Juoksemisesta ja vähän pyöräilystäkin

Kävi tuuri. Kääntelin kirjakaupan tarjouspokkareita ja löysin tämän. Olin sopivasti käynyt juuri vaatimattomalla kävelyhölkkälenkillä, ja pienoinen flow-tila oli yhä päällä. Hieno kirjailija Haruki Murakami on kirjoittanut muutakin kuin romaaneja. Ja hän juoksee. Miksi ihmeessä? Siitä Murakami kertoo 2007 julkaistussa ja 2011 suomennetussa teoksessaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.

Kirja ei toki ole pelkkää valmentautumisen tai harjoitusohjelmien kuvailua. Siinä pohditaan kestävyysurheilun ja kestävyyttä vaativan kirjoittamisen yhteyttä, siinä analysoidaan ikääntymisen vaikutusta sekä juoksemiseen että kirjoittamiseen.  

Kirjailija ei välttämättä liikuta ruumistaan, mutta hänen sisällään tehdään raastavaa, dynaamista työtä. Jokainen käyttää ajatellessaan aivojaan. Mutta kirjailija pukee ylleen tamineet joita nimitetään kertomukseksi, ja hän ajattelee koko olemuksellaan; romaanikirjailijan on tässä prosessissa pantava peliin kaikki fyysiset reservinsä, usein ylirasituksen rajoille saakka.

Kirjailija Murakami on hämmästyttävän kurinalainen tekemisissään, kirjoittamisessa ja juoksemisessa. Tai miksi sen pitäisi hämmästyttää? Kirjailija tarvitsee tietenkin sitkeyttä, puhumattakaan sadan kilometrin ultrajuoksuun osallistuvasta kirjailijasta. Hän kertoo valmistautumisestaan juoksutapahtumiin sellaisella tarkkuudella, että jopa kaltaiseni kehnonpuoleinen kestävyysurheilija alkaa suunnitella omaa harjoitusohjelmaa. (Tämä on ikuinen pulmani: innokas urheilijansielu asuu reistailevassa ja mukavuudenhaluisessa ruumiissa.)

Oletan juoksevani tänä talvena maratonin jossain päin maailmaa. Ja olen varma että kesän koittaessa olen mukana jossakin triathlonissa, panemassa parastani. Näin vuodenajat tulevat ja menevät, ja vuodet kuluvat. Ikäännyn taas yhden vuoden, ja saan ehkä valmiiksi uuden romaanin. Yksitellen minä kohtaan kaikki haasteeni ja hoitelen ne parhaani mukaan. Keskittyen jokaiseen eteenpäin ottamaani askeleeseen, mutta katsellen samalla kauas eteen, tähyillen maisemaa niin kauas kuin kykenen. Loppujen lopuksi minä olen kestävyysjuoksija.

Olen penkkiurheilija. Ja olen lukija. Niinpä suosittelen Murakamin kirjaa penkkiurheilijoille ja lukijoille, siis meille sivustaseuraajille. Ja aivan yhtä lailla haluan suositella sitä sekä niille, jotka oikeasti juoksevat, että niille, jotka kirjoittavat tavoitteellisesti. Suurimman osan siitä, mitä tiedän fiktion kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä.

Entä sitten pyöräily? Maailman suurin pyöräilytapahtuma? Tiedän, että on muitakin Tour de France -nörttejä kuin minä. Tänä vuonna heinäkuu on vapaa, kun Tour on siirretty alkusyksylle (onneksi sitä ei peruttu!). Tähän hetkeen osuikin siksi mainiosti meksikolaisen Jorge Zepeda Pattersonin pyöräilydekkari Kuolema kelloa vastaan. Siinä juonitaan ja listitään kilpailijoita todella reippaaseen tahtiin. Kertoja on ns. apukuski, joukkueensa suuren tähden ja moninkertaisen Tour de France -voittajan uskollinen lakeija. Ykkös- ja kakkosajaja ovat kuin veljet keskenään, yhdessä pyöräilijöiksi kasvaneet, kunnes moninkertainen kieroilu sekoittaa kilpailun ja samalla tallikaverusten välit.

Minulle Pattersonin kirjan suurin ilo oli pääseminen leikisti huippupyöräilyn sisäpiiriin: näin ne syövät, näin ne lämmittelevät, näin ne nukkuvat, näin ne kähisevät keskenään. Juoni on vahvasti liioitellun tuntuinen, mutta minusta oli tietysti hauska lukea Tourmalet’n ja Alpe D’Huezin klassisista nousuista kilpailijan, kakkoskuski Moreaun, näkökulmasta. Viimeiset viisi päivää olivat minulle oma erillinen kilpailunsa, siihen asti Tour oli ollut raskas, oli aina, mutta se oli ollut myös tietynlainen näytös. Pääjoukosta valtaosalle kilpailu oli jo ohi, ja tästä lähtien Tour olisi armotonta taistelua niiden kahden tai kolmen joukkueen välillä, jotka pyrkivät palkintopallille Pariisissa. Se oli kuin pitkän piirityksen viimeinen hyökkäys kaupunkiin, jonka kohtalo päätettäisiin joidenkin tuntien päästä veitset hampaissa.

Teille, rakkaat Tour de France -intoilijakollegani, suosittelen Pattersonin kirjaa eräänlaisena kuriositeettina, paluuna tuttuihin maisemiin ja kuvitteellisiin kilpailutapahtumiin, kun oikeaa Touria joudutaan vielä odottelemaan. 

Hyviä urheilupäiviä kaikille! Älkää kuitenkaan läkähtykö helteessä.