Nickelin pojat ja musta tiistai

Jos kerrankin voi sattua oikea kirja oikeaan aikaan luettavaksi, se oli Nickelin pojat, toissapäivänä eli mustana tiistaina.

Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat sai tänä keväänä Pulitzer-palkinnon (kuten sai myös hänen romaaninsa The Underground Railroad vuonna 2017!). Palkintoja tai ei, Nickelin pojat on kirja, joka kannattaa lukea, jotta ymmärtäisi edes vähän siitä, mitä Yhdysvalloissa on tapahtunut 1960-luvulla ja mitä siellä tapahtuu juuri nyt.

Vajaat kymmenen vuotta sitten Floridassa tehtiin kammottava löytö. Rakennustyöt keskeytyivät, kun raivattavalta alueelta löytyi vähän aiemmin lakkautetun, vuosikymmeniä toimineen koulukodin salainen hautausmaa. Virallisella hautausmaalla lepäsivät laitoksessa virallisesti kuolleiden poikien luut, mutta salaiseen paikkaan oli haudattu ne laitoksen pojat, jotka ”katosivat”. Tästä uutisesta kirjailija sai sysäyksen romaanin kirjoittamiseen (ks. Whiteheadin haastattelu Hesarissa 15.3.2020  https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006439527.html) 

Tällaiseen historiaan Whiteheadin romaani perustuu. Hänellä ei siis ole kevyttä kerrottavaa, mutta romaanissa ei silti mässäillä turhaan väkivallalla. Tapahtumat ajoittuvat 1960-luvulle, jolloin Yhdysvalloissa eletään kansalaisoikeustaistelun kiihkeitä vuosia. Etelävaltioissa rotuerottelu on yhä voimissaan. Kaidalta tieltä poikenneita tai orvoiksi jääneitä poikia passitetaan floridalaiseen koulukotiin, Nickeliin. Laitoksessa on sekä valkoisia että värillisiä poikia, mutta heidät pidetään toisistaan erillään. Valkoiset saavat kohtuullisempaa kohtelua, mutta helpolla eivät hekään pääse.

Elwood-poika, joka joutuu ilman omaa syytään Nickeliin, on kuunnellut ainoalta äänilevyltään Martin Luther Kingin puheita ja uskoo, että hyvä vielä voittaa. Elwood ystävystyy toisen pojan, Turnerin, kanssa, ja kaksikko täydentää toisiaan eli auttaa selviytymään painajaismaisista oloista ja hirviömäisestä kohtelusta edes jollain tavalla. Elwoodilla on usko ja realisti-Turnerilla keinot. Pahojen asioiden tapahtumista he eivät kuitenkaan pysty estämään.

Isoäitinsä Harrietin kasvattama Elwood yrittää pitää omanarvontuntoaan yllä, mutta Nickelin raa'at ja epäoikeudenmukaiset rangaistukset tekevät tehtävänsä. Isoäiti tuntui yhtä etäiseltä kuin hänen kadonneet vanhempansa, vaikka hän istui isoäidin kanssa silmätysten. Vierailupäivänä hän kertoi Harrietille, että oli kunnossa mutta alamaissa, että elämä oli kovaa mutta hän yritti parhaansa, vaikka oikeastaan hän olisi halunnut sanoa, että katso mitä ne minulle tekivät, katso mitä ne minulle tekivät.

Nickel koulii poikansa. Nickel kadottaa jotkut pojistaan ja nujertaa loput. Melkein kaikkien Nickelin poikien elämässä on ollut epävarmuutta ja epätoivoa ennen Nickeliin joutumista, mutta viimeistään Nickelissä otetaan luulot pois, väellä, voimalla ja vääryydellä. Myös laitoksen ulkopuolinen yhteisö, pikkukaupunki, ummistaa silmänsä ja on mukana tukemassa laitoksen hämäriä järjestelyitä. Nickel on läsnä poikiensa elämässä loppuun asti, pelkona. 

Suurin osa niistä, jotka tuntevat puihin upotettujen renkaiden tarinan, ovat jo kuolleita. Rautarenkaat ovat yhä paikoillaan. Ruostuneina. Syvällä sydänpuussa. Todisteina jokaiselle, jota kiinnostaa kuunnella.

Kirja on aiheestaan huolimatta ilmava, sen rakenne hengittää, pistäytyy välillä myöhemmillä vuosikymmenillä ja tarjoaa samalla hengähdystaukoja lukijalleen. Intensiteetistään se ei kuitenkaan kadota mitään. Pojista, Elwoodista ja Turnerista, tulee lukijalle sydäntäsärkevän läheisiä.

Kirjaa tyrkytän kaikille: Niille, jotka ovat huolissaan rasismista, ja niille, jotka eivät ole huolissaan rasismista. Niille, joita viidenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat kiinnostavat, ja niille, joita ne eivät kiinnosta. Siis: kaikille!