Lukemisen vuosi 2020

Olen lukenut tänä päättyvänä vuonna 2020 paljon, oikeastaan aivan liikaa. Kertaan tässä vuoden kirjoja, lyhyesti. Tämän blogin aloitin tammikuun viimeisenä päivänä ja sen jälkeen olen työntänyt tänne 26 tekstiä. Käy katsomassa niitä, jos haluat lukea kirjoista edes pikkuisen enemmän.

Kun on tapana antaa kaikenlaisia vuoden se ja se -palkintoja, esitän tässä omista lukemisistani joitakin vuoden kohokohtia. Enimmäkseen kirjat ovat aika uusia, mutta se ei ole mikään itsetarkoitus.

Olkoon luettelo vaikkapa tällainen:

Kokonaisvaltainen pakahduttaja: Marisha Rasi-Koskinen, REC

Mahtavan dialogin ja outojen hahmojen riemujuhla: Juhani Karila, Pienen hauen pyydystys

Kaihoisan kaupunkihyminän salamyhkäinen ylistys: Matias Riikonen, Iltavahtimestarin kierrokset

Reipas ilmanraikastaja: Tuuve Aro, Kalasatama

Luotettava lohduttaja: Joel Haahtela, Hengittämisen taito

Syvään kumarrettava suomennos: George Eliot, Daniel Deronda, suomentanut Alice Martin

Ääneen nauramisen ennätys kirjallisuushistoriassa: Viv Groskop, Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista, suomentanut Heli Naski

Nautinnollinen yksityiskohdilla hengästyttäjä: Maylis de Kerangal, Maailma käden ulottuvilla, suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen

Kulttuuripiirien armoton ihmislähikuvaaja: Jan Forsström, Aikuisia ihmisiä

Rajattujen tilanteiden vangitsija: Marko Järvikallas, Mihin täällä voi mennä

Juuri tähän hetkeen pysäyttäjä: Pakopiste, toimittaneet Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen

Syvältä järkyttäjä: Édouard Louis, Väkivallan historia, suomentanut Lotta Toivanen

Uudelleen 1900-luvun ajattelemiseen pakottaja: Jenny Erpenbeck, Päivien loppu, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen

Monipolvinen historiahykerryttäjä: Heikki Kännö, Runoilija

Koskettava sukupolvikirjeenvaihto: Antti Rönkä & Petri Tamminen, Silloin tällöin onnellinen

Luin vuoden aikana 123 kirjaa, 35 761 sivua. En missään tapauksessa aio lukea yhtä paljon ensi vuonna. Aika ei riitä. Päivittäisestä lukemisesta en toki luovu. Huomaan, että jos en iltaan mennessä ole päässyt kaunokirjan ääreen, pinna alkaa kummasti kiristyä. Lukemisesta tulee lepo ja rauha, vaikka kuinka kuohuttavaa tekstiä sattuisi lukemaan.

Lukemiseni olen lukenut paperikirjoista. Olen kuunnellut yhden äänikirjan ikinä. Senkin luin myöhemmin perinteisenä kirjana. Olen niin nolosti tekstiriippuvainen, etten osaa kuunnella tekstiä. Haluan pysähtyä, kiihdyttää, hidastaa, palata takaisin juuri silloin kun haluan. Kenties jonkinlaista kontrollifriikkiyttä? Te kaikki rakkaat äänikirjojen kuuntelijat, olkaa onnellisia ja kuunnelkaa!

Muuan ystäväni kyseli hiljattain, miksen kirjoita lukemistani kirjoista kriittisesti. Tässä blogissa ihana etuoikeuteni on kirjoittaa niistä kirjoista, joista innostun. Kritiikillä on totisesti paikkansa, ja arvostan asiantuntevia kriitikoita suuresti. Saatan jupista ja marmattaa (sori vaan, kaverit!), mutta teen sen toisaalla. 

Tulevalta vuodelta odotan tietysti lisää hyviä kirjoja. Kirjoista ja kirjoittamisesta keskustelemista kaipaan, varsinkin ihan elävissä tilanteissa, kasvokkain. Aion lukea enemmän myös vanhempia kirjoja, vaikka tuoreiden teosten houkutus on suuri.

Voikaa hyvin, ihmiset!

Raija, Ritva ja Joel

Niin usein kirjat ketjuuntuvat. Siitä olen täällä aiemminkin kirjoittanut. Joskus ne ketjuuntuvat oikein tiiviisti: Ritva Hellsten on kirjoittanut romaanin Raija edesmenneestä sisarestaan, kirjailija Raija Siekkisestä. Joel Haahtela puolestaan on kirjoittanut Raija Siekkisestä romaanin Katoamispiste. Raija Siekkinen on kirjoittanut romaanin Häiriö maisemassa. Sanat toistuvat. Vielä enemmän toistuu tunnelma.

Raija Siekkisen tuotantoa lukiessa on helppo tulla surulliseksi: mitä olisi vielä voinut syntyä, ellei kirjailija olisi kuollut tulipalossa, liian varhain. Siekkisen kirjojen lukeminen on kuin hidasta, tarkkaa askeltamista muka tutulla polulla. Tekee mieli hidastaa entisestään, kun ei voi olla varma, mitä lauseiden takana on piilossa. Kirkkauteen on ehkä sittenkin kätketty jotain sameaa.

Ritva Hellsten: Raija

Ritva Hellstenin romaani Raija ilmestyi tänä vuonna, ja kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus on tuonut sille näkyvyyttä. Kirja on romaani, siis fiktiota, mutta sen kirjoittaja on elänyt lähellä kirjan päähenkilöä, sisartaan. Ritva Hellstenillä on pohja: yhteinen lapsuus, osin yhteinen nuoruus, keskustelut aikuisena, loppuvuosien lähentyminen. Vai pääsikö kukaan lopulta Raijan lähelle?

Kun etäännytti tapahtumat kirjoittamalla, ei ollut enää itse niiden sisällä, saati niiden armoilla. Ihmisistä ei päässyt, kaikki kulkivat mukana, entiset, kuolleetkin; kirjoittamalla saattoi estää heitä pääsemästä niskan päälle. Saattoi estää muistoja murskaamasta itseään, saattoi muuttaa tapahtumia niin että niiden paino keveni. Kirjoittaa päähenkilöstään selviytyjän.

Hellsten kirjoittaa Raijan viimeisestä vuodesta. Sieltä poiketaan taaksepäin, varhaisiin vuosiin, epäsopuun äidin kanssa, innostukseen ja pettymyksiin, rakkauksiin, ihmisiin. Kirjailijantyö on tärkeintä jokaisessa käänteessä.

Muistelu sai mielen myllerrykseen, vuosikymmenet pyörivät siellä ihmisineen, rakkauksineen, eroineen ja kuolemineen. Niin kuin pyykit pesukoneessa, hän ajatteli: koneen ikkunaluukusta voi nähdä kuinka kaikenkirjavat suuret ja pienet, uuden ja vanhat vaatekappaleet kääntyilevät, putoilevat, kietoutuvat toisiinsa, paiskautuvat tärisevän rummun seinämiä vasten. Ihminen ei ole kone, kuinka sen kestää? Joskus kylkiluita vasten käy sellainen jytke että tuntuu kuin virta voisi loppua minä hetkenä hyvänsä, moottori hajota, pellinkappaleet ja märät rätit lennellä ympäriinsä. Mutta kone vain pyörii ja ohjelma jatkuu.

Jälkeenpäin on lähes lohdutonta ajatella, miten viimeiseksi jääneen teoksen (Kalliisti ostetut päivät) kritiikin odottaminen kävi kirjailijalle raskaaksi. Onnettomuus, tulipalo, tapahtui hetkellä, jolloin kirjailija oli väsynyt ja fyysisesti huonossa kunnossa. Ritva Hellstenin romaani näyttää kuitenkin myös kunnianhimoisen, onnellisen ja arvostetun kirjailijan. On hyviä hetkiä, ja on huonoja hetkiä.

Joel Haahtela: Katoamispiste

Katoamispiste on julkaistu vuonna 2010. Siinä kertoja, lääkäri ja kirjailija ammatiltaan (niin kuin Haahtelakin), kiinnostuu Raija Siekkisestä ja hänen tuotannostaan sattumalta kohtaamansa ranskalaisen naisen kautta. Hän auttaa naista tämän kadonneen miehen etsimisessä, mutta alkaa samalla kulkea kirjailijan jäljissä arkistojen ja antikvariaattien kautta konkreettisemmin kirjailijan maisemiin, Kotkan kaupunkiin ja mökkisaareen kaupungin liepeillä. Samalla hän kertaa omia muistojaan.

Nousin portaat ylös, kuulin puun narisevan, ja ajattelin, että aluksi Raija oli kirjoittanut itsestään tai vain vähän itsensä viereen, mutta myöhemmin nuo kaksi, todellinen ja kuviteltu, olivat ajautuneet kauemmas toisistaan, ja hänen kertomustensa nainen oli jatkanut sitä elämää, jonka hänkin olisi halunnut.

Kirjailija-lääkäri pohtii Raija Siekkisen lähtemisiä ja paluita, matkoja Ranskaan, levotonta läheisyyden kaipuuta ja sen kääntöpuolella lymyävää erakkoutta. Kuinka paljon kirjailija on lopulta kirjoittanut itsestään ja kuinka paljon vieraista ihmisistä?

Ja miksi tuo lähtemisen vimma, kun jokaista lähtöä seurasi väistämätön paluu; takaisin itseen, takaisin siihen mitä oli, tai mitä halusi paeta. Oliko palaaminen käynyt hänelle vuosi vuodelta vaikeammaksi ja se, mihin hän palasi, jokaisella kerralla tyhjemmäksi ja musertavammaksi? Ja jos todella oli niin kuin hän oli kerran kirjoittanut, jo nuorena: tapausten ketju, niin ei pitäisi sanoa, vaan: tapausten kuorma. Taakka, ja sen kertyvä paino.

Vaikka etsintä jää kirjassa kesken, Haahtela kirjoittaa sanat juuri niille paikoille, mistä ne on rauhoittavaa lukea.

Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa

Raija Siekkisen romaani Häiriö maisemassa julkaistiin 1994. Tuossa vaiheessa Siekkinen oli jo palkittu mm. kirjallisuuden valtionpalkinnolla ja Runeberg-palkinnolla. Hän oli kirjoittanut novellikokoelmia, romaaneja, lastenkirjoja. Kirjoja, joissa usein on mukana nainen, joka on yksinäinen toisten kanssa ollessaankin. Nainen matkustaa, haluaa nähdä vieraita paikkoja, uusia ihmisiä ja virheettömiä maisemia. Tässä romaanissa ympyrät leikkaavat toisiaan niin, että lukija ei aina voi olla varma, kenestä kerrotaan.

Paikannimien magiikka: taakse jääneiden kaupunkien savuavat rauniot; lumi, joka hiljalleen peittää alleen kadut, talot, ihmiset; ohut autiomaan pöly joka tuhkan tavoin hautaa alleen tunteiden rikospaikkoja, odotukseen, että muisti jonakin päivänä herättäisi kaiken eloon taas, vielä kerran.

Romaanissa naisten hahmot kerrostuvat ja sekoittuvat toisiinsa: on ehkä kirjailija, on varmasti kertoja, on Ranskassa pikkukylässä asuva nainen, josta kertoja kertoo ja jonka ympärillä on muitakin naisia. Mies tulee, mies lähtee.

Puhuimme, loputtomasti.

Tiesimme, että oli kiire. Sanat ovat yhteisiä vain vähän aikaa, tiesimme sen, kumpikin erikseen. Oli kiire kertoa kaikki, ennen kuin sanat alkaisivat uurtaa yhä syvemmäksi sitä uomaa, jossa rajajoki virtaa, päivä päivältä syveni uhka.

Talo Ranskan maaseudulla, sään rajut ja vähäisemmätkin vaihtelut säätelevät naisen oloa, kun hän tekee työtään kotona. Ikkunasta näkee pikkumökin, joka on hetken aikaa toisen naisen käytössä. Kun nainen on jäänyt yksin, hän ei enää tarvitse pikkumökkiä eikä sen muistoja. Tuli puhdistaa, muratti peittää rauniot. Sanoja on niukasti, ja niiden väliin jää ilmaa, mahdollisuuksia.

En tiedä, miten päätökset tehdään. Ehkä niitä ei tehdäkään: ehkä ne vain kasvavat itsestään kaikesta siitä, mitä on ollut; ehkä ihminen huomaa jotain päättäneensä vasta sitten, kun on jo alkanut sitä toteuttaa. Ehkä typerien tekojen selitykset aina juuri sen vuoksi ovat niin vakuuttavia. 

Vaikken ymmärrä kaikkea, en tunne itseäni tyhmäksi lukijana. Jokin osa arvoituksesta jää vain ratkaisematta.

Joskus on hyvä antaa sattuman viedä, yhden kirjan tai vain yhden lauseen johdattaa seuraavaan. 

Joel Haahtela kirjoittaa Katoamispisteessä näin: Löysin kirjojen välistä myös lappuja, postikortteja, jopa kesken jääneen kirjeen, ja mietin miten kirjat katosivat maailmaan, kulkeutuivat paikkoihin, kuinka epäjärjestys lisääntyi, ja miten vuosikausia nukkunut kirja sai yllättäen uuden elämän kun joku satunnainen selailija löysi lauseen, joka ei jättänyt rauhaan. Ja silloin maailman saattoi hetken nähdä toisella tavoin; niin kuin tuo lause olisi alun pitäenkin kirjoitettu vain tuota hetkeä varten.

Jos haluat lukea kolme kirjaa, jotka ovat tiiviisti yhtä, tässä on, ole hyvä. Tai lue jokin niistä.

Palkintoja, ehdokkaita ja erilaisia lukijoita

Kirjallisuuspalkintojen huippusesonki vyöryy päälle: on Finlandiaa, Tulenkantajaa, Runebergin pitkää listaa. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto julkistettiin eilen illalla. Onnea Rajamaa-romaanin kirjoittajalle Terhi Kokkoselle ja muille palkituille! Marko Järvikallaksen hienosta novellikokoelmasta Mihin täällä voi mennä olenkin jo täällä kirjoittanut.

Innokas lukija haalii mielellään listaluettavaa lukupinoonsa. Tämänvuotisista kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista olen ehtinyt lukea vasta kaksi (ja Tommi Kinnusen kirjasta myös kirjoittaa tänne), seuraavat kaksi odottavat sohvapöydällä, yksi kirjaston varauslistalla. Paha tapa kasvattaa pinoa korostuu joka vuosi tähän aikaan. Sormi näpäyttää enteriä ja varaus hujahtaa kirjastoon. Tai kirjakaupan ovi käy, kun vastaluettu teos pitää sittenkin saada pysyvästi omaan hyllyyn.

Tämän vuoden "Finlandia-kelpoisia" teoksia eli kotimaisia romaaneja olen lukenut parikymmentä ja lisäksi  kirjeitä, esseitä ja novelleja, jotka sentään pääsevät muille listoille. Minulle yksi on ollut yli muiden: kylmiä väreitä nostattava ja pakahduttava Marisha Rasi-Koskisen Rec. Se on niin iso kirja, että siitä kirjoittaminen tuntuu melkein mahdottomalta. Sen sijaan haluaisin lukea sitä yhä uudestaan ja uudestaan, kerrata, selata, palata, pysähtyä ja lukea taas. 

Romaani kertoo ystävyydestä ja elokuvaprojektista, teinien kasvusta, erkanemisista, yhteen palaamisista ja matkustamisesta, mutta tällainen pintatason kuvaus ei tee teokselle oikeutta. Rec on täynnä kysymyksiä. Onko meillä tarinallistamisen pakkomielle? Onko toisen ihmisen tarinan kertominen hänen olemassaolonsa pienentämistä? Mitä käy sille, joka vangitaan kuvaan? Mikä on ystävyyttä ja mikä vallankäyttöä? Jos menee rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.

Onneksi Arla Kanerva Hesarissa kirjoitti puolestani: Marisha Rasi-Koskisen Rec-romaani on vuoden vaikuttavimpia, ja se tavoittaa tasoja, joihin ihminen harvoin sanoilla yltää. Olen samaa mieltä. Olen kerta kaikkiaan samaa mieltä koko Kanervan kirjoittamasta arviosta. Kirjassa kaikki on yhtä suurta kokonaisuutta: eri aikatasot, kaupungit, huoneet. Henkilöistä ei oikein tiedä: ketkä ovat kaksosia ja kuinka kaukana he ovat toisistaan? Miten paljon minun on lukijana mahdollista ymmärtää ja onko ymmärtäminen tarpeen?

Koko Kanervan teksti löytyy linkin takaa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006966856.html

Kun on lukenut oikein vaikuttavan kirjan, on vaikea palautua ja lukea arkipäiväisesti, haltioitumatta. Pikkuvirheet alkavat hyppiä silmille. Lievätkin epätarkkuudet vaikkapa siinä, mitä meillä Suomessa tapahtui ja oli mahdollista tapahtua takavuosikymmeninä, saavat kohtuuttoman paljon huomiotani. Miksen voisi vain heittäytyä ja lukea kiinnostavia tarinoita yhtä rennosti kuin luen muualle maailmaan tai toisenlaiseen todellisuuteen sijoittuvia kirjoja, joiden niinsanottua paikkansapitävyyttä en pysty oikeastaan ollenkaan arvioimaan? Mikä ihmeen niuho ilonpilaaja-lukija minusta on tullut?

Tiedän vanhastaan, että se leppoisa lukija palaa kuitenkin pian. Nippeliongelmat enimmäkseen unohtuvat. Yksi huippu ei vie toisten, toisella tavalla hienojen arvoa. Leppoisa lukija ilmaantuu niuhon viereen, kuiskuttelee korvaan nätisti ja kannustavasti: "Tässä on sinulle pinon jatkoksi. Ties vaikka kuinka innostut!" Ja niuho lukee, niuho muuttuu, niuho iloitsee, ja hetken päästä hän jatkaa ketjua - eikä edes kuiskaten: "Lukekaa, lukekaa palkittuja kirjoja ja ehdokaskirjoja ja kaikkia muita kirjoja!" 

Kirjoitan sinulle kirjekirjoista

Hei, ystävä!

Kiitos viimekertaisesta ja kiitos, kun suostuit tähän kirjahullujen kirjeenvaihtokokeiluun. Saa nähdä, mitä siitä kehkeytyy. Odotan jo vastaustasi - ennen kuin edes kunnolla pääsen oman kirjeeni alkuun.

Kuten sinulle jo kerroin, innostukseni kirjeisiin elpyi, kun tulin puolivahingossa lukeneeksi useampia kirjekirjoja. Olin puhunut niistä Wellamo-opiston elämäntarinaryhmässä ja herännyt ajatukseen, että voisi olla fiksua lukea itse sellaiset kirjat, joita toisten luettavaksi ehdottelee.

Kirjeet voivat tosiaan muuttua kirjaksi - enkä nyt tarkoita 1700- ja 1800-luvulla niin suosittuja kirjeromaaneja. Nykyisinkin kirjoitetaan kirjeitä (tai tarkalleen ottaen kai sähköposteja) nimenomaisesti kirjaa varten. Jo helmikuussa kirjoitin blogissa kahden kirjailijan, pojan ja isän, Antti Röngän ja Petri Tammisen, harvinaisen koskettavasta kirjekirjasta Silloin tällöin onnellinen. Sitä silloin suosittelin (ja suosittelen edelleen!) suurin piirtein kaikille, erityisesti kirjoittaville ja lukeville ihmisille. Ja erityisesti sinua patistan lukemaan tuon kirjan, jos et ole sitä vielä ehtinyt tehdä. 

Lisää kirjailijakirjeenvaihtoa: ymmärsin vihdoin lukea Juha Itkosen ja Kjell Westön viime vuonna julkaistun yhteisteoksen 7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä. Siinä nämä tunnetut, tunnustetut kirjailijat kirjoittavat toisilleen (ja samalla meille lukijoille) seitsemän pitkää kirjettä. Vaikka kummallekin on sadellut vuosien varrella kiitosta ja menestystä, kirjailijat pohtivat myös pettymyksiä, hankalalta tuntuneita kritiikkejä, ylipäätään kirjoitustyön valtavuutta. Me maallikot helposti yksinkertaistamme: ei kai ammattikirjailija välitä nuivista arvioista tai vähättelevistä luokitteluista. Kyllä kirjailija välittää.

Esimerkiksi kumpaakin on joskus sanottu liian nostalgian viljelijäksi. Westön sanoin: Sana nostalgia tulkitaan useimmiten taipumukseksi kaivata, haikailla jotakin mikä on jo mennyt. Henkilökohtaisesti en haikaile, minä kuvaan. Miten sinä muuten ymmärrät nostalgian?

Muistoista ja muistamisesta kirjeissä kirjoitetaan laajemminkin. Itkonen sanoo näin: Muisti on siis kirjailijalle tärkeä, mutta muisti ei ole kaikkemme. Kirjoittaessa katse ei suuntaudu pelkästään menneeseen vaan myös tulevaan. Ja vielä lisää: Tartu hetkeen, sanotaan, mutta entä jos tartumme pelkästään niihin? Silloin katoavat sekä historia että tulevaisuus.

Itkonen ja Westö ovat molemmat ”mukavia miehiä”, kunnon kansalaisia, eikä kummallakaan ole tarvetta elää kliseisten taiteilijamyyttien mukaista renttukirjailijan elämää. Kumpikin on huolestunut ilmastonmuutoksesta. Kumpaakin vaivaa verkko- ja muunkin keskustelun aggressiivisuus. En muista, olenko koskaan kysynyt sinulta, oletko innokas Itkosen tai Westön lukija. Minä olen. Olen samaa sukupolvea kuin Westö, ja lukiessani hänen teoksiaan minusta tuntuu, että ajatukseni kulkee samassa rytmissä kuin kirjoitettu teksti.  

Kirjoitin sinulle epätarkasti kirjeen alussa: luin kuin luinkin myös yhden 1800-luvulla kirjoitetun kirjeromaanin, mutta sepä onkin Fjodor Dostojevskin Köyhää väkeä, hänen esikoisteoksensa, joka on suomennettu uudestaan 2008. Suomentaja Martti Anhavalle suurkiitos! Kirja tarjoaa leveän oikopolun kirjailijan maailmaan kahden hengen kirjeenvaihdon kautta. Tämän myötä kun vähän totuttelee, voi helpommin solahtaa isojen mestariteosten uumeniin. Muistelen, että sinä olet lukenut ainakin Idiootin, mutta miten on Karamazovin veljesten laita? Minä kerran aloitin sen, mutta kesken jäi. Jospa joskus ryhdistäytyisin ja yrittäisin taas.

En malta olla kirjoittamatta tähän muutamaa sanaa Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teoksesta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Sen kuvitteellista kirjeenvaihtoa käydään Guernseyn saaren ja enimmäkseen Lontoon välillä. Kirjeitä kirjoittavat niin kirjailija ja kustannusalan ihmiset (joiden kautta saadaan mukaan vanhanajan-nokkelaa sanankäyttöä) kuin saaren kovia kokeneet asukkaat (jotka puolestaan edustavat keskenään hyvinkin erilaisia kirjoittamisen tapoja, taitavia ja taitamattomia, suorasukaisia ja kierteleviä). Hurraan tietysti myös kirjan lukupiiriaiheelle ja yleiselle toiveikkuudelle. 

Ovatko tekstiviestit mielestäsi kirjeitä? Hannu Luntialan Viimeiset viestit herätti huomiota ilmestyessään 2007, ja se nimettiinkin ”maailman ensimmäiseksi tekstiviestiromaaniksi”. Näin 13 vuoden jälkeen on kiinnostavaa sukeltaa tekstiviestimaailmaan, onhan tuo viestimisen tapa vähän hiipunut ja jäänyt kaiken maailman sovellusten jalkoihin. Kirja onkin eräänlainen kuriositeetti, joka tarjoaa nostalgisia tunnelmia. Niin, miten tekstiviestittely muutti kirjoittamista? Millaisia tekstareita sinä syydit vuosituhannen vaihteessa? (Ja käytänkö nyt liian huolettomasti tuota nostalgia-sanaa?)

Kirjekirjan ei ole pakko hehkua inhimillistä lämpöä. Maija Muinosen Mustat paperit luin jo pian sen ilmestymisen jälkeen, seitsemisen vuotta sitten, mutta vasta nyt, toisella lukukerralla, se hätkähdytti toden teolla. Kuoleva nainen täyttää valkoisia papereita mustalla kirjoituksella eli kirjoittaa jälkeen jääville kirjeitä, niistä useimmat viisivuotiaalle pojalleen. Käytännön ohjeet lipeävät pian tulevaisuuden kuvitteluun yksityiskohtia myöten. Aloitat opinnot yliopistossa, samassa missä minä opiskelin. Opiskelet kieliä ja historiaa. Ja filosofiaa ja matematiikkaa. Biologiaa ja maantiedettä ja lääketiedettä ja arkkitehtuuria.

Nainen haluaa pitää kiinni vallastaan, hallita sekä kuolemansa hetken että sen jälkeen koittavan ajan. Seuraavana kesänä kaupunki taas täyttyy turisteista. Joku tuo kukkia puistoon ruohokentälle, hän muistaa kasvoni vielä. Mutta ei kukaan muu muista kenenkään kuolleen, eikä kukaan kysy tietä hautausmaalle. Tässä kirjekirjassa ei vastauskirjeitä ole. Lukijalle jää paljon vastuuta.

No niin, olen tässä esitellyt sinulle muutamia kirjekirjoja sekavasti ja pitkänpuoleisesti enkä edes maininnut yhtään sellaista teosta, joka on jälkeenpäin koottu ja toimitettu aikoinaan ihan yksityiseksi tarkoitetusta kirjeenvaihdosta. Oletko lukenut jonkun sellaisen, jota voisit minulle suositella? Sekamuotoisia, kirjeitä tai sähköpostia ja muuta tekstiä yhdisteleviä kirjoja on tietenkin vaikka millä mitalla. Ne sinä löydät itsekin (ja minäkin varmaan löydän lisää!).

Sinä olet sen verran minua nuorempi, että et varmaan ole lukenut Jean Websterin Setä Pitkäsäärtä, kirjekirjaa vuodelta 1912. Olisinkohan ollut vähän toisella kymmenellä, kun ihastellen luin sen, äidin vanhana kappaleena tietysti. Mitä ovat mahtaneet pääkopalleni tehdä nuo lukuisat äidiltä perityt vanhat tyttökirjat?

En ole pitkään aikaan kirjoittanut kirjettä, mutta toivon, että vanha hyvä tapa tästä vähitellen käynnistyy. Kirjoitathan minulle! Älä kuitenkaan ota paineita pikaisesta vastaamisesta tai mistään muustakaan. Aikaa on. Ja luettavaa riittää.

Voi hyvin!

Sinun, T.

Pienen hauen pyydystys

Mitä tapahtuu, kun tylsä realistilukija tarttuu Juhani Karilan Pienen hauen pyydystykseen? Lapissa ollaan, mutta jängällä tavataan muutakin kuin poroja ja kylän miehiä. Kirjassa näet seikkailevat kaikki kummajaiset: näkki, peijoonit, hattarat, parat ja ties mitkä yliluonnolliset hirviöt. Ja realisti riemastuu! Että kirjailija onkin osannut tunkea tämän kaiken sekalaisen aineksen näin ihanasti pakettiin!

Pienen hauen pyydystys sai vastikään Jarkko Laine -palkinnon. Myös ystävän innostunut suositus ja sieltä täältä kuullut hajakehut kannustivat lukemaan teoksen. En voi muuta kuin huokailla kiitollisuudesta: onneksi luin! Palkinnosta kerrottiin Hesarissa 26.9. näin: Palkintoraadin kehujen mukaan Lappiin sijoittuva romaani on ”maagista realismia herkullisimmillaan” ja ”ammentaa kansanuskomuksista poikkeuksellisen tuoreesti”.

Jo esittelykierros, johdanto, kirjan alussa lupaa kummia: Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Resuisten kuusten puhkomassa taivaanrannassa, jonka kammottava autius pitää ihmiset mykkinä ja myytit vahvoina. Myytit, ne syövät pelkoa. Niistä tiivistyy hirviöitä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa sammuttaa.

Lappi on rajan takana, erillään muusta maasta. Elinan lapsuudenkoti on siellä, ja sinne hän taas kerran ajaa kesäkuussa. Hän voi huonosti. On kiire. Kirous vaaniii. Elina syyttää itseään nuoruuden tärkeiden asioiden hylkäämisestä.

Onneton tapahtumasarja oli johtanut siihen, että Elinan täytyi saada hauki ylös lammesta joka vuosi ennen kesäkuun 18. päivää. Hänen henkensä riippui siitä.

Vaikka alkutilanne on näin dramaattinen ja tapahtumien pyörre kiihtyy loppua kohti, mukaan mahtuu myös leppoisampia hetkiä, jutustelua. Vaikken tunne sikäläistä murretta, kuulen äijien puheen korvissani. En muista, milloin olisi lukenut - tai oikeastaan kuunnellut lukemalla - viimeksi näin elävää dialogia. Se soi!

-        - No joka tappauksessa kunnanjohtajan poika työnnälsi kans eturivviin ja uhos että hän hakkee kivväärin ja ampuu sen. Met naurettiin. Ei veikkoset hattaraa voi ampua. Tai voihan sitä ampua mutta ei se mene siitä miksikkään. Jos sen liikkumavekotin hajuaa niin sehän vaan hyppää johonki toiseen. Vaikka ihimiseen. Parempi se hattara oli siinä linnussa ko itessä.

Poliisi Janatuinen on saapunut pohjoiseen etsimään Elinaa etelässä tapahtuneesta rikoksesta epäiltynä, mutta pian hän huomaa, että tapahtumat etenevät kovin toisenlaisen logiikan mukaan kuin etelässä. Mukana kulkee myös oudompaa porukkaa, kuolleita ja eläviä. Ja kas, siihenkin voi tottua, poliisikin. Elina potee pahaa oloa ankaran fyysisesti ja henkisesti, ja parannuskeinot ovat tiukassa. Tarvitaan koko joukko ihmisiä, olioita, muistoja, ohjeita ja taikoja, jotta kirouksesta päästäisiin. 

Sekaisin ja silti parhaassa mahdollisessa järjestyksessä on siis uuskummaa ja vanhakummaa, kansanuskomuksia ja nykymaailmaa, maailman parasta dialogia ja Lapin-kuvaa, kehityskertomusta ja symbolisatua, ihmeen tiiviinä puristeena. Ja silti teos hengittää niin, että lukijan tekee mieli hengittää samaan tahtiin.

Kuluvan vuoden lukuelämysteni joukossa Pienen hauen pyydystys loistaa kirkkaana valopilkkuna.

Lue tämä, sinä epäilijä! Ja lue sinäkin, joka et epäile!

Kirjahyppelyä eli mistä löydän lukemiseni

Mistä luettavat kirjat tulevat? Johtaako yksi toiseen? Kuka käskee?

Arkinen peruskaava menee näin: luen arvion lehdestä tai verkosta, kiinnostun, kirjaudun Lastu-kirjastojen sivuille, varaan teoksen, odotan (joskus päivän, joskus harvoin useamman kuukauden), haen ja luen. Kiitos kirjastolle tästä loistavasta järjestelmästä!

Toinen säännöllinen tapa on tämmöinen: kuuntelen ystävää. Lukevat ystävät ovat aarre. Tuoreiden teosten lisäksi ystävät suosittelevat vanhempia kirjoja, unohdettuja kirjoja, uudelleen löydettyjä kirjoja, klassikoitakin. Jälkeenpäin pääsee sitten kiittämään ystävää loistolöydöstä tai narisemaan hänelle tylsän teoksen turhasta kehumisesta.

Kolmas tuttu tie: käyn lukupiirissä. Näin tulen lukeneeksi jotain, mitä en omien ennakkoluulojeni vallassa arvaisi lukea. Olisinko muka muuten löytänyt islantilaisen Jón Kalman Stefánssonin tai venäläisen Roman Sentšinin teoksia? Lukupiirissä saa nauttia myös eri mieltä olemisen riemusta, kovaäänisestä päällepuhumisesta ja mielikuvituksellisista herkkupöydistä!

Yksi tavallinen kirjasta toiseen -hyppelyn reitti kulkee tietysti kirjailijan perässä. Joskus voi syntyä vaikkapa tällainen yhdistelmä: 1) Lukupiirissä sovitaan luettavaksi Heidi Köngäksen Luvattu. Se on minulle (noloa kyllä!) vasta ensimmäinen hänen teoksensa, jonka luen. 2) Ensimmäisestä innostuneena luen pari muutakin hänen kirjaansa ja pidän niistä kovasti. 3) Vähän myöhemmin käyn läpi vanhoja koulutusmuistiinpanojani, joista löydän mystisen ja selityksiä vailla olevan kohdan: Heidi Köngäs, Jokin sinusta. 4) Marssin kirjastoon ja saan heti lainattua tuon kirjan, luen sen ja olen yhä tyytyväisempi.

Erikseen ovat ne omat tärkeät kirjailijat (niin kuin vaikka Siri Hustvedt tai Petri Tamminen), joiden teokset heti kirjakauppaan päästyään huutavat minulle: "Tule ja hae minut kotiin!" Fanirakkaus ei hevillä haalistu.

Myös kirjat suosittelevat kirjoja. Ilmeisimmin näin käy esseitä lukiessa. Tai sitten tarinan kautta: Lara Prescott on kirjoittanut kylmän sodan vuosiin, sekä länteen että itään sijoittuvan vakoilujännärin Tätä ei koskaan tapahtunut, jossa oleellisessa osassa on Boris Pasternakin Tohtori Zivagon julkaiseminen. Pakkohan se Zivago on lukea uudelleen (varsinkin kun ensimmäinen sysäys siihen suuntaan tuli Viv Groskopin kirjoittaman, täällä jo keväällä ylistämäni kirjan myötä). 

Kaunokirjoja muistisairaudesta on kuluneen vuoden aikana tullut luettua, sillä lailla haikean jälkijättöisesti. Jännitystä olen saanut kokea pyöräilyyn, taidehistoriaan ja ylempänä mainittuun Zivago-tapaukseen piilotettuna - vai oliko pyöräily ja nämä muut sittenkin piilotettu jännityksen sekaan? Joka tapauksessa aihekin voi johdattaa romaanin luo. 

Kirjastossa haahuillessa silmään sattuu vaikka mitä – sellaista mitä ei todellakaan suunnitellut kantavansa kotiin – varsinkin henkilökunnan suositusten pöydästä ja uutuusosastolta. Kirjakaupan alelaarit houkuttelevat tietenkin, samoin pokkarihylly. Omaa kotihyllyäkin kannattaa tuijotella: siellä on ihan oikeasti lukemattomia kirjoja. Tai sitten voi eksyä uudelleen vanhojen rakkaidensa luo ja ruveta lukemaan vaikkapa Astrid Lindgrenin Saariston lapsia ja pakahtua nostalgiseen onnen tunteeseen. 

Oikeastaan tämä kaikki sanotaan Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin lämminhenkisessä kirje- ja kirjaromaanissa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville: Siitä minä lukemisessa pidän: pienen pieni yksityiskohta herättää kiinnostuksen ja johtaa toiseen kirjaan ja jokin siinä kirjassa johtaa puolestaan kolmanteen. Asia etenee geometrisessä sarjassa, jossa ei näy loppua ja jolle ei ole muuta syytä kuin puhdas nautinto.

Mitä väliä sillä on, mistä kirjat luokseni tulevat? Tervetuloa, tervetuloa jokaista reittiä ja polkua pitkin!

Ei kertonut katuvansa

Kun kesä kääntyy syksyksi, sataa kirjoja. Kaikkia niistä en malta odottaa kirjastosta, vaan ryntään kirjakauppaan. Niin kävi myös Tommi Kinnusen uuden romaanin kanssa. Ja kun kirja, Ei kertonut katuvansa, oli päässyt sohvapöydälle, se ei jättänyt rauhaan. Se piti lukea heti.

On Lapin sodan kevät 1945. Saksasta on tullut Suomen vihollinen, ja sen Norjaan vetäytyneitä joukkoja siirretään kohti luhistuvaa Berliiniä. Saksalaisten mukana pohjoiseen lähteneet suomalaisnaiset jäävät tyhjän päälle Narvikiin. Kuljetus leirille Hankoon odottaa, mutta sattuman kautta yksi autonlavallinen naisia pääsee jatkamaan matkaansa jalan, kohti Suomen rajaa ja siitä yli, edelleen kohti etelää ja Koillismaata. Kilpisjärvellä joukko hajoaa kahtia, ja vain viisi naista lähtee lähes loputtomalle kävelytaipaleelle.

Lähteminen ja jääminen olivat yhtä suuria päätöksiä, mutta vaativat erilaista voimaa. Oli yhtä vaikeaa katsoa poistuvien naisten loittonevia selkiä kuin lähteä matkaan ja nähdä paikalleen jääneiden hahmojen muuttuvan maisemassa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi.

Viiden naisen kävelymatka halki poltetun Lapin, siinä on kaikki. Tommi Kinnunen osaa kääntää historian ihmisiksi, yksilöiksi. Näennäisesti tapahtuu vain vähän, kun naiset siirtyvät hitaalla ja raskaalla matkallaan samaan aikaan kohti entistä ja tulevaa. Kilometrejä on paljon, ruokaa, varusteita ja voimia vain vähän.

Kenestäkään ei kerrota liikaa, eiväthän naiset voi toisilleenkaan kertoa kaikkea. Heitä yhdistää häpeä. Jokaisella on oma taustansa, jonka vuoksi he ovat sotaan ja pohjoiseen lähteneet. Työ, toimeentulon etsiminen konekirjoittajana tai pyykkärinä, auttamisenhalu sairaanhoitajana tai toisaalta seikkailunhalu ja ihastuminen saksalaiseen ovat saaneet heidät aikoinaan matkaan. Kiitoksena haavoittuneiden paikkaamisesta, kuolleiden pesemisestä ja elävien viihdyttämisestä jokaikinen palaava nainen saa saman pilkkanimen: tyskertøs, saksalaisten huora. Keski-ikäinen Irene, kanttorinrouva, on se, jonka ajatuksia matkalla eniten seurataan.

Koko elämä tuntui Irenestä sattumanvaraiselta, kun sitä näin jälkikäteen mietti, vaikka aiemmin siinä tuntui olevan paljonkin järkeä. Juuri silloin, kun luuli tehneensä oikeat valinnat, järkevät ja pitkään harkitut, alkoi maailma vääjäämättömästi muuttua. Kun oli vakuuttunut, että arki tulisi loppuiän sujumaan niin kuin suunniteltu oli, tutut asiat muuttuivat tuntemattomiksi, eikä mikään enää ollut ennallaan. Yhtäkkiä varmat mielipiteet vaikuttivat lapsellisilta, ja tehdyt päätökset osoittautuivat sellaisiksi, joissa oli valittu monista vaihtoehdoista se kaikkein kurjin.

Kilometrit tuntuvat jokaisessa kävelijässä. Kengät kuluvat loppuun, ruokaa ei ole. Miinoja tienvierustoilla, räjäytettyjä siltoja, satunnaisia vastaankulkijoita, joiden suhtautuminen naisiin vaihtelee varovaisesta myötätunnosta ankaraan tuomitsemiseen. Eri-ikäisissä ja eritaustaissa naisissa väsymys näkyy eri tavoin, kun yksi toimii neuvokkaana joukon johtajana kerta toisensa jälkeen ja toinen jää aina syrjästäkatsojaksi. Liikaa läheisyyttä on varottava, kun tulevassa elämässä jokainen joutuu kuitenkin selviytymään itsekseen.

Puhe oli lakannut. He eivät enää etsineet uusia tarinoita kerrottavaksi tai paljastettavaksi itsestään sellaisia uusia puolia, joita olisivat välittäneet enää paljastaa. Sanat olivat menettäneet tehtävänsä, tarinat viihdyttävyyden ja uskoutuminen tarkoituksen. He vain kulkivat ja kuuntelivat omien jalkojensa ääntä hiekassa.

Se, mistä naiset ovat lähteneet, on muuttunut kokonaan. Entistä ei enää ole. Talot on poltettu, tuttuakin tutumpaa maisemaa tuskin enää tunnistaa, kun jäljellä on vain savupiippuja. Sykähdyttävä hetki on Neljäntienristeyksestä tutun kätilön talon paikantaminen. Mihin Irene lopulta saapuu, kun hän on perillä? Ainoa mitä hän tästä kaikesta oli oppinut, oli se ettei elämä säilynyt kauaa samanlaisena, vaan virtasi toisaalle heti, kun siihen alkoi tottua.

Ehkä pian koittaa se aika, jolloin ei erikseen tarvitse ihmetellen kiittää, kun mieskirjailija kirjoittaa naisista. Ehkä se aika on jo nyt. Ihminen kirjoittaa ihmisistä, ihminen ymmärtää ihmistä. Myötätunto saa muutenkin kirkkaan tekstin säteilemään vielä vähän lisää. Joka tapauksessa se on sanottava: kiitos, Tommi Kinnunen!