät käyttökelvottomat, saattaa koittaa sellainenkin päivä, ettei jaksa lukea edes yhtä kokonaista sivua.

Kun viimeksi kirjoitin lohtukirjoista, voisin sujuvasti jatkaa kirjoittamalla sairaanhoitokirjoista. Helmikuussa olin haalinut sohvapöydälle jo etukäteen sopivia sairaskirjoja, mistään sairastumisista tietämättä. Heidi Köngäs ja hänen selkeälinjaiset, maanläheiset kirjansa antoivat ajatusten olla liiaksi polveilematta. Luin ensin hänen ensimmäisen romaaninsa, Luvatun (vuodelta 2000), ja myöhemmin kiitetyn Sandran (vuodelta 2017). Näiden välillä on yhteys: Sandra on Luvatun päähenkilön, Maijan, miniä. Sandrassa sisällissodan julmuus kerrotaan oikeasti ihmisen kautta, ja Sandran torpan pihapiiri tulee läheiseksi. Luin vielä kolmannenkin Heidi K:n kirjan, Hyväntekijän (vuodelta 2006). Sen pokkariversion imelä tv-tuotantokansi ohjasi ennakkoajatukset (eli -luulot) väärään suuntaan, koska aikuisen romanssin lisäksi tarina painottui vahvasti päähenkilön vanhan äidin sairastumiseen ja kuolemaan. Tuttua, juu, mutta hyvällä tavalla. Myös ohjaajana suuresti kunnioittamani Heidi Köngäs on itse ohjannut Hyväntekijän tv-elokuvaksi. Ja kas, Yle Areena taas kerran ilahduttaa ja tarjoaa sen katseltavaksi. Pistetäänpä listalle!

Lisää lukemisen iloa puolikuntoiselle tarjosi vanha ystävä, aikanaan pitkän työn Etelä-Suomen Sanomien kulttuuritoimittajana tehnyt Jouko Tallimäki. Joukon uusin pieni teos, Tyylien rajoilla, pitää sisällään tekstejä kirjoista, maalaustaiteesta ja luonnon poluilta, teräviä huomioita menneestä ja nykyisestä. Täällä meillä päin taitavat olla harvassa ne kirjojen ystävät, joilla olisi yhtä laaja tietämys myös vanhemmasta kirjallisuudesta. Yksi kirja johtaa toiseen, ja vertailukohtia uusiinkin teoksiin löytyy kuin vahingossa. Täytyykin ensi kesänä katsoa vanhan sukumökin kirjahyllyn dekkariosastoa uusin, kirkkain silmin. Ja jostain on ilman muuta etsittävä Robert Robinsonin Kuolleet kirjatoukat (ei kai houkuttelevampaa kirjan nimeä voi olla?). Muutenkin tunnen yksipuolisuuden kirpaisun, kun silmäilen viime kuukausina lukemieni kirjojen julkaisuvuosia: 2019 ja sitten taas 2019. Ottakaamme oppia kirjailija Tallimäestä ja hänen lukemisistaan!

Flunssakirjojen listalle osui myös nuoren irlantilaisen, Sally Rooneyn, Keskusteluja ystävien kesken. Olinko oikeasti mukana parikymppisten naisten kanssa dublinilaisissa kulttuuriporukoissa ja ihmissuhdesotkuissa? Taisin olla. Unohdin, kuka ja missä olen. Vähän tylsää olikin laskea kirja käsistä ja havahtua lahtelaiseen, keski-ikäiseen ja nuhaköhäiseen todellisuuteen.

Samaan syssyyn sain luettavakseni pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin kirjan Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä. Sitä suosittelen yksinkertaisesti joka iikalle: kuinka paljon voikaan yhteen tiivistettyyn tarinaan ujuttaa ”nousevaa itää”, ankeasta alusta korruptoituneisiin ns. menestysvuosiin. Saarnaamalla ei taatusti pysty herättämään yhtä monta sielua kuin tällaisen muka-self-help-kirjan kirjoittamalla. Onneksi Hamidin aiemmatkin suomennetut romaanit (Fundamentalisti vastoin tahtoaan ja Exit west) löytyvät kirjastosta.

Sitten on vielä nämä lestadiolaiskirjat. Olen kovasti pitänyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta ja Synninkantajista, joista kummankin olen lukenut pian sen ilmestyttyä. Nyt sain näppeihini kaksi tuoretta, keskenään aivan erilaista teosta uskonnollisesta irtautumisesta. Suvi Ratisen Matkaystävä on sympaattisen nostalginen, surullisista kohtaloista huolimatta valoisa ja monessa kohtaa hauska. Lapsen ja nuoren on vaikea ymmärtää oman piirin ulkopuolista maailmaa, josta hän ei tiedä kerrassaan mitään, ja kotoa muuttaessaan päähenkilö joutuu opiskelemaan valtavan määrän meille muille aivan arkipäiväistä asiaa - niin kuin esimerkiksi koko populaarikulttuurin. 

Katja Kärjen Jumalan huone puolestaan käy päälle kolmen sukupolven naisen voimin. Väkivaltaa, intohimoja ja raadollisia käänteitä riittää, ja kolmannen polven kertoja, Elsa, pyrkii raivoisaakin raivoisammin pois, ulos ahtaan uskonnon vankilasta. Siinä missä Matkaystävä kirvoitti monta hymähdystä ja kotiväelle ääneen luettua kohtaa, Jumalan huone ajoin puistatti ja huokailutti, piti ankarasti otteessaan. Lukurupeamani oli sen verran tiivis, että vielä kirjan suljettuani jäin tankkaamaan ajatuksiani pohjoiskarjalaisella murteella. Onneksi kirjailija saa kirjoittaa niin kuin haluaa - ja minä saan eläytyä juuri niin paljon kuin haluan.

Flunssa alkaa asettua. Öisin voi nukkua. Ensi kerralla lupaan keskittyä vain yhteen kirjaan. Tai ehkä kahteen. Voikaa hyvin!