torstai 28. toukokuuta 2020

Miten näin hyviä novelleja voi olla


Luen liian vähän novelleja. Kuinkahan paljon niitä edes julkaistaan romaaneihin verrattuna? Nyt on kuitenkin eräänlainen juhlahetki: on saatu loistava uusi novellikokoelma, Mihin täällä voi mennä, jonka on kirjoittanut Marko Järvikallas.

Vaikka kyseessä on esikoisteos, tekijä ei todellakaan ole mikään aloittelija, vaan kirjailija ja dramaturgi, joka on kirjoittanut ja ohjannut näytelmiä ja tv-draamaa. Ja sen huomaa: Mihin täällä voi mennä on täynnä eläviä ihmisiä ja jännitteitä, joiden vuoksi novelleja lukiessa huomaa pidättävänsä hengitystä.

Huokailin onnellisena jo ensimmäisen tarinan, Vaatteet, aikana. Se piirsi mieleeni hämmästyttävän vahvoja kuvia, sekä tapahtumaympäristöstä että kertojan mielestä. Suru konkretisoituu pois heitettyihin vaatteisiin, jotka ajattelematon naapuri kahmii roskiksesta. Kuka sellaista kestäisi?

Viisitoista tarinaa, viisitoista katkelmaa jonkun elämästä. Asiat eivät aina järjesty. Ihmiset eivät aina ole viisaita eivätkä edes mukavia. Se, miten tarina rajataan, mistä se alkaa, mihin se loppuu ja missä siinä välillä käydään, on hyvän novellin kirjoittajan jollain tavalla maaginen taito. Tekstissä ei löperehditä turhia, ei pohjusteta, ei harrasteta loppuviisastelua. Sohva esimerkiksi päättyy näin: Astun porraskäytävään. Laskeudun kolme kerrosta alas. Kävelen kulunutta mattoa pitkin ulko-ovelle. Seison hetken siinä, kuuntelen yhä voimistuvaa huminaa, enkä ole varma onko se ilmastointi vai verenkiertoni.

Järvikallaksen novellit ovat niin tarkkoja ja arkisia, että niille sallii mieluusti symbolisemmatkin kohtansa. Sukupolvien välille voi syntyä kuoppa, suuri monttu. Kiipeän henkeni hädässä, radio kainalossa, ylös sortuvaa rinnettä. Viime metreillä, juuri ennen reunaa olen menettää tasapainoni ja kaatua takaisin, mutta onneksi äiti on siinä, tarttuu lujasti ranteeseen ja vetää minut reunan yli turvaan. Äiti on vahva nainen, mutta heikkojen palveluksessa, se on hänen tragediansa. Ylhäällä, polvet kivien repimänä, mutta turvallisesti kiinni maankamarassa, katson alas monttuun ja näen että sortuma on peittänyt kokonaan vaarin ja sängyn.

Perhe on kamalin ja perhe on läheisin. Nuoret ihmiset joutuvat kantamaan liikaa vastuuta, kun vanhempia vie alkoholi tai mikä elämän epäonni milloinkin. Toisinaan pilkahtaa tilannehuumori: Aikuinen tytär saa pitkästä aikaa puhelun isältään. Mitä voisi olla näin tärkeä asia? No, tietysti se, mistä isä voisi löytää puhelimen unohtuneen pin-koodin! Tällainen puhelu. Vuosien hiljaisuuden jälkeen.

Suotta ei kokoelmaa ole ylistetty. Esikuviakin on löydetty,  Raymond Carver nyt ainakin, mutta ihan ilman mitään vertailuja uskon Järvikallaksen tarinoihin.

Mihin täällä voi mennä on monipuolinen kokoelma. Vaikka sen ihmisillä ei mene kovin hyvin, elämäntilanteisiin on syynsä, erilaiset, henkilökohtaiset syyt. Tässä ei niputeta ketään eikä mitään. Eikä elämä kuitenkaan ole toivotonta. On niitä, jotka auttavat. On se, joka kaikesta huolimatta on rakas.

2 kommenttia:

  1. Itsekin teoksen lukeneena en voi kun kertoa saaneeni nautinnollisen lukutuokion teosta läpikäydessäni.Kiitos kirjoittajalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä hienoa, että moni on jo tämän kirjan löytänyt👍

      Poista