Palkintoja, ehdokkaita ja erilaisia lukijoita

Kirjallisuuspalkintojen huippusesonki vyöryy päälle: on Finlandiaa, Tulenkantajaa, Runebergin pitkää listaa. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto julkistettiin eilen illalla. Onnea Rajamaa-romaanin kirjoittajalle Terhi Kokkoselle ja muille palkituille! Marko Järvikallaksen hienosta novellikokoelmasta Mihin täällä voi mennä olenkin jo täällä kirjoittanut.

Innokas lukija haalii mielellään listaluettavaa lukupinoonsa. Tämänvuotisista kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista olen ehtinyt lukea vasta kaksi (ja Tommi Kinnusen kirjasta myös kirjoittaa tänne), seuraavat kaksi odottavat sohvapöydällä, yksi kirjaston varauslistalla. Paha tapa kasvattaa pinoa korostuu joka vuosi tähän aikaan. Sormi näpäyttää enteriä ja varaus hujahtaa kirjastoon. Tai kirjakaupan ovi käy, kun vastaluettu teos pitää sittenkin saada pysyvästi omaan hyllyyn.

Tämän vuoden "Finlandia-kelpoisia" teoksia eli kotimaisia romaaneja olen lukenut parikymmentä ja lisäksi  kirjeitä, esseitä ja novelleja, jotka sentään pääsevät muille listoille. Minulle yksi on ollut yli muiden: kylmiä väreitä nostattava ja pakahduttava Marisha Rasi-Koskisen Rec. Se on niin iso kirja, että siitä kirjoittaminen tuntuu melkein mahdottomalta. Sen sijaan haluaisin lukea sitä yhä uudestaan ja uudestaan, kerrata, selata, palata, pysähtyä ja lukea taas. 

Romaani kertoo ystävyydestä ja elokuvaprojektista, teinien kasvusta, erkanemisista, yhteen palaamisista ja matkustamisesta, mutta tällainen pintatason kuvaus ei tee teokselle oikeutta. Rec on täynnä kysymyksiä. Onko meillä tarinallistamisen pakkomielle? Onko toisen ihmisen tarinan kertominen hänen olemassaolonsa pienentämistä? Mitä käy sille, joka vangitaan kuvaan? Mikä on ystävyyttä ja mikä vallankäyttöä? Jos menee rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.

Onneksi Arla Kanerva Hesarissa kirjoitti puolestani: Marisha Rasi-Koskisen Rec-romaani on vuoden vaikuttavimpia, ja se tavoittaa tasoja, joihin ihminen harvoin sanoilla yltää. Olen samaa mieltä. Olen kerta kaikkiaan samaa mieltä koko Kanervan kirjoittamasta arviosta. Kirjassa kaikki on yhtä suurta kokonaisuutta: eri aikatasot, kaupungit, huoneet. Henkilöistä ei oikein tiedä: ketkä ovat kaksosia ja kuinka kaukana he ovat toisistaan? Miten paljon minun on lukijana mahdollista ymmärtää ja onko ymmärtäminen tarpeen?

Koko Kanervan teksti löytyy linkin takaa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006966856.html

Kun on lukenut oikein vaikuttavan kirjan, on vaikea palautua ja lukea arkipäiväisesti, haltioitumatta. Pikkuvirheet alkavat hyppiä silmille. Lievätkin epätarkkuudet vaikkapa siinä, mitä meillä Suomessa tapahtui ja oli mahdollista tapahtua takavuosikymmeninä, saavat kohtuuttoman paljon huomiotani. Miksen voisi vain heittäytyä ja lukea kiinnostavia tarinoita yhtä rennosti kuin luen muualle maailmaan tai toisenlaiseen todellisuuteen sijoittuvia kirjoja, joiden niinsanottua paikkansapitävyyttä en pysty oikeastaan ollenkaan arvioimaan? Mikä ihmeen niuho ilonpilaaja-lukija minusta on tullut?

Tiedän vanhastaan, että se leppoisa lukija palaa kuitenkin pian. Nippeliongelmat enimmäkseen unohtuvat. Yksi huippu ei vie toisten, toisella tavalla hienojen arvoa. Leppoisa lukija ilmaantuu niuhon viereen, kuiskuttelee korvaan nätisti ja kannustavasti: "Tässä on sinulle pinon jatkoksi. Ties vaikka kuinka innostut!" Ja niuho lukee, niuho muuttuu, niuho iloitsee, ja hetken päästä hän jatkaa ketjua - eikä edes kuiskaten: "Lukekaa, lukekaa palkittuja kirjoja ja ehdokaskirjoja ja kaikkia muita kirjoja!" 

Kirjoitan sinulle kirjekirjoista

Hei, ystävä!

Kiitos viimekertaisesta ja kiitos, kun suostuit tähän kirjahullujen kirjeenvaihtokokeiluun. Saa nähdä, mitä siitä kehkeytyy. Odotan jo vastaustasi - ennen kuin edes kunnolla pääsen oman kirjeeni alkuun.

Kuten sinulle jo kerroin, innostukseni kirjeisiin elpyi, kun tulin puolivahingossa lukeneeksi useampia kirjekirjoja. Olin puhunut niistä Wellamo-opiston elämäntarinaryhmässä ja herännyt ajatukseen, että voisi olla fiksua lukea itse sellaiset kirjat, joita toisten luettavaksi ehdottelee.

Kirjeet voivat tosiaan muuttua kirjaksi - enkä nyt tarkoita 1700- ja 1800-luvulla niin suosittuja kirjeromaaneja. Nykyisinkin kirjoitetaan kirjeitä (tai tarkalleen ottaen kai sähköposteja) nimenomaisesti kirjaa varten. Jo helmikuussa kirjoitin blogissa kahden kirjailijan, pojan ja isän, Antti Röngän ja Petri Tammisen, harvinaisen koskettavasta kirjekirjasta Silloin tällöin onnellinen. Sitä silloin suosittelin (ja suosittelen edelleen!) suurin piirtein kaikille, erityisesti kirjoittaville ja lukeville ihmisille. Ja erityisesti sinua patistan lukemaan tuon kirjan, jos et ole sitä vielä ehtinyt tehdä. 

Lisää kirjailijakirjeenvaihtoa: ymmärsin vihdoin lukea Juha Itkosen ja Kjell Westön viime vuonna julkaistun yhteisteoksen 7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä. Siinä nämä tunnetut, tunnustetut kirjailijat kirjoittavat toisilleen (ja samalla meille lukijoille) seitsemän pitkää kirjettä. Vaikka kummallekin on sadellut vuosien varrella kiitosta ja menestystä, kirjailijat pohtivat myös pettymyksiä, hankalalta tuntuneita kritiikkejä, ylipäätään kirjoitustyön valtavuutta. Me maallikot helposti yksinkertaistamme: ei kai ammattikirjailija välitä nuivista arvioista tai vähättelevistä luokitteluista. Kyllä kirjailija välittää.

Esimerkiksi kumpaakin on joskus sanottu liian nostalgian viljelijäksi. Westön sanoin: Sana nostalgia tulkitaan useimmiten taipumukseksi kaivata, haikailla jotakin mikä on jo mennyt. Henkilökohtaisesti en haikaile, minä kuvaan. Miten sinä muuten ymmärrät nostalgian?

Muistoista ja muistamisesta kirjeissä kirjoitetaan laajemminkin. Itkonen sanoo näin: Muisti on siis kirjailijalle tärkeä, mutta muisti ei ole kaikkemme. Kirjoittaessa katse ei suuntaudu pelkästään menneeseen vaan myös tulevaan. Ja vielä lisää: Tartu hetkeen, sanotaan, mutta entä jos tartumme pelkästään niihin? Silloin katoavat sekä historia että tulevaisuus.

Itkonen ja Westö ovat molemmat ”mukavia miehiä”, kunnon kansalaisia, eikä kummallakaan ole tarvetta elää kliseisten taiteilijamyyttien mukaista renttukirjailijan elämää. Kumpikin on huolestunut ilmastonmuutoksesta. Kumpaakin vaivaa verkko- ja muunkin keskustelun aggressiivisuus. En muista, olenko koskaan kysynyt sinulta, oletko innokas Itkosen tai Westön lukija. Minä olen. Olen samaa sukupolvea kuin Westö, ja lukiessani hänen teoksiaan minusta tuntuu, että ajatukseni kulkee samassa rytmissä kuin kirjoitettu teksti.  

Kirjoitin sinulle epätarkasti kirjeen alussa: luin kuin luinkin myös yhden 1800-luvulla kirjoitetun kirjeromaanin, mutta sepä onkin Fjodor Dostojevskin Köyhää väkeä, hänen esikoisteoksensa, joka on suomennettu uudestaan 2008. Suomentaja Martti Anhavalle suurkiitos! Kirja tarjoaa leveän oikopolun kirjailijan maailmaan kahden hengen kirjeenvaihdon kautta. Tämän myötä kun vähän totuttelee, voi helpommin solahtaa isojen mestariteosten uumeniin. Muistelen, että sinä olet lukenut ainakin Idiootin, mutta miten on Karamazovin veljesten laita? Minä kerran aloitin sen, mutta kesken jäi. Jospa joskus ryhdistäytyisin ja yrittäisin taas.

En malta olla kirjoittamatta tähän muutamaa sanaa Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teoksesta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Sen kuvitteellista kirjeenvaihtoa käydään Guernseyn saaren ja enimmäkseen Lontoon välillä. Kirjeitä kirjoittavat niin kirjailija ja kustannusalan ihmiset (joiden kautta saadaan mukaan vanhanajan-nokkelaa sanankäyttöä) kuin saaren kovia kokeneet asukkaat (jotka puolestaan edustavat keskenään hyvinkin erilaisia kirjoittamisen tapoja, taitavia ja taitamattomia, suorasukaisia ja kierteleviä). Hurraan tietysti myös kirjan lukupiiriaiheelle ja yleiselle toiveikkuudelle. 

Ovatko tekstiviestit mielestäsi kirjeitä? Hannu Luntialan Viimeiset viestit herätti huomiota ilmestyessään 2007, ja se nimettiinkin ”maailman ensimmäiseksi tekstiviestiromaaniksi”. Näin 13 vuoden jälkeen on kiinnostavaa sukeltaa tekstiviestimaailmaan, onhan tuo viestimisen tapa vähän hiipunut ja jäänyt kaiken maailman sovellusten jalkoihin. Kirja onkin eräänlainen kuriositeetti, joka tarjoaa nostalgisia tunnelmia. Niin, miten tekstiviestittely muutti kirjoittamista? Millaisia tekstareita sinä syydit vuosituhannen vaihteessa? (Ja käytänkö nyt liian huolettomasti tuota nostalgia-sanaa?)

Kirjekirjan ei ole pakko hehkua inhimillistä lämpöä. Maija Muinosen Mustat paperit luin jo pian sen ilmestymisen jälkeen, seitsemisen vuotta sitten, mutta vasta nyt, toisella lukukerralla, se hätkähdytti toden teolla. Kuoleva nainen täyttää valkoisia papereita mustalla kirjoituksella eli kirjoittaa jälkeen jääville kirjeitä, niistä useimmat viisivuotiaalle pojalleen. Käytännön ohjeet lipeävät pian tulevaisuuden kuvitteluun yksityiskohtia myöten. Aloitat opinnot yliopistossa, samassa missä minä opiskelin. Opiskelet kieliä ja historiaa. Ja filosofiaa ja matematiikkaa. Biologiaa ja maantiedettä ja lääketiedettä ja arkkitehtuuria.

Nainen haluaa pitää kiinni vallastaan, hallita sekä kuolemansa hetken että sen jälkeen koittavan ajan. Seuraavana kesänä kaupunki taas täyttyy turisteista. Joku tuo kukkia puistoon ruohokentälle, hän muistaa kasvoni vielä. Mutta ei kukaan muu muista kenenkään kuolleen, eikä kukaan kysy tietä hautausmaalle. Tässä kirjekirjassa ei vastauskirjeitä ole. Lukijalle jää paljon vastuuta.

No niin, olen tässä esitellyt sinulle muutamia kirjekirjoja sekavasti ja pitkänpuoleisesti enkä edes maininnut yhtään sellaista teosta, joka on jälkeenpäin koottu ja toimitettu aikoinaan ihan yksityiseksi tarkoitetusta kirjeenvaihdosta. Oletko lukenut jonkun sellaisen, jota voisit minulle suositella? Sekamuotoisia, kirjeitä tai sähköpostia ja muuta tekstiä yhdisteleviä kirjoja on tietenkin vaikka millä mitalla. Ne sinä löydät itsekin (ja minäkin varmaan löydän lisää!).

Sinä olet sen verran minua nuorempi, että et varmaan ole lukenut Jean Websterin Setä Pitkäsäärtä, kirjekirjaa vuodelta 1912. Olisinkohan ollut vähän toisella kymmenellä, kun ihastellen luin sen, äidin vanhana kappaleena tietysti. Mitä ovat mahtaneet pääkopalleni tehdä nuo lukuisat äidiltä perityt vanhat tyttökirjat?

En ole pitkään aikaan kirjoittanut kirjettä, mutta toivon, että vanha hyvä tapa tästä vähitellen käynnistyy. Kirjoitathan minulle! Älä kuitenkaan ota paineita pikaisesta vastaamisesta tai mistään muustakaan. Aikaa on. Ja luettavaa riittää.

Voi hyvin!

Sinun, T.

Pienen hauen pyydystys

Mitä tapahtuu, kun tylsä realistilukija tarttuu Juhani Karilan Pienen hauen pyydystykseen? Lapissa ollaan, mutta jängällä tavataan muutakin kuin poroja ja kylän miehiä. Kirjassa näet seikkailevat kaikki kummajaiset: näkki, peijoonit, hattarat, parat ja ties mitkä yliluonnolliset hirviöt. Ja realisti riemastuu! Että kirjailija onkin osannut tunkea tämän kaiken sekalaisen aineksen näin ihanasti pakettiin!

Pienen hauen pyydystys sai vastikään Jarkko Laine -palkinnon. Myös ystävän innostunut suositus ja sieltä täältä kuullut hajakehut kannustivat lukemaan teoksen. En voi muuta kuin huokailla kiitollisuudesta: onneksi luin! Palkinnosta kerrottiin Hesarissa 26.9. näin: Palkintoraadin kehujen mukaan Lappiin sijoittuva romaani on ”maagista realismia herkullisimmillaan” ja ”ammentaa kansanuskomuksista poikkeuksellisen tuoreesti”.

Jo esittelykierros, johdanto, kirjan alussa lupaa kummia: Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Resuisten kuusten puhkomassa taivaanrannassa, jonka kammottava autius pitää ihmiset mykkinä ja myytit vahvoina. Myytit, ne syövät pelkoa. Niistä tiivistyy hirviöitä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa sammuttaa.

Lappi on rajan takana, erillään muusta maasta. Elinan lapsuudenkoti on siellä, ja sinne hän taas kerran ajaa kesäkuussa. Hän voi huonosti. On kiire. Kirous vaaniii. Elina syyttää itseään nuoruuden tärkeiden asioiden hylkäämisestä.

Onneton tapahtumasarja oli johtanut siihen, että Elinan täytyi saada hauki ylös lammesta joka vuosi ennen kesäkuun 18. päivää. Hänen henkensä riippui siitä.

Vaikka alkutilanne on näin dramaattinen ja tapahtumien pyörre kiihtyy loppua kohti, mukaan mahtuu myös leppoisampia hetkiä, jutustelua. Vaikken tunne sikäläistä murretta, kuulen äijien puheen korvissani. En muista, milloin olisi lukenut - tai oikeastaan kuunnellut lukemalla - viimeksi näin elävää dialogia. Se soi!

-        - No joka tappauksessa kunnanjohtajan poika työnnälsi kans eturivviin ja uhos että hän hakkee kivväärin ja ampuu sen. Met naurettiin. Ei veikkoset hattaraa voi ampua. Tai voihan sitä ampua mutta ei se mene siitä miksikkään. Jos sen liikkumavekotin hajuaa niin sehän vaan hyppää johonki toiseen. Vaikka ihimiseen. Parempi se hattara oli siinä linnussa ko itessä.

Poliisi Janatuinen on saapunut pohjoiseen etsimään Elinaa etelässä tapahtuneesta rikoksesta epäiltynä, mutta pian hän huomaa, että tapahtumat etenevät kovin toisenlaisen logiikan mukaan kuin etelässä. Mukana kulkee myös oudompaa porukkaa, kuolleita ja eläviä. Ja kas, siihenkin voi tottua, poliisikin. Elina potee pahaa oloa ankaran fyysisesti ja henkisesti, ja parannuskeinot ovat tiukassa. Tarvitaan koko joukko ihmisiä, olioita, muistoja, ohjeita ja taikoja, jotta kirouksesta päästäisiin. 

Sekaisin ja silti parhaassa mahdollisessa järjestyksessä on siis uuskummaa ja vanhakummaa, kansanuskomuksia ja nykymaailmaa, maailman parasta dialogia ja Lapin-kuvaa, kehityskertomusta ja symbolisatua, ihmeen tiiviinä puristeena. Ja silti teos hengittää niin, että lukijan tekee mieli hengittää samaan tahtiin.

Kuluvan vuoden lukuelämysteni joukossa Pienen hauen pyydystys loistaa kirkkaana valopilkkuna.

Lue tämä, sinä epäilijä! Ja lue sinäkin, joka et epäile!

Kirjahyppelyä eli mistä löydän lukemiseni

Mistä luettavat kirjat tulevat? Johtaako yksi toiseen? Kuka käskee?

Arkinen peruskaava menee näin: luen arvion lehdestä tai verkosta, kiinnostun, kirjaudun Lastu-kirjastojen sivuille, varaan teoksen, odotan (joskus päivän, joskus harvoin useamman kuukauden), haen ja luen. Kiitos kirjastolle tästä loistavasta järjestelmästä!

Toinen säännöllinen tapa on tämmöinen: kuuntelen ystävää. Lukevat ystävät ovat aarre. Tuoreiden teosten lisäksi ystävät suosittelevat vanhempia kirjoja, unohdettuja kirjoja, uudelleen löydettyjä kirjoja, klassikoitakin. Jälkeenpäin pääsee sitten kiittämään ystävää loistolöydöstä tai narisemaan hänelle tylsän teoksen turhasta kehumisesta.

Kolmas tuttu tie: käyn lukupiirissä. Näin tulen lukeneeksi jotain, mitä en omien ennakkoluulojeni vallassa arvaisi lukea. Olisinko muka muuten löytänyt islantilaisen Jón Kalman Stefánssonin tai venäläisen Roman Sentšinin teoksia? Lukupiirissä saa nauttia myös eri mieltä olemisen riemusta, kovaäänisestä päällepuhumisesta ja mielikuvituksellisista herkkupöydistä!

Yksi tavallinen kirjasta toiseen -hyppelyn reitti kulkee tietysti kirjailijan perässä. Joskus voi syntyä vaikkapa tällainen yhdistelmä: 1) Lukupiirissä sovitaan luettavaksi Heidi Köngäksen Luvattu. Se on minulle (noloa kyllä!) vasta ensimmäinen hänen teoksensa, jonka luen. 2) Ensimmäisestä innostuneena luen pari muutakin hänen kirjaansa ja pidän niistä kovasti. 3) Vähän myöhemmin käyn läpi vanhoja koulutusmuistiinpanojani, joista löydän mystisen ja selityksiä vailla olevan kohdan: Heidi Köngäs, Jokin sinusta. 4) Marssin kirjastoon ja saan heti lainattua tuon kirjan, luen sen ja olen yhä tyytyväisempi.

Erikseen ovat ne omat tärkeät kirjailijat (niin kuin vaikka Siri Hustvedt tai Petri Tamminen), joiden teokset heti kirjakauppaan päästyään huutavat minulle: "Tule ja hae minut kotiin!" Fanirakkaus ei hevillä haalistu.

Myös kirjat suosittelevat kirjoja. Ilmeisimmin näin käy esseitä lukiessa. Tai sitten tarinan kautta: Lara Prescott on kirjoittanut kylmän sodan vuosiin, sekä länteen että itään sijoittuvan vakoilujännärin Tätä ei koskaan tapahtunut, jossa oleellisessa osassa on Boris Pasternakin Tohtori Zivagon julkaiseminen. Pakkohan se Zivago on lukea uudelleen (varsinkin kun ensimmäinen sysäys siihen suuntaan tuli Viv Groskopin kirjoittaman, täällä jo keväällä ylistämäni kirjan myötä). 

Kaunokirjoja muistisairaudesta on kuluneen vuoden aikana tullut luettua, sillä lailla haikean jälkijättöisesti. Jännitystä olen saanut kokea pyöräilyyn, taidehistoriaan ja ylempänä mainittuun Zivago-tapaukseen piilotettuna - vai oliko pyöräily ja nämä muut sittenkin piilotettu jännityksen sekaan? Joka tapauksessa aihekin voi johdattaa romaanin luo. 

Kirjastossa haahuillessa silmään sattuu vaikka mitä – sellaista mitä ei todellakaan suunnitellut kantavansa kotiin – varsinkin henkilökunnan suositusten pöydästä ja uutuusosastolta. Kirjakaupan alelaarit houkuttelevat tietenkin, samoin pokkarihylly. Omaa kotihyllyäkin kannattaa tuijotella: siellä on ihan oikeasti lukemattomia kirjoja. Tai sitten voi eksyä uudelleen vanhojen rakkaidensa luo ja ruveta lukemaan vaikkapa Astrid Lindgrenin Saariston lapsia ja pakahtua nostalgiseen onnen tunteeseen. 

Oikeastaan tämä kaikki sanotaan Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin lämminhenkisessä kirje- ja kirjaromaanissa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville: Siitä minä lukemisessa pidän: pienen pieni yksityiskohta herättää kiinnostuksen ja johtaa toiseen kirjaan ja jokin siinä kirjassa johtaa puolestaan kolmanteen. Asia etenee geometrisessä sarjassa, jossa ei näy loppua ja jolle ei ole muuta syytä kuin puhdas nautinto.

Mitä väliä sillä on, mistä kirjat luokseni tulevat? Tervetuloa, tervetuloa jokaista reittiä ja polkua pitkin!

Ei kertonut katuvansa

Kun kesä kääntyy syksyksi, sataa kirjoja. Kaikkia niistä en malta odottaa kirjastosta, vaan ryntään kirjakauppaan. Niin kävi myös Tommi Kinnusen uuden romaanin kanssa. Ja kun kirja, Ei kertonut katuvansa, oli päässyt sohvapöydälle, se ei jättänyt rauhaan. Se piti lukea heti.

On Lapin sodan kevät 1945. Saksasta on tullut Suomen vihollinen, ja sen Norjaan vetäytyneitä joukkoja siirretään kohti luhistuvaa Berliiniä. Saksalaisten mukana pohjoiseen lähteneet suomalaisnaiset jäävät tyhjän päälle Narvikiin. Kuljetus leirille Hankoon odottaa, mutta sattuman kautta yksi autonlavallinen naisia pääsee jatkamaan matkaansa jalan, kohti Suomen rajaa ja siitä yli, edelleen kohti etelää ja Koillismaata. Kilpisjärvellä joukko hajoaa kahtia, ja vain viisi naista lähtee lähes loputtomalle kävelytaipaleelle.

Lähteminen ja jääminen olivat yhtä suuria päätöksiä, mutta vaativat erilaista voimaa. Oli yhtä vaikeaa katsoa poistuvien naisten loittonevia selkiä kuin lähteä matkaan ja nähdä paikalleen jääneiden hahmojen muuttuvan maisemassa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi.

Viiden naisen kävelymatka halki poltetun Lapin, siinä on kaikki. Tommi Kinnunen osaa kääntää historian ihmisiksi, yksilöiksi. Näennäisesti tapahtuu vain vähän, kun naiset siirtyvät hitaalla ja raskaalla matkallaan samaan aikaan kohti entistä ja tulevaa. Kilometrejä on paljon, ruokaa, varusteita ja voimia vain vähän.

Kenestäkään ei kerrota liikaa, eiväthän naiset voi toisilleenkaan kertoa kaikkea. Heitä yhdistää häpeä. Jokaisella on oma taustansa, jonka vuoksi he ovat sotaan ja pohjoiseen lähteneet. Työ, toimeentulon etsiminen konekirjoittajana tai pyykkärinä, auttamisenhalu sairaanhoitajana tai toisaalta seikkailunhalu ja ihastuminen saksalaiseen ovat saaneet heidät aikoinaan matkaan. Kiitoksena haavoittuneiden paikkaamisesta, kuolleiden pesemisestä ja elävien viihdyttämisestä jokaikinen palaava nainen saa saman pilkkanimen: tyskertøs, saksalaisten huora. Keski-ikäinen Irene, kanttorinrouva, on se, jonka ajatuksia matkalla eniten seurataan.

Koko elämä tuntui Irenestä sattumanvaraiselta, kun sitä näin jälkikäteen mietti, vaikka aiemmin siinä tuntui olevan paljonkin järkeä. Juuri silloin, kun luuli tehneensä oikeat valinnat, järkevät ja pitkään harkitut, alkoi maailma vääjäämättömästi muuttua. Kun oli vakuuttunut, että arki tulisi loppuiän sujumaan niin kuin suunniteltu oli, tutut asiat muuttuivat tuntemattomiksi, eikä mikään enää ollut ennallaan. Yhtäkkiä varmat mielipiteet vaikuttivat lapsellisilta, ja tehdyt päätökset osoittautuivat sellaisiksi, joissa oli valittu monista vaihtoehdoista se kaikkein kurjin.

Kilometrit tuntuvat jokaisessa kävelijässä. Kengät kuluvat loppuun, ruokaa ei ole. Miinoja tienvierustoilla, räjäytettyjä siltoja, satunnaisia vastaankulkijoita, joiden suhtautuminen naisiin vaihtelee varovaisesta myötätunnosta ankaraan tuomitsemiseen. Eri-ikäisissä ja eritaustaissa naisissa väsymys näkyy eri tavoin, kun yksi toimii neuvokkaana joukon johtajana kerta toisensa jälkeen ja toinen jää aina syrjästäkatsojaksi. Liikaa läheisyyttä on varottava, kun tulevassa elämässä jokainen joutuu kuitenkin selviytymään itsekseen.

Puhe oli lakannut. He eivät enää etsineet uusia tarinoita kerrottavaksi tai paljastettavaksi itsestään sellaisia uusia puolia, joita olisivat välittäneet enää paljastaa. Sanat olivat menettäneet tehtävänsä, tarinat viihdyttävyyden ja uskoutuminen tarkoituksen. He vain kulkivat ja kuuntelivat omien jalkojensa ääntä hiekassa.

Se, mistä naiset ovat lähteneet, on muuttunut kokonaan. Entistä ei enää ole. Talot on poltettu, tuttuakin tutumpaa maisemaa tuskin enää tunnistaa, kun jäljellä on vain savupiippuja. Sykähdyttävä hetki on Neljäntienristeyksestä tutun kätilön talon paikantaminen. Mihin Irene lopulta saapuu, kun hän on perillä? Ainoa mitä hän tästä kaikesta oli oppinut, oli se ettei elämä säilynyt kauaa samanlaisena, vaan virtasi toisaalle heti, kun siihen alkoi tottua.

Ehkä pian koittaa se aika, jolloin ei erikseen tarvitse ihmetellen kiittää, kun mieskirjailija kirjoittaa naisista. Ehkä se aika on jo nyt. Ihminen kirjoittaa ihmisistä, ihminen ymmärtää ihmistä. Myötätunto saa muutenkin kirkkaan tekstin säteilemään vielä vähän lisää. Joka tapauksessa se on sanottava: kiitos, Tommi Kinnunen!

Lyijyvalkoinen, Caravaggio ja Rooma

Johan tuli monta osumaa. Jyrki Erran trilleri Lyijyvalkoinen oli minulle paitsi totuttelua vieraaksi jääneeseen kirjallisuudenlajiin myös syvä sukellus Roomaan ja Caravaggion taiteeseen. Ja Roomassa taas on läsnä koko sen valtavan, suorastaan läkähdyttävän historian ja taiteen lisäksi myös henkilökohtaista historiaani, koska aina kun on puhe Roomasta, muistelen rakasta äitiäni. 

Lyijyvalkoisessa suomalainen taiteilija, Axel Wallas, tulee temmatuksi vauhdikkaaseen ja ahdistavaan seikkailuun Caravaggio-asiantuntemuksensa vuoksi. Elina-vaimo on kadoksissa Roomassa ja hyvä ystävä, taidehistorian professori, murhattu Helsingissä heti sen jälkeen, kun Wallas on vieraillut hänen luonaan.

 

Onko professorin Wallakselle esittelemä maalaus aito Caravaggio? Wallaksen on pakko kiiruhtaa Roomaan, missä hän joutuu monimutkaisen juonittelun ja kiihkeän teoksenmetsästyksen ytimeen. Rinnalla kulkevat Caravaggion, tuon 1500 – 1600 -lukujen vaihteessa eläneen hurjapäisen mestarin, elämä ja taideteokset - Caravaggion aikalaisen ja  apurin sanoiksi pukemina. Juttuun sekaantuu niin suomalaisia kuin italialaisia, ja Suomen Rooman-instituutti, Villa Lante, on yksi keskeinen tapahtumapaikka. Mikä on Sisilian mafian, Cosa nostran, osuus? Entä miten Vatikaani liittyy asiaan? 

Taiteilija Wallas osaa Caravaggion tekniikan myös käytännössä, sillä hän on rekonstruoinut toisen maailmansodan pommituksissa tuhoutuneen teoksen Berliinissä. Hän tietää Caravaggion maalausten pohjustuksen salat. Näin hän opastaa maalariystäväänsä Roomassa:

- Kokeile maalata suoraan valkoiselle pohjustukselle ohut päävärin mukainen uusi pohjustus ja sen yli märkää märälle musta, sekin ohuesti. Huomaat, että kaikki kerrokset alkavat elää keskenään, alin valkoinen, itse pääväri ja uusi musta. Kun harjoittelet tekniikkaa, huomaat, että voit sävyttää koko maalauksen mustan haluamaasi suuntaan, sisällyttää mustaan kaikki haluamasi värit, saada mustan, pimeyden, elämään.

Pohjimmaisena on siis vaarallisen myrkyllinen lyijyvalkoinen. Maalauksen aihekin on väkivaltainen: Judit leikkaa Holoforneen pään irti. 400 vuotta vanha maalaus on valtavien intohimojen kohde. Siihen liittyy kaikki: raha, valta, uskonto, historia, vanhat riidat ja tuoreet juonittelut. Toinenkin Caravaggion työ, palermolaisesta kirkosta 1969 varastettu alttaritaulu, saadaan mukaan tarinaan. Käänteitä siis riittää, mutta lyijyvalkoinen pysyy pohjalla alusta loppuun.

Romaani kiinnittyy todellisiin tapahtumiin siellä täällä: suomalainen taiteilija Antero Kahila on toden totta maalannut rekonstruktion Caravaggion teoksesta Pyhä Matteus ja enkeli, joka tuhoutui Berliiniä pommitettaessa. Ja Ranskan Toulousesta on muutama vuosi sitten löytynyt kirjassa kuvatun kaltainen maalaus, toinen versio teoksesta Judit leikkaa Holoferneen pään. 

.

Kirja tuntui varta vasten minulle kirjoitetulta. Pääsin taas Roomaan, ihmeelliseen Roomaan, jossa vierailin elämäni ensi kerran vasta toissa syksynä. Roomasta olin kuullut lähes loputtomiin, sillä edesmennyt äitini oli suuri Rooman ja Villa Lanten ystävä vietettyään 1970-luvun puolivälissä kolme viikkoa kuvaamataidonopettajien kurssilla ihanassa Villa Lantessa.

Lähdin Roomaan heti äidin siunaustilaisuuden jälkeen, tarkoituksella yksin. Kolme kokonaista päivää kävelin, kävelin, hymyilin itsekseni, kävelin ja huokailin. Kiipesin Gianicololle marraskuun aamuauringossa ja soitin Villa Lanten ovikelloa. Melkein nyrjäytin niskani Sikstuksen kappelissa Michelangelon freskojen alla. Astelin kymmeniä ja taas kymmeniä sileiksi kuluneita kiviportaita. Kävelin keskellä historiaa.  

Äidin opettajantyön takia taidehistoria oli aina ollut läsnä ja läheistä, ja minusta oli vuosikymmenien mittaan tullut karski ja nopea taiteenkatsoja. Mutta kappas vain, kun astuin San Luigi dei Francesi -kirkon kappeliin kolmen Caravaggion teoksen keskelle, kylmät väreet virtasivat lävitseni, haukoin henkeä, olin haltioitunut kuin Stendhalin syndroomasta kärsivä - minä, mukamas kriittinen uudemman taiteen ystävä!

Erran kirjan lukeminen tuotti minulle siis valtavia oheiselämyksiä: äidin Rooma, oma erityinen matkani kaupunkiin, Caravaggion risaiset vaiheet ja ihmeelliset maalaukset. Kartat ja kuvat olivat taas ahkerassa käytössä, niin kuin aina, kun kirja oikein kolahtaa. Vaikkei minusta tulisikaan suurta trillereiden ystävää, Erran aikaisemmat kirjat, Kaunasin sivut ja Berliinin ajokoirat, on ainakin pakko kaivaa esiin.

Nyt ei Roomaan voi matkustaa, mutta tämän kirjan kanssa sinne pääsee, Rooman valoon ja pimeyteen.  

Ohitimme Berninin Sant'Andrea al Quirinalen pienen pyhäkön. Rooman pimeys tiivistyi ympärillämme yhä taajempana, Caravaggion valon ja pimeyden rajapinta, hänen maalaustensa tummuus, joka piti sisällään kaiken, elämän ja kuoleman ja niiden välissä ihmisen, hänen ihonsa, hänen kärsimyksensä.

Märkä turbaani ja muuta taidetta

Olen aina ihaillut kuvataiteilija Hannu Väisästä, hänen teostensa värejä, muotoja, mieltä. Niinpä olin yllättynyt – ellen peräti pettynyt - kun aikoinaan kuulin hänen ryhtyneen kaunokirjailijaksi, loikanneen taas uuden kuilun yli. Vähänpä tiesin ja ymmärsin! Kun sitten luin Vanikan palat, tuon esikoiskirjan sittemmin niin tutuksi tulleen Anteron lapsuusvuosista, olin jonkinlaisen hymistely-tikahtumisen partaalla: että tällä tavalla hän osaa myös kirjoittaa, tuo verraton taiteilija! Sen jälkeen kirjoja on onneksi saatu säännölliseen tahtiin.

Väisäsen uusin, Märkä turbaani, oli minulla matkalukemisena kolmipäiväisellä kotimaankierroksella. (Väisäsen kirjat ovat muuten aina niin kauniita, että niitä on ensin hypisteltävä ja siliteltävä ennen kuin aloittaa lukemisen.) Vaikka kirjassa ollaan Ranskassa, Pariisin La Défensen tornitalon monenkirjavan asujaimiston arkisten sattumusten keskellä (ja vähän maallakin), se oli kerrassaan sopivaa iltaluettavaa. Yksi luku, yksi pieni tarina kerrostaloelämää viimeisteli päivän, oli majapaikka sitten Kuhmossa tai Iisalmen takamailla.

Kaikenlaista juroa ja komeaa oli päätynyt Eevan torniin. Oli niitä, jotka liikkuivat märkä turbaani päässään ja ikävöivät kiharoitaan, ja sitten oli sellaisia, joilla ei ollut minkäänlaista päähinettä, ei tukkaa eikä juuri nahkaakaan kallonsa päällä, ja silti heilläkin oli mielikuva järjestyksestä, jota kohti ihmiskunnan kuuluisi kulkea.

Kertoja on koulupoika, tarkkasilmäinen Anatole, joka kantaa huolta yksinhuoltajaksi jääneen isänsä alakulosta ja toisinaan vierailee etelämmäs maaseudulle muuttaneen äitinsä boheemikodissa. Samalla kun kävi korjauttamassa kuluneet rakennekyntensä, äiti pakkasi laukkuni, taitteli sinne mitenkuten selkää suoristavan yökorsettini, ja vei minut maalle, rotukarjan ja rikkoutumattoman posliinin maisemiin.

Tornitalon, Eevan tornin, ala-aulassa Anatolella on aitiopaikka seurata asukkaiden tulemisia ja menemisiä. Ja eloisia ovat kuvat jokaisesta kulkijasta, kuten vaikkapa tästä naisesta: Hän liikkui aina nopeasti, pitkin askelin kuin tuulta lävistävä keulakuva, oli aina hyväntuulinen, tervehti jokaista hulmuavana ja värikkäänä aivan kuin olisi kantanut yllään Yhdistyneiden kansakuntien lippurivistöä.

Anatolella on aikaa tarkkailla talon asukkaita ja samalla oppia, millaisia ihmiset oikeastaan ovat. Aikuisten, keski-ikäisten ja vanhempien ihmisten toimet näyttävät usein kovin lapsellisilta - vai miten on herra Rentelin moottoripyöräilyasun laita? Kun uroskalkkuna on puettu mateen nahkaa muistuttavaan tiukkaan haalariin, joka aina vaikuttaa siltä kuin se olisi vedetty päälle väärin päin, jopa Eevan tornin paljon nähneet peilit vääntyilevät ja yrittävät irrota kuvajaisestaan. Herra Ernestus Rentel ei kutenkaan huomannut aulan peilien ylenkatsetta, vaan asetteli merimieshuiviaan osaamatta päättää, kuuluiko solmun olla etu- vai takapuolella. 

Turhamaisuutta, huomionkipeyttä ja itsekorostusta riittää, toisaalta monella talon asukkaista on murhetta ja huolia: rakastettu jättää, sairaus musertaa, mennyttä ei saa takaisin. Asukkaiden joukkovoima voi muuttua ahdistavaksi, kun yhdessä päätetään, että joku ei ole riittävän hyvää ainesta Eevan torniin. Asiat kuitenkin kirkastuvat muillekin kuin Anatolelle, joka mielellään keskeyttäisi ikävän pahanpuhumisen. Eikä kuitenkaan kestäisi kauan, kunnes jokainen tornin asukas tajuaisi että märkää turbaania kantava nainen, valkoista alkoviaan esitellyt pitsiruhtinatar ja portaita intohimoisesti laskeva herra oli tehty juuri niistä samoista aineksista, joita itse kukin yritti viilalla, harjalla ja kemikaaleilla irrottaa itsestään.

Huomaan, että olen aivan yhtä ihastunut Hannu Väisäsen kirjoittamalla luomiin kuviin kuin hänen muuhun taiteeseensa, varsinkin kun hänen teoksissaan ihminen, tuo poloinen, tulee lopulta aina ymmärretyksi, kaikenmoisine puutteineen.

Miten tällaisen pariisilaisen tornitalon värejä hehkuvan elämän voi muka yhdistää suomalaiseen pienmatkailuun? No, pysähtely maakunnissa tuo kaikenlaista kummaa eteen: 250 vuotta vanhoja kirkon kattomaalauksia juoksentelevan lapsikatraan tarkasteltavina, pilvien kuvajaisia joessa, kovaäänisiä kahviäijiä kirkonkylän torilla. Nuo tuokiot ovat ihan lyhyitä, mutta nekin voivat hoputtaa mielikuvituksen laukalle. Kun päivän mittaan katselee ja kuuntelee kesämaisemaa ihmisineen, voi illan päätteeksi virkistää itseään palasella tornitaloelämää. Ihmisiä siellä, ihmisiä täällä!