Oi ihana toukokuu eli pikakertaus kuukauden luetuista

Sekalaisia, innostavia, hämmästyttäviä, sekä lukemiseen että kirjoittamiseen kannustavia kirjoja – niistä oli toukokuu tehty. Samalla tuli kuultua mökkikuistilla palokärjen siipien suhinaa, kehrääjän hyrinää, tiltaltin jankutusta ja kimalaisen työntekoa. Hitaan elämän erikoislähetys pyörii myös ankean kaupunkilaisella sisäpihalla, kun kalalokki hautoo pesässään.

Hei kirjoittaja, lue!

Jokaiselle, joka vakavammin kirjoittamista haluaa tai suunnittelee, oivaa lukemista on Anneli Kannon Kirjoittamassa. Tarjolla on kannustusta, rohkaisua ja jalat maassa -tyyppistä opastusta. Varsinkin sinä sellainen kirjoittaja, joka rimpuilet ison ja tavoitteellisen tekstin kanssa, kokenut ja monipuolinen kirjailija osaa neuvoa sinua aina alkuideoinnista kirjan julkistamiseen asti. Romaanin kirjoittaminen tarkoittaa alttiiksi asettumista, antautumista muutokselle, tuntemattomalle polulle lähtemistä. En tiedä, kuinka tässä käy ja mitä tästä seuraa, mutta menen silti. Se vaatii valtavasti rohkeutta.

Kirjoittamassa ohjasi minut lukemaan myös aihetta sopivasti täydentävän, Kirsi Pehkosen vuonna 2018 julkaistun kirjan Käsikirjoituksesta kirjaksi. Miten kirjailijat muokkaavat tekstiään? Siinä ei haahuilla inspiraation hämyisillä lähteillä, vaan käydään suoraan tekstin muokkaamisen työhön. Haastatelluilla 11 kirjailijalla on kullakin omat tapansa työstää ja hioa. Yksi osoittautuu tarkkojen suunnitelmien luojaksi, toinen syytää heti valmista tekstiä. Uuden ja yhä uuden version editoiminen on toisinaan raskasta, mutta onneksi on olemassa myös se kaunokirjallisuuden salaperäisempi puoli.

Kirjassa haastatellun Sirpa Kähkösen sanoin: Kaunoteoksessa rivien välissä saa olla vaikka kuinka paljon, jopa sellaista, mitä kirjoittaja itsekään ei oikein tiedä. Jotain mikä tekstiä ajaa eteenpäin, tekee siitä merkitsevää, säteilevää. Kertojan maltti ja kätkemisen taito, se on korkeampi oppimäärä tässä työssä.

Eikä kirjoituskirjoja lukeakseen tarvitse olla keskellä oman suurromaanin luomisprosessia. Kaunokirjojen lukijalle kirjailijoiden tapoihin tutustuminen tuo kiinnostavan lisän lukukokemukseen, niin monenlaista joutuu kirjailija miettimään ja tekemään kirjaansa valmiiksi saattaessaan. 

Ketju se vain jatkuu ja jatkuu

Toissa viikolla kehuin Tommi Melenderin esseitä ja niistä lähtevää lukemisen ketjua. Ensin luin Don DeLillon Valkoisen kohinan ja pian sen jälkeen sain kirjastosta Jenny Erpenbeckin romaanin Päivien loppu. Lukiessa tunnen harvoin kylmiä väreitä, mutta nyt kävi niin Päivien lopun viimeisillä kymmenillä sivuilla. Tämä vaihtoehtoisten elämien kirja ei ole millään muotoa helppoa tai hauskaa luettavaa, mutta kun kirjan on antanut rakentua loppuun, antanut sattuman muovaamien kohtaloiden toteutua (tai jäädä toteutumatta), käynyt läpi koko 1900-luvun mittaisen mahdollisen elämän, olo on täysi ja silti levoton.

Luin myös alankomaalaisen Herman Kochin vasta suomennetun teoksen Suomen päivät. Kuhistaanhan siitä tietysti täällä meillä: Miten tuleva kirjailija koki puolivuotisensa Pohjois-Karjalan perukoilla 1970-luvun alussa? Mitä hän muistaa ja mitä nuo muistot merkitsevät? Mutta tässäpä tuleekin ähäkutti-hetki: Ei voi tietää. Kirjailija saa sanoa mitä huvittaa. On-niin-jännää-kuulla-mitä-muut-meistä-ajattelevat-meistä-suomalaisista ei ole tässä se oleellisin juttu, vaan kirja kertoo kirjailija Kochia muistuttavan nuoren miehen kasvusta äidin kuoleman jälkeen.

Ja vielä sitä, tätä ja tuota

Matkustamaan ei pääse, mutta lukemaan pääsee. Lue vaikka Minna Eväsojan Japani-kirja Melkein geisha, niin tulet varmasti hämmästymään nyky-Japanissa yhä noudatettavista perinteistä. Tai lue pieni mutta asialtaan painava Mohsin Hamidin romaani Fundamentalisti vastoin tahtoaan. Jos et halua kauas, käy kokemassa Lapin sota naisten silmin Johanna Laitilan Lilium regalen kautta. Tai jos haluat tanakasti pysyä tutuilla kulmilla Helsingissä, lue Anni Saastamoisen Sirkka.

Kovasti olin kuullut kehuttavan ruotsalaisen Alex Schulmanin kirjoja. Sain ensin käsiini kirjan Unohda minut, jossa kirjailija kertoo elämästään alkoholistiäidin poikana. Ja päämäärätön kanavapujottelu tv:n ääressä johti minut aivan sattumalta näkemään eilisiltana 40 minuutin pätkän kirjailijan haastattelusta (Minun totuuteni, Anna Hedenmon keskusteluohjelma, löytyy onneksi Yle Areenasta). Nyt en malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan Schulmanin toista perheen historiaan liittyvää teosta, Polta nämä kirjeet.

W. G. Sebald on minulle tärkeä kirjailija. Kumma kaiho, historian mystiset kiemurat, paikkojen lumo, himmeät valokuvat siellä täällä. Huimaus on kirjailijakirja sekin, Stendhalista Kafkan kautta Sebaldiin. Mitä lapsuus vuoristokylässä on merkinnyt Sebaldille? On sanottu, että Sebaldin kirjoja on vaikea luokitella (esseetä, matkakertomusta, tutkimusta, kaunoproosaa). Minusta ne on helppo luokitella: ne ovat ihania.

Toukokuussa kesä lopulta tulee, aina. Tänä outona keväänä päivien, viikkojen, kuukausien ja vuodenaikojen mukana on ollut vaikea pysyä. Nyt taitaa olla kesäkuu. Lukeminen saattaa vähentyä toukokuisesta, kun tulee enemmän liikettä arkipäiviin. Ehkä sisäpihan kalalokkikin saa pian hautomisensa haudottua. 

Hyvää lukemiskesän alkua!