torstai 18. maaliskuuta 2021

Onneksi on Järjettömiä asioita

Maailma on täynnä hyviä ja kiinnostavia kirjoja. Sitten on vielä yksi erityinen kategoria: ne kirjat, joissa olen kuin kotona - heti kun lukemaan pääsen. Kirjailija ja teatterintekijä Saara Turusen aiemmat kirjat ovat sellaisia olleet, joten tiesin odottaa lukuelämystä. Odotukset ylittyivät: Järjettömiä asioita vei minut pitkästä aikaa kunnon lukuhurmioon. Lukiessa oli hauskaa, lukiessa oli haikeaa, lukiessa piti pysähtyä ajattelemaan.

Sopiiko taiteilijan rakastua juuri omalla tavallaan, ennakko-odotusten vastaisesti? Mitä jos rakastettu asuu toisella laidalla Eurooppaa eikä ole taideihminen ollenkaan? Nainen matkustaa Barcelonaan, Espanjaan – niin kuin hän aluksi ajattelee – vaihto-opiskelijaksi. Pian hän huomaa asuvansa oikeastaan Kataloniassa, ja sitten, vahingossa, ilmaantuu mies, johon hän rakastuu heti. Vaihto-opiskelu venyy venymistään, kuukaudet kuluvat, kunnes naisen on pakko palata Suomeen.  

Käytännön elämä on totisesti hankalaa, kun on kaksi kotia ja kaksi elämää. Naisen työ on Helsingissä, ja työtä hän tarvitsee pysyäkseen järjissään ja omana itsenään. Mies kokeilee asumista Suomessa, mutta hänkin tarvitsee oman elämänsä, johon ei kuulu erityistä kunnianhimoa, mutta siihen kuuluvat läheinen perhe, jalkapallokaverit, ruoka, juoma ja arkinen työ arkistossa. On epätasapainoinen veli, joka sairastuu vakavasti. On Katalonian poliittinen tilanne. Ja nämä kaikki asiat tietysti kietoutuvat yhteen.

Vuodet lipuvat ensitapaamisesta eräänlaiseen pysyvän jahkailun ja päättämättömyyden tilaan, kahden maan elämään. Nainen pohtii jatkuvasti tilannettaan, toisinaan terapeutin kanssa. Mieheni maassa ja kaupungissa olen puoliso, kotimaassani taas nainen, jolla on musta mekko ja harmaa pusero. Kotiin palattuani lähden ulos ovesta, kuljen kaduilla kengät kopisten, saavun ihmisten pariin ja sanon mielipiteitä.

Nainen hoitaa viherkasvejaan Helsingissä ja parvekekukkiaan Barcelonassa. Elämä on joka tapauksessa hyvin kaupunkilaista. Sivuhuomautusten ja usein hyvin hauskojen pienten lapsuusmuistojen kautta saadaan selityksiä vaikkapa naista riivaavaan kontrollin menettämisen pelkoon tai jossain taka-alalla jyskyttävään kunnollisuuden vaatimukseen. Mies on paljon huolettomampi, hetkessä eläjä, vaikka joutuu kohtaamaan surua.

Helsinki – Barcelona – Helsinki ja välillä pistäytymisiä muissakin kaupungeissa ja maissa teatterin tähden. Helsinki on yhtä kuin työ, Barcelona on yhtä kuin rakkaus. Kumpi on tärkeämpi? Ystäviltä voi kysyä neuvoa, mutta vastaukset vaihtelevat. Ja niinpä yhtenä päivänä olen toista mieltä ja seuraavana taas päinvastaista, ja koko ajan minulla on sellainen olo, että minua sahataan keskeltä kahtia, ja lopulta olen muuntunut kahdeksi eri ihmiseksi, joista toinen on järkevä ja toinen ei ollenkaan, ja nuo kaksi henkilöä tekevät mitä lystäävät, ja minä raahustan mukana.

Kirja on täynnä pieniä, teräviä havaintoja, arjen kuvia niin Suomesta kuin Espanjasta, ja naisen oman historian katkelmia, jotka on punottu kokonaisuuden osiksi niin luontevasti, ettei tuon punoksen säikeitä tule erotelleeksi toisistaan ennen kuin varta vasten jälkikäteen, kun oikein etsimään ryhtyy. Teatteriopiskelijasta tulee teatterintekijä. Pienistä palasista tulee kokonaisuus. Sitä saa kai nimittää taiteeksi?

Taiteen tekeminen vaatii ainoastaan sen, että sitä tehdään, puitteilla ei lopulta ole merkitystä. Ja kirjoittajan elämässä on se erikoinen puoli, että kun yksi työ tulee valmiiksi, joutuu taas aloittamaan seuraavan.

Ja kas, taiteilija voi kirjoittaa myös rakkaudesta!

Rakkaus taas on siitä hankalaa, että vain hyvin harvoin se sattuu elämässä kohdalle. Sitä on typerää etsiä, mutta toisaalta on typerää olla etsimättäkään.

On siis kaksi maata ja kaksi kaupunkia, mutta ennen kaikkea on kaksi ihmistä. 

Me istumme vielä hetken penkillä, ja mietin, että ihailen mieheni mutkatonta tapaa auttaa silloin kun hänen apuaan tarvitaan. Katselen hetken taivasta, muutama pilvi kulkee tuulen mukana ja pääskynen lentää ilman halki. Vilkaisen miestäni. Pieni puunlehti on takertunut hänen tukkaansa, ja puhallan sen menemään.

Kiitos kirjasta.


keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Historiallisia hetkiä

Nyt se on loppu! En enää nurise äänikirjojen mahdottomuudesta, vaan valitsen, mitä kuuntelen. Kuuntelen jotain, missä on juoni. Jotain, missä ei ole välttämätöntä pysähtyä sanojen tai lauseiden äärelle. Pysyttelen erossa myös tietopuolisen tekstin kuuntelemisesta, koska pelkään, että jotain oleellista jää ymmärtämättä. Harjoittelen, harjoittelen. Yleensä luen tosi vähän trillereitä, mutta yllättäen juuri niiden kuunteleminen alkoi houkutella.

Ensimmäinen kokonainen äänikirjani oli Tuomas Niskakankaan Roihu, jonka parissa vierähtikin sitten yli 17 tuntia. Lukija Jukka Pitkänen teki kuuntelukokemuksesta miellyttävän: ei liikoja hehkutuksia tai väkinäisiä painotuksia, ei nielaistuja sananloppuja, vaan korvaan sopiva rauhallinen ääni, joka vei tarinaa vääjäämättä eteenpäin.

Roihu läväyttää eteemme kylmäävän lähitulevaisuuden: kansa on jakautunut kahtia ”suuren puhkeamisen” myötä. Suomi ei ole entisensä, velkakupla on mennyttä, tavallisilla ihmisillä ei enää ole varaa elämiseen. Tuomas Niskakangas on maalannut kauhukuvan taloustoimittajan ammattitaidolla.

Kirja koukuttaa, näkökulmahenkilöitä on riittävän monta, jotta mielenkiinto pysyy yllä. On pääministeri, keinoja kaihtamaton toimittaja, karismaattinen nuori kansanjohtaja, poliiseja, poliitikkoja, voimakastahtoisia taustavaikuttajia, toiset uskottavampia kuin toiset. Käänteet yllättävät loppuun asti. Konflikti kytee, ja lopulta se roihuaa. Voisiko tämä olla oikeasti tulevaisuutemme? Sitä on pakko pohtia.

Onnistuneesta kokemuksesta innostuneena kuuntelin saman tien toisenkin kirjan, Vanessa Springoran teoksen Suostumus. Sitä kuunnellessa ei tarvinnut pidättää hengitystä jännittävien juonenkäänteiden takia, vaan ennemminkin oli pidäteltävä omia äänekkäitä puuskahduksia: ”kamalaa!”, ”yököttävää!”, ”miten ne ovat voineet!”. Viisikymppinen arvostettu kirjailija aloittaa suhteen 14-vuotiaan tytön kanssa. Eikä V., kirjan kertoja, ole tytöistä suinkaan ensimmäinen. Missä ihmeessä lymyää aikuisen ihmisen vastuu ja viisaus? Ei ainakaan 1980-luvun ranskalaisissa kulttuuripiireissä. Olkoon tämä selväsanainen ja vaikuttava kirja yksi askel sillä polulla, joka johtaa yhä tolkullisempaan maailmaan.

Halusin näin kirjoittaa muutaman sanan ensimmäisistä äänikirjakokemuksistani. Ainakin yksi kysymys tuli eteen: Mistä minä ne sitaatit nyt poimin? Olen tottunut selaamaan, kääntelemään, kertaamaan ja harppomaan – tarttumaan yhä uudestaan lempikohtiini tekstissä ja kirjoittamaan ne muistiin. Kuuntelemiskokemuksesta on poimittava toisenlaiset asiat: tunnelma, tapahtumat, kokonaisuus. Tätä yritän opetella. Siis harjoittelen. (Katsotaan, mikä on tilanne kahden kuukauden kuluttua!)

Pari muutakin äänikirjaa odottaa valmiiksi ladattuna, mutta niin odottavat myös perinteiset kirjat (Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat ja Jarkko Volasen Varjoihmiset jonon ensimmäisinä). Taas tekee mieleni katsella sanoja, juuttua niihin juuri niin pitkäksi hetkeksi kuin haluan.

Ulkona en suostu - toistaiseksi - kuuntelemaan muuta kuin tuulta, puita ja vähän autojakin, etten jää niiden alle. Ja pian saan kuunnella taas lintuja, kevättä.

torstai 18. helmikuuta 2021

Täyden paperin kammo

Kaikki kirjoittavat ihmiset tuntevat joskus tyhjän paperin kammoa. Kursori vilkkuu vaativana ruudulla, tuskanhiki tunkee otsalle. Mutta entä jos tulee lukublokki: et jaksa lukea täyteen painettuja sivuja. Tulee ähky. Tulee ärsytys. Tulee uupumus.

Myönnän, että poden aika harvoin täyden paperin kammoa, mutta konstit olisi hyvä olla valmiina siihenkin tilanteeseen. Siis: ei huvita lukea, mitä teet?

 1.Mene ulos. 

Varsinkin näin pakkasten aikaan ulkoilma virkistää, henki salpautuu, sormet ja varpaat jäätyvät. Pian tekee mieli päästä vällyn alle tai teemukin ääreen – ja ottaa kirja kouraan.

2. Tee kaikki tekemättömät kotityöt.

Tämä on erittäin huono kehotus. Jos noudatat sitä, et ehkä koskaan enää ehdi lukea.

3. Kirjoita. 

Jos kerran täysi paperi rasittaa, ota eteesi tyhjä muistikirjan sivu tai avaa uusi tiedosto Wordista. Voit kirjoittaa vaikkapa lukemisen vaikeudesta. Pian huomaat, että lukeminen on sittenkin helpompaa kuin kirjoittaminen.

4. Vaihda kirjaa. 

Pitikö mennä aloittamaan juuri se "kaikkien aikojen vaikeimpien kirjojen kymmenen kärjessä" -listan teos? Hellitä ja helpota! Jätä kesken. Älä kuuntele niitä, joiden mielestä jokainen kirja on luettava loppuun.

5. Liity lukupiiriin.

Lukupiirissä on mukavaa ja vielä mukavampaa siellä on, jos on lukenut kulloinkin käsiteltävän teoksen. Tulet siis vahingossa lukeneeksi vaikka mitä. (Itse sulattelen juuri norjalaisen Vigdis Hjortin hurjaa perheromaania Perintötekijät, aloittelen Eeva Kilven teosta Kesä ja keski-ikäinen nainen ja palauttelen mieleen Delia Owensin bestselleriä Suon villi laulu - kaikki tämä vain lukupiirien tähden.)

6. Katso ampumahiihtoa ja kudo sukkaa. 

Nämä kaksi voi hyvin yhdistää. Sukan kutominen antaa mukavasti hyödyllisen tekemisen tuntua urheilun toljottamisen lomassa. Kun pinnistelee yhtä aika salakielisen neuleohjeen ja vaihtuvien hiihtoväliaikojen kanssa, yhteen asiaan keskittyminen alkaa houkutella ja kirjapino kaukosäätimen ja sukkapuikkojen alla kutsua.

7. Käy nukkumaan. 

Tyypillinen iltahetki: istut sohvannurkassa lukulampun lämmössä, pääsi roikkuu, katse harhailee kirjan aukeamalla, pysähtyy, palaa takaisin. Älä jää nuokkumaan kirjan ääreen, vaan mene kerrankin ajoissa nukkumaan. Seuraavana päivänä saatat toteuttaa rauhallisen lukuhetkesi hyvissä ajoin ennen kriittistä nuokahteluaikaa eli iltamyöhää. 

8. Älä välitä.

Ei aina huvita. Taukoa voi tulla päivä, viikko tai kuukausi, kunnes joku ystävällinen sielu kertoo sinulle hyvän vinkin. Tai ehkä tulet käyneeksi kirjaston "henkilökunta suosittelee" -pöydän äärellä. Ehkä tartut vanhaan suosikkiisi, jonka luit viimeksi 20 vuotta sitten. Ehkä kirjakaupassa silmillesi lävähtää tarjous, josta et voi kieltäytyä.

Täyden paperin kammo voi toisinaan olla konkreettista: liian pieni fontti, liian kapeat marginaalit ja liian tiheä riviväli ovat yksinkertaisesti liikaa aivoille. (Tämä on varmaankin kaltaiseni monisilmälasipäisen ja näöntarkennusongelmaisen erityispulma.) Tähänkin ongelmantapaiseen löytyy helppo ratkaisu: Lue runoja!


maanantai 25. tammikuuta 2021

Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja jotkut lukevat matkapäiväkirjaa

Koskaan ei voi tietää, milloin saa käteensä lohtukirjan. Olin turhautunut, kun kevään kirjoitusryhmät Wellamo-opistossa jouduttiin (tietysti koronan takia) perumaan. Lukemisvuoteni oli juuri päässyt alkuun järkäletyyppisesti, kun luin lukupiiritapaamista varten Fernando Aramburun Äidinmaan. Se on ankara perhetarina Baskimaan väkivallasta ja sen uhan alla elämisestä 1980-luvulta aina 2000-luvun puolelle. ETA-jännitteet kasvavat ja purkautuvat yksittäisten ihmisten ja perheiden kautta. Hieno romaani, mutta niin vihasta raskas! Lukemaansa voi sulatella katselemalla, koska HBO:lta löytyy kirjan pohjalta tehty espanjalainen sarja Patria. Ainakin parin ensimmäisen jakson perusteella se kuvittaa uskollisesti romaanin tapahtumia ja antaa ihmisten tunteiden näkyä. 

Kaipasin siis kevennystä, jotakin tuttua, mielellään ystävällistä puhetta. Kaikki se oli yllättävän lähellä: sohvapöydän pinossa lymysi kirjastosta hakemani Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Matkapäiväkirjani sivuilta. Jo ensimmäisen, Atlantic Cityn kasinokaupunkiin sijoittuvan matkapäiväkirjapätkän luettuani olin kuin uusi ihminen. Paitsi että teksti myhäilytti, se myös palautti mieleen omia muistoja.

Pelikoneiden edessä istuu harvinaisen paljon eläkeiän vuosikymmenet sitten ylittäneitä mummuja, jotka vääntelevät vipuja ammattilaisen elkein, hullunkiilto silmissään, tupakka ryppyisillä huulillaan. Kuin he olisivat istuneet samassa asennossa vuosikaudet ja muuttuneet osaksi kasinoiden kalustoa. Olen nähnyt täsmälleen saman, tosin eri kaupungissa. Ei kuitenkaan tarvita tämänkaltaisia nappiosumia, jotta matkatarinoista tulisi kiinnostavia. Vaikken ole koskaan käynyt lähelläkään Uutta-Seelantia tai Japania, matkapäiväkirjasta oli helppo innostua.

Maailma on täynnä kätkettyjä tarinoita, ja niitä kirjailijana jäljitän. Hyvän kirjaidean tunnistaa siitä, että se herättää voimakkaan tunnetilan – sitä ei saa pois mielestä. Jokin asia tai ilmiö kiehtoo, askarruttaa, raivostuttaa tai jopa nolostuttaa: miksi en ollut kuullut tästä aikaisemmin?  Kirjailija on kirjailija myös matkustaessaan. Niinpä kirjassa kerrotut löydöt, kenties alut uusille tarinoille ja joskus jopa romaaneille, kiinnostavat taatusti varsinkin jokaista kirjoittavaa ihmistä. Ja kirjoa riittää: Madonnan konsertista Islannin lintumaastoihin ja edinburghilaisesta kulttikahvilasta Kiinan muurille.

(Mainittakoon tässä myös toinen inspiroiva matkakirja: Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin Matkakirjeitä. Se on kahden runoilijan filosofinen kirjeenvaihtokirja pitkiltä ja lyhyiltä matkoilta juuri siltä ajalta, kun maailma on muuttumassa. Ensin aletaan vältellä lentämistä ja matkustaa hitaammin ja sitten koronan takia pysähdytään kokonaan.) 

Kukaan ei nyt voi matkustaa minnekään. Eikö matkapäiväkirjan lukeminen sitten muka ärsytä, kun ei voi ottaa mallia ja lähteä? Minulle näiden matkatarinoiden kanssa käy juuri toisin: on virkistävää lukea, millaisia matkoja Terhi Rannela on tehnyt, mitä hän on nähnyt ja näkemästään ajatellut. Luen nyt - eikä minun tarvitse kenties ollenkaan, koskaan, matkustaa juuri noihin paikkoihin. Sen sijaan etsin kuvia ja lisää tarinoita. Lukeminen on maailman ekologisinta matkailua. Nojatuolireppureissaajan hiilijalanjälki on mitätön. 

Marraskuussa Trondheimissa sataa kaatamalla, mutta hotellihuoneessa voi istua lukemassa vaikka muutaman päivän putkeen. Kaikki matkailu ei aina ole hohdokasta nähtävyydestä toiseen ryntäämistä, suorittamista. Pidän kirjassa myös siitä, että matkailusta - tai pitempään vieraassa maassa oleskelusta - riisutaan turha glamour. Matkalla eivät suinkaan inspiroi vain hengenhaukkomismaisemat tai eksoottinen ilmanala, vaan tavalliset asiat, lyhyet ajatustenvaihdot vieraiden ihmisten kanssa. Päiväkirjakatkelmat ovat mukavasti myös eri mittaisia, joten koko kirjan rytmi säilyy vaihtelevana.

Vastaan voi tulla myös pieniä kohteita, kuten vaikkapa taiteilijoiden kotimuseoita. Minulla ei ollut Laxness-suhdetta aikaisemmin, mutta kirjailijoiden kotimuseoilla on stimuloiva vaikutus. Syyhyttää päästä kirjoittamaan. Ja voi hyvänen aika, miten helppo onkaan todistaa tämän puolesta: kirjailijamuseo voi tarjota unohtumattoman elämyksen. Tämän tietävät parhaiten rakkaat ystäväni, joiden kanssa pääsin syksyllä 2018 vierailemaan Elizabeth Gaskell’s Housessa Manchesterissa. On jo sinänsä suuri onni, että ihmisellä on ystävä, joka haluaa viettää merkkipäiväänsä lokakuisessa Manchesterissa, mutta tuosta museovierailusta ja hurmaavista museon vapaaehtoistyöntekijöistä voisi kyllä kirjoittaa novellin. (Olkoon tämä haaste matkan päivänsankarille!)

Terhi Rannelan matkustaminen liittyy osin myös työhön, sekä omaan että puolison. Kirjailijan työ kulkee mukana. Kirjassa on mukana mm. yhden viikon työpäiväkirja Saksan Hannoverissa vietetyn syksyn ajalta. Kirjoittamiselle suotuisat rutiinit löytyvät vieraista paikoista ja vierailta mailta. Samalla näkee, mikä on tärkeää kirjoitustyön kannalta. Ei se vaadi ulkomaanmatkaa, mutta hetkeksi kotoa poistuminen virkistää. Uskon hiljaisuuden elvyttävään, vahvistavaan vaikutukseen. Omaa elämäänsä tarkastelee ikään kuin ulkopuolelta.

Oli matka pitkä tai lyhyt, vie se kauas tai naapuriin, lopulta tulee kysytyksi samoja kysymyksiä. Mitä ihmiset tekevät? Millainen on heidän arkipäivänsä? Mikä siinä on erilaista kuin omassa arjessani? 

Matkalla ollessani en lakkaa ihmettelemästä elämän samanaikaisuutta. 7,5 miljardia sydäntä lyö yhtä aikaa minun sydämeni kanssa. Kun elän arkeani Tampereella ja näen maailmasta vain kapean kaistaleen, nämä elämät jatkuvat rinnakkaisina kaiken aikaa. Kuinka harvan ihmisen kohtaan elämäni aikana ja kuinka haihtuvan kädenjäljen lopulta jätän.

Taas kerran kävi hyvin: oikea kirja tuli luettavakseni juuri oikealla hetkellä. Sen verran ehdin ystävystyä kirjan kanssa, että tilasin sen ihka omakseni. (Onneksi tämä oli mahdollista, vaikka kirja on julkaistu "jo" vuonna 2018.) Kun matkustaa ei voi, voisi ruveta kirjoittamaan vaikkapa matkahaavepäiväkirjaa ja sen perusteella etsiä luettavakseen kaunokirjoja, jotka sijoittuvat noihin paikkoihin. 

Tai katsotaanpa asiaa näin päin: mihin kaunokirjallisuuden tutuksi tekemään paikkaan haluaisin matkustaa? Kirjailija Terhi Rannelalla ja minulla on ainakin yksi yhteinen unelmakohde: Prinssi Edwardin saari Kanadassa.

torstai 31. joulukuuta 2020

Lukemisen vuosi 2020

Olen lukenut tänä päättyvänä vuonna 2020 paljon, oikeastaan aivan liikaa. Kertaan tässä vuoden kirjoja, lyhyesti. Tämän blogin aloitin tammikuun viimeisenä päivänä ja sen jälkeen olen työntänyt tänne 26 tekstiä. Käy katsomassa niitä, jos haluat lukea kirjoista edes pikkuisen enemmän.

Kun on tapana antaa kaikenlaisia vuoden se ja se -palkintoja, esitän tässä omista lukemisistani joitakin vuoden kohokohtia. Enimmäkseen kirjat ovat aika uusia, mutta se ei ole mikään itsetarkoitus.

Olkoon luettelo vaikkapa tällainen:

Kokonaisvaltainen pakahduttaja: Marisha Rasi-Koskinen, REC

Mahtavan dialogin ja outojen hahmojen riemujuhla: Juhani Karila, Pienen hauen pyydystys

Kaihoisan kaupunkihyminän salamyhkäinen ylistys: Matias Riikonen, Iltavahtimestarin kierrokset

Reipas ilmanraikastaja: Tuuve Aro, Kalasatama

Luotettava lohduttaja: Joel Haahtela, Hengittämisen taito

Syvään kumarrettava suomennos: George Eliot, Daniel Deronda, suomentanut Alice Martin

Ääneen nauramisen ennätys kirjallisuushistoriassa: Viv Groskop, Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista, suomentanut Heli Naski

Nautinnollinen yksityiskohdilla hengästyttäjä: Maylis de Kerangal, Maailma käden ulottuvilla, suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen

Kulttuuripiirien armoton ihmislähikuvaaja: Jan Forsström, Aikuisia ihmisiä

Rajattujen tilanteiden vangitsija: Marko Järvikallas, Mihin täällä voi mennä

Juuri tähän hetkeen pysäyttäjä: Pakopiste, toimittaneet Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen

Syvältä järkyttäjä: Édouard Louis, Väkivallan historia, suomentanut Lotta Toivanen

Uudelleen 1900-luvun ajattelemiseen pakottaja: Jenny Erpenbeck, Päivien loppu, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen

Monipolvinen historiahykerryttäjä: Heikki Kännö, Runoilija

Koskettava sukupolvikirjeenvaihto: Antti Rönkä & Petri Tamminen, Silloin tällöin onnellinen

Luin vuoden aikana 123 kirjaa, 35 761 sivua. En missään tapauksessa aio lukea yhtä paljon ensi vuonna. Aika ei riitä. Päivittäisestä lukemisesta en toki luovu. Huomaan, että jos en iltaan mennessä ole päässyt kaunokirjan ääreen, pinna alkaa kummasti kiristyä. Lukemisesta tulee lepo ja rauha, vaikka kuinka kuohuttavaa tekstiä sattuisi lukemaan.

Lukemiseni olen lukenut paperikirjoista. Olen kuunnellut yhden äänikirjan ikinä. Senkin luin myöhemmin perinteisenä kirjana. Olen niin nolosti tekstiriippuvainen, etten osaa kuunnella tekstiä. Haluan pysähtyä, kiihdyttää, hidastaa, palata takaisin juuri silloin kun haluan. Kenties jonkinlaista kontrollifriikkiyttä? Te kaikki rakkaat äänikirjojen kuuntelijat, olkaa onnellisia ja kuunnelkaa!

Muuan ystäväni kyseli hiljattain, miksen kirjoita lukemistani kirjoista kriittisesti. Tässä blogissa ihana etuoikeuteni on kirjoittaa niistä kirjoista, joista innostun. Kritiikillä on totisesti paikkansa, ja arvostan asiantuntevia kriitikoita suuresti. Saatan jupista ja marmattaa (sori vaan, kaverit!), mutta teen sen toisaalla. 

Tulevalta vuodelta odotan tietysti lisää hyviä kirjoja. Kirjoista ja kirjoittamisesta keskustelemista kaipaan, varsinkin ihan elävissä tilanteissa, kasvokkain. Aion lukea enemmän myös vanhempia kirjoja, vaikka tuoreiden teosten houkutus on suuri.

Voikaa hyvin, ihmiset!


maanantai 14. joulukuuta 2020

Raija, Ritva ja Joel

Niin usein kirjat ketjuuntuvat. Siitä olen täällä aiemminkin kirjoittanut. Joskus ne ketjuuntuvat oikein tiiviisti: Ritva Hellsten on kirjoittanut romaanin Raija edesmenneestä sisarestaan, kirjailija Raija Siekkisestä. Joel Haahtela puolestaan on kirjoittanut Raija Siekkisestä romaanin Katoamispiste. Raija Siekkinen on kirjoittanut romaanin Häiriö maisemassa. Sanat toistuvat. Vielä enemmän toistuu tunnelma.

Raija Siekkisen tuotantoa lukiessa on helppo tulla surulliseksi: mitä olisi vielä voinut syntyä, ellei kirjailija olisi kuollut tulipalossa, liian varhain. Siekkisen kirjojen lukeminen on kuin hidasta, tarkkaa askeltamista muka tutulla polulla. Tekee mieli hidastaa entisestään, kun ei voi olla varma, mitä lauseiden takana on piilossa. Kirkkauteen on ehkä sittenkin kätketty jotain sameaa.

Ritva Hellsten: Raija

Ritva Hellstenin romaani Raija ilmestyi tänä vuonna, ja kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus on tuonut sille näkyvyyttä. Kirja on romaani, siis fiktiota, mutta sen kirjoittaja on elänyt lähellä kirjan päähenkilöä, sisartaan. Ritva Hellstenillä on pohja: yhteinen lapsuus, osin yhteinen nuoruus, keskustelut aikuisena, loppuvuosien lähentyminen. Vai pääsikö kukaan lopulta Raijan lähelle?

Kun etäännytti tapahtumat kirjoittamalla, ei ollut enää itse niiden sisällä, saati niiden armoilla. Ihmisistä ei päässyt, kaikki kulkivat mukana, entiset, kuolleetkin; kirjoittamalla saattoi estää heitä pääsemästä niskan päälle. Saattoi estää muistoja murskaamasta itseään, saattoi muuttaa tapahtumia niin että niiden paino keveni. Kirjoittaa päähenkilöstään selviytyjän.

Hellsten kirjoittaa Raijan viimeisestä vuodesta. Sieltä poiketaan taaksepäin, varhaisiin vuosiin, epäsopuun äidin kanssa, innostukseen ja pettymyksiin, rakkauksiin, ihmisiin. Kirjailijantyö on tärkeintä jokaisessa käänteessä.

Muistelu sai mielen myllerrykseen, vuosikymmenet pyörivät siellä ihmisineen, rakkauksineen, eroineen ja kuolemineen. Niin kuin pyykit pesukoneessa, hän ajatteli: koneen ikkunaluukusta voi nähdä kuinka kaikenkirjavat suuret ja pienet, uuden ja vanhat vaatekappaleet kääntyilevät, putoilevat, kietoutuvat toisiinsa, paiskautuvat tärisevän rummun seinämiä vasten. Ihminen ei ole kone, kuinka sen kestää? Joskus kylkiluita vasten käy sellainen jytke että tuntuu kuin virta voisi loppua minä hetkenä hyvänsä, moottori hajota, pellinkappaleet ja märät rätit lennellä ympäriinsä. Mutta kone vain pyörii ja ohjelma jatkuu.

Jälkeenpäin on lähes lohdutonta ajatella, miten viimeiseksi jääneen teoksen (Kalliisti ostetut päivät) kritiikin odottaminen kävi kirjailijalle raskaaksi. Onnettomuus, tulipalo, tapahtui hetkellä, jolloin kirjailija oli väsynyt ja fyysisesti huonossa kunnossa. Ritva Hellstenin romaani näyttää kuitenkin myös kunnianhimoisen, onnellisen ja arvostetun kirjailijan. On hyviä hetkiä, ja on huonoja hetkiä.

Joel Haahtela: Katoamispiste

Katoamispiste on julkaistu vuonna 2010. Siinä kertoja, lääkäri ja kirjailija ammatiltaan (niin kuin Haahtelakin), kiinnostuu Raija Siekkisestä ja hänen tuotannostaan sattumalta kohtaamansa ranskalaisen naisen kautta. Hän auttaa naista tämän kadonneen miehen etsimisessä, mutta alkaa samalla kulkea kirjailijan jäljissä arkistojen ja antikvariaattien kautta konkreettisemmin kirjailijan maisemiin, Kotkan kaupunkiin ja mökkisaareen kaupungin liepeillä. Samalla hän kertaa omia muistojaan.

Nousin portaat ylös, kuulin puun narisevan, ja ajattelin, että aluksi Raija oli kirjoittanut itsestään tai vain vähän itsensä viereen, mutta myöhemmin nuo kaksi, todellinen ja kuviteltu, olivat ajautuneet kauemmas toisistaan, ja hänen kertomustensa nainen oli jatkanut sitä elämää, jonka hänkin olisi halunnut.

Kirjailija-lääkäri pohtii Raija Siekkisen lähtemisiä ja paluita, matkoja Ranskaan, levotonta läheisyyden kaipuuta ja sen kääntöpuolella lymyävää erakkoutta. Kuinka paljon kirjailija on lopulta kirjoittanut itsestään ja kuinka paljon vieraista ihmisistä?

Ja miksi tuo lähtemisen vimma, kun jokaista lähtöä seurasi väistämätön paluu; takaisin itseen, takaisin siihen mitä oli, tai mitä halusi paeta. Oliko palaaminen käynyt hänelle vuosi vuodelta vaikeammaksi ja se, mihin hän palasi, jokaisella kerralla tyhjemmäksi ja musertavammaksi? Ja jos todella oli niin kuin hän oli kerran kirjoittanut, jo nuorena: tapausten ketju, niin ei pitäisi sanoa, vaan: tapausten kuorma. Taakka, ja sen kertyvä paino.

Vaikka etsintä jää kirjassa kesken, Haahtela kirjoittaa sanat juuri niille paikoille, mistä ne on rauhoittavaa lukea.

Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa

Raija Siekkisen romaani Häiriö maisemassa julkaistiin 1994. Tuossa vaiheessa Siekkinen oli jo palkittu mm. kirjallisuuden valtionpalkinnolla ja Runeberg-palkinnolla. Hän oli kirjoittanut novellikokoelmia, romaaneja, lastenkirjoja. Kirjoja, joissa usein on mukana nainen, joka on yksinäinen toisten kanssa ollessaankin. Nainen matkustaa, haluaa nähdä vieraita paikkoja, uusia ihmisiä ja virheettömiä maisemia. Tässä romaanissa ympyrät leikkaavat toisiaan niin, että lukija ei aina voi olla varma, kenestä kerrotaan.

Paikannimien magiikka: taakse jääneiden kaupunkien savuavat rauniot; lumi, joka hiljalleen peittää alleen kadut, talot, ihmiset; ohut autiomaan pöly joka tuhkan tavoin hautaa alleen tunteiden rikospaikkoja, odotukseen, että muisti jonakin päivänä herättäisi kaiken eloon taas, vielä kerran.

Romaanissa naisten hahmot kerrostuvat ja sekoittuvat toisiinsa: on ehkä kirjailija, on varmasti kertoja, on Ranskassa pikkukylässä asuva nainen, josta kertoja kertoo ja jonka ympärillä on muitakin naisia. Mies tulee, mies lähtee.

Puhuimme, loputtomasti.

Tiesimme, että oli kiire. Sanat ovat yhteisiä vain vähän aikaa, tiesimme sen, kumpikin erikseen. Oli kiire kertoa kaikki, ennen kuin sanat alkaisivat uurtaa yhä syvemmäksi sitä uomaa, jossa rajajoki virtaa, päivä päivältä syveni uhka.

Talo Ranskan maaseudulla, sään rajut ja vähäisemmätkin vaihtelut säätelevät naisen oloa, kun hän tekee työtään kotona. Ikkunasta näkee pikkumökin, joka on hetken aikaa toisen naisen käytössä. Kun nainen on jäänyt yksin, hän ei enää tarvitse pikkumökkiä eikä sen muistoja. Tuli puhdistaa, muratti peittää rauniot. Sanoja on niukasti, ja niiden väliin jää ilmaa, mahdollisuuksia.

En tiedä, miten päätökset tehdään. Ehkä niitä ei tehdäkään: ehkä ne vain kasvavat itsestään kaikesta siitä, mitä on ollut; ehkä ihminen huomaa jotain päättäneensä vasta sitten, kun on jo alkanut sitä toteuttaa. Ehkä typerien tekojen selitykset aina juuri sen vuoksi ovat niin vakuuttavia. 

Vaikken ymmärrä kaikkea, en tunne itseäni tyhmäksi lukijana. Jokin osa arvoituksesta jää vain ratkaisematta.

Joskus on hyvä antaa sattuman viedä, yhden kirjan tai vain yhden lauseen johdattaa seuraavaan. 

Joel Haahtela kirjoittaa Katoamispisteessä näin: Löysin kirjojen välistä myös lappuja, postikortteja, jopa kesken jääneen kirjeen, ja mietin miten kirjat katosivat maailmaan, kulkeutuivat paikkoihin, kuinka epäjärjestys lisääntyi, ja miten vuosikausia nukkunut kirja sai yllättäen uuden elämän kun joku satunnainen selailija löysi lauseen, joka ei jättänyt rauhaan. Ja silloin maailman saattoi hetken nähdä toisella tavoin; niin kuin tuo lause olisi alun pitäenkin kirjoitettu vain tuota hetkeä varten.

Jos haluat lukea kolme kirjaa, jotka ovat tiiviisti yhtä, tässä on, ole hyvä. Tai lue jokin niistä.


perjantai 20. marraskuuta 2020

Palkintoja, ehdokkaita ja erilaisia lukijoita

Kirjallisuuspalkintojen huippusesonki vyöryy päälle: on Finlandiaa, Tulenkantajaa, Runebergin pitkää listaa. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto julkistettiin eilen illalla. Onnea Rajamaa-romaanin kirjoittajalle Terhi Kokkoselle ja muille palkituille! Marko Järvikallaksen hienosta novellikokoelmasta Mihin täällä voi mennä olenkin jo täällä kirjoittanut.

Innokas lukija haalii mielellään listaluettavaa lukupinoonsa. Tämänvuotisista kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista olen ehtinyt lukea vasta kaksi (ja Tommi Kinnusen kirjasta myös kirjoittaa tänne), seuraavat kaksi odottavat sohvapöydällä, yksi kirjaston varauslistalla. Paha tapa kasvattaa pinoa korostuu joka vuosi tähän aikaan. Sormi näpäyttää enteriä ja varaus hujahtaa kirjastoon. Tai kirjakaupan ovi käy, kun vastaluettu teos pitää sittenkin saada pysyvästi omaan hyllyyn.

Tämän vuoden "Finlandia-kelpoisia" teoksia eli kotimaisia romaaneja olen lukenut parikymmentä ja lisäksi  kirjeitä, esseitä ja novelleja, jotka sentään pääsevät muille listoille. Minulle yksi on ollut yli muiden: kylmiä väreitä nostattava ja pakahduttava Marisha Rasi-Koskisen Rec. Se on niin iso kirja, että siitä kirjoittaminen tuntuu melkein mahdottomalta. Sen sijaan haluaisin lukea sitä yhä uudestaan ja uudestaan, kerrata, selata, palata, pysähtyä ja lukea taas. 

Romaani kertoo ystävyydestä ja elokuvaprojektista, teinien kasvusta, erkanemisista, yhteen palaamisista ja matkustamisesta, mutta tällainen pintatason kuvaus ei tee teokselle oikeutta. Rec on täynnä kysymyksiä. Onko meillä tarinallistamisen pakkomielle? Onko toisen ihmisen tarinan kertominen hänen olemassaolonsa pienentämistä? Mitä käy sille, joka vangitaan kuvaan? Mikä on ystävyyttä ja mikä vallankäyttöä? Jos menee rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.

Onneksi Arla Kanerva Hesarissa kirjoitti puolestani: Marisha Rasi-Koskisen Rec-romaani on vuoden vaikuttavimpia, ja se tavoittaa tasoja, joihin ihminen harvoin sanoilla yltää. Olen samaa mieltä. Olen kerta kaikkiaan samaa mieltä koko Kanervan kirjoittamasta arviosta. Kirjassa kaikki on yhtä suurta kokonaisuutta: eri aikatasot, kaupungit, huoneet. Henkilöistä ei oikein tiedä: ketkä ovat kaksosia ja kuinka kaukana he ovat toisistaan? Miten paljon minun on lukijana mahdollista ymmärtää ja onko ymmärtäminen tarpeen?

Koko Kanervan teksti löytyy linkin takaa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006966856.html

Kun on lukenut oikein vaikuttavan kirjan, on vaikea palautua ja lukea arkipäiväisesti, haltioitumatta. Pikkuvirheet alkavat hyppiä silmille. Lievätkin epätarkkuudet vaikkapa siinä, mitä meillä Suomessa tapahtui ja oli mahdollista tapahtua takavuosikymmeninä, saavat kohtuuttoman paljon huomiotani. Miksen voisi vain heittäytyä ja lukea kiinnostavia tarinoita yhtä rennosti kuin luen muualle maailmaan tai toisenlaiseen todellisuuteen sijoittuvia kirjoja, joiden niinsanottua paikkansapitävyyttä en pysty oikeastaan ollenkaan arvioimaan? Mikä ihmeen niuho ilonpilaaja-lukija minusta on tullut?

Tiedän vanhastaan, että se leppoisa lukija palaa kuitenkin pian. Nippeliongelmat enimmäkseen unohtuvat. Yksi huippu ei vie toisten, toisella tavalla hienojen arvoa. Leppoisa lukija ilmaantuu niuhon viereen, kuiskuttelee korvaan nätisti ja kannustavasti: "Tässä on sinulle pinon jatkoksi. Ties vaikka kuinka innostut!" Ja niuho lukee, niuho muuttuu, niuho iloitsee, ja hetken päästä hän jatkaa ketjua - eikä edes kuiskaten: "Lukekaa, lukekaa palkittuja kirjoja ja ehdokaskirjoja ja kaikkia muita kirjoja!"