Kirjoja ja sarjoja

Onko trilogia sarja? Mitä yhteistä kirjoissa pitää olla, jotta niitä voi kutsua sarjaksi? Voiko aikuisena innostua sarjoista samalla tavalla kuin lapsena?

Loistava menneisyys ja Toivoa sopii

Sarjojen lumoa olen miettinyt juuri nyt, vaikka hetki sitten loppuun lukemani kaksi painavaa teosta eivät olekaan varsinaista sarjakirjallisuutta, vaan alkujaan viitenä kirjana (vuosina 1992 - 2012) julkaistu kokonaisuus. Edward St Aubynin Patrick Melrosen tarina  on suomeksi on pakattu kahteen kirjaan: Loistava menneisyys (osat I – III) ja Toivoa sopii (osat IV – V). Monta sataa sivua järkyttävää hyväksikäyttöä, huumehuurujen hulluutta, aristokraattista ilkeilyä ja turhuutta. Ja silti lukiessaan saa moneen kertaan nauraa. St Aubyn kirjoittaa terävääkin terävämmin. Vanhempien vallan alta irrottautuminen vaatii raskaat keinot. Kamalinta on kuitenkin se, että kirjat pohjautuvat kirjailijan omaan elämään.

Mikä pahinta, kun taistelu huumeita vastaan oli alkanut tuottaa tuloksia, hän oli tajunnut sen jättäneen varjoonsa taistelun välttyä tulemasta isän kaltaiseksi. Vanha väittämä, jonka mukaan jokainen tappaa sen mitä rakastaa, oli pelkkä umpimähkäinen arvaus verrattuna siihen, että jokainen muuttuu lähes väistämättä siksi mitä vihaa.

Vaikka Patrick Melrosen tarina tulee vierailta äärialueilta, kopeimmasta brittiläisestä yläluokasta ja syvimmästä huumekuilusta, siinä on hämmästyttävästi samaistumispintaa. Kukapa ei haluaisi joskus kietoa itseänsä sukupolviketjun lenkkeihin ja pohtia, onko tosiaan ihan pakko siirtää kaikki kauhut ja draamat, vaikka sitten lievemmätkin, isältä ja äidiltä pojalle tai tyttärelle.

Hänen päähänpinttymänään oli estää myrkyn tihkuminen seuraavaan sukupolveen, mutta hän tunsi silti epäonnistuneensa. Hän oli päättänyt, ettei siirtäisi kärsimyksensä syitä lapsilleen, mutta sen seurauksilta hän ei voinut heitä pelastaa.

Olen brittiläisen kulttuurin ystävä, tietääkseni, mutta mitä oikeastaan voin ymmärtää sikäläisistä perinteistä, yhteiskuntaluokista, ylisukupolvisesta snobismista tai rappeutuvista perheistä? Millaisella hinnalla kulisseja pidetään pystyssä? Kolmannessa osassa (Toivon mukaan) on huikea kuvaus mahtipontisista parempien piirien juhlista. Dialogin kirjoittajana St Aubyn loistaa.

Patrick Melrose meni televisioon

Sitten on tämä viisiosainen tv-sarja, jonka David Nicholls käsikirjoitti ja Edward Berger ohjasi. Minulla kävi ajoituksen kanssa tuuri, koska sarja on parhaillaan katseltavana Yle Areenassa. Benedict Cumberbatchin nähtyäni en mitenkään voi kuvitella, että kukaan muu voisi olla Patrick Melrose. Ensimmäinen viidestä jaksosta tykittää Patrickin huumekuumeisen New Yorkin -matkan niin kiihkein kuvin ja leikkauksin, että pyörryttää. Ja todistetuksi tulee, että päänsisäistä kaaosta voi esittää muutenkin kuin vain tekstin kautta.

Tv-sarja ei ymmärrettävästi etene aivan kirjojen järjestyksessä, mutta onneksi tallella ovat kirjan herkullisimmat ja hyytävimmät tekstikatkelmat. Erityisesti viides jakso takaumineen on mielestäni hienosti rakennettu. Kirjoissa on valtava määrä (toinen toistaan mahdottomampia) sivuhenkilöitä, jotka eivät kaikki voi mitenkään mahtua mukaan tv-versioon. Silti heitä jää jäljelle niin paljon, että katsoja voi hetken joutua arvailemaan, kuka kukin on ja mitä ihmettä hän tilanteessa tekee. Vaikuttavien kirjojen tv- ja elokuvaversiot pelottavat aina. Jäävätkö ne pelkiksi kevytraapaisuiksi? Patrick Melrosen henki pysyy kuitenkin samana. Mitään ei onneksi pehmennetä. 

Lisää sarjalukemista

Entä olenko aikuisena lukenut muita kirjasarjoja tai sarjakirjoja? (Lapsenahan niitä tietenkin tuli hotkittua, ja vielä samoja sarjoja uudestaan ja uudestaan.) Pari vuotta sitten sain jonkinlaisen ”haluan lukea rikoksista ja kahvista ja pullasta” -kohtauksen ja ahmaisin kaikki Camilla Läckbergin Fjällbacka-murhat. Dekkaripuolella tämmöinen on luontevaa, ja onhan meillä Timo Sandberg, joka kahdella kirjasarjallaan pitää lukijansa, erityisesti meidät lahtelaiset, alati nälkäisinä. Tietysti on kaunompaakin sarjaluettavaa, kuten Elena Ferranten Napoli-sarja, joka valaisee hienosti Italian lähihistoriaa kahden nuoren naisen tarinan kautta. Ja hyvänen aika: ei saa unohtaa rakasta ystävää, Karl Ove Knausgårdia!

Eikä sarjalukeminen tähän lopu. Kymmenisen vuotta sitten luin noin kolme ja puoli osaa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -möhkäleestä. Jos uusi yritys (alusta loppuun asti) joskus onnistuu, raportoin siitä taatusti - kiitosta kerjäten ja itseäni olalle taputtaen. Ensin on kuitenkin pienempien annosten vuoro. Rachel Cuskin juuri suomeksi julkaistu Kunnia, trilogian päätösosa, odottaa ensimmäisenä. Huokailen onnesta jo etukäteen.

Mukavaa vappua!

Maailma käden ulottuvilla

Kiinnostaako koristemaalaus? No ei sitten. Entä silmänkääntötemput, hämääminen, illuusioiden maalaaminen? Ehkä vähän enemmän. Miten olisi kirja taiteen ja todellisuuden tai taiteen ja käsityötaidon suhteesta? Kuulostaa aika teoreettiselta. Vaan kun ei ole. Nämä asiat on kirjoitettu komeaksi kaunokirjallisuudeksi, rakennettu taitavasti kokonaisuudeksi - kuin paraskin käsityötaidon näyte.

Maylis de Kerangalin Maailma käden ulottuvilla -teoksessa vaikuttavan runsas asiasisältö yhdistyy nuoren naisen kehityskertomukseen niin, ettei lukija sitä edes huomaa. Päähenkilö, nuori haikailija Paula, päätyy Brysseliin koristemaalauskouluun.

Äkkiä Paula harppaa kassinsa yli, lähestyy hitaasti suuria marmorilaattoja - brèche violette, hän kuulee sen myöhemmin - painaa käden kiinni seinään, mutta kylmän kiven sijaan tunteekin rakeisen maalauspinnan. Hän kumartuu vielä lähemmäs ja katsoo: se on tosiaankin maalattu. Hän kääntyy ihmeissään kohti muita seinäpaneeleja ja tarkastelee niitä, perääntyy, astuu lähemmäs, koskettaa, kuin haluaisi ensin häivyttää harhakuvan, sitten taas palauttaa sen, kulkee seinänviertä pitkin, ohittaa yhä hämmentyneempänä kivipylväitä, kaariholveja, kapiteeleja, kipsiornamentteja ja stukkokoristeita, saapuu ikkunan luo, on valmis nojaamaan ulos, varmana siitä että siellä odottaa toinen maailma, heti ikkunan takana, käden ulottuvilla, mutta kaikki mihin hän koskee osoittautuu maalatuksi.

Paula opettelee puun ja marmorin olemuksen, harjoittelee silmänkääntötemppuja maalaamalla, oppii. Eikä Paula ole yksin: kirjailija kuvaa mukana kulkevat ystävät ja muut sivuhenkilöt niin täsmällisin vedoin, että heistä tulee äkkiä tuttuja. Kirjailija ehtii kertoa lukijalleen valtavan määrän asiaa koristemaalauksesta, elokuvalavastamisesta ja Lascauxin luolan löytämisestä samalla kun pariisilaisen Paulan taival kulkee Brysselin koulun kautta työmaille maailmalle ja lopulta esihistoriallisten luolamaalausten keskelle. Epävarmasta tytöstä tulee vähitellen itsensä ja muiden arvostama taitava ammattilainen, töitä alkaa löytyä.

Paula on liittynyt kiertelevien käsityöläisten joukkoon, joka pitkin vuotta siirtyy paikasta toiseen, joskus kauaskin, sen mukaan mistä löytyy hommia, toisin kuin twitterin tai instagramin tähdet, jotka värvätään isolla rahalla uuden kännykkämallin, meikkivalikoiman tai katkarapujäädykkeen julkistustilaisuuteen – kampaajat ja värjääjät, tähtileipurit, jalkapalloilijat, valkohampaiset kirurgit, kaiken maailman agentit, kulttikronikoitsijat – mutta he eroavat myös proletariaatista, jota värväytyy jatkuvasti eri työmaille ympäri maapalloa, ehtymättömästä ja alipalkatusta sekatyöläisten massasta, joka pyörii globalisaation alimmissa kerroksissa.

Muutaman sekalaisen projektin jälkeen Paula päätyy Roomaan, legendaarisille Cinecittàn elokuvastudioille. Mikä on kulissia, mikä elämää? Kumpi on oikea Rooma?

Paula menee lähemmäs, loggia on todellinen, elokuvaa varten viimeistelty ja niin täydellinen, että hänen savukkeensa savu, kohotessaan raukeina kiehkuroina kohti parveketta, tiivistyy valkoiseksi tuprahdukseksi, joka ilmoittaa vastavalitun paavin ilmestyvän pian näkyviin. 

Elokuvaa varten rakennetaan täydellisen aidon näköinen, mutta helposti romahtava maailma. Tällaista maailmaa Paula pääsee luomaan (vai jäljentämään?) myös Moskovaan, missä on tekeillä elokuva Anna Kareninasta. (Ja hienosti de Kerangal kuvaa sen hetken, kun Paula alkuvaikeuksien jälkeen innostuu lukemaan romaania, kuinka lukko aukeaa ja pian hän näkee kaiken romaanin kautta, se valaisee hänen elämäänsä...)

Maailma käden ulottuvilla oli käsittelyssä eräässä ihanien naisten lukupiirissä. Etukäteen minua jännitti: mahtavatko ne ollenkaan tästä innostua? Kyllä ne innostuivat. Itse innostuin jo de Kerangalin aiemmin suomennetusta romaanista Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, joka kertoo sydämensiirrosta. Kuulostaa lääketieteelliseltä, mutta kaikesta kirjailijan tuohon romaaniin lataamasta asiatiedosta huolimatta teos käy rajusti tunteisiin, näyttää miten kamalaa on onnettomuuteen joutuneen nuorukaisen perheellä ja miten puolestaan uutta sydäntä odottava nainen valmistautuu toiseen elämäänsä. Onneksi on olemassa tämmöisiä kirjailijoita, jotka perehtyvät johonkin asiaan tolkuttoman (=ihanan) perusteellisesti ja sulattavat sen sitten romaaniksi. Maailma käden ulottuvilla -teoksen runsas kieli pitkine virkkeineen ja luetteloineen kiihdyttää lukijankin rytmiin, jota ei vauhtiin päästyään malttaisi keskeyttää. Eikä muuten ole ihme, että teoksen suomentajat Ville Keynäs ja Anu Partanen ovat ehdolla vuoden 2019 parhaan käännöskirjan tittelin saajiksi ja Jarl Hellemann -palkinnon voittajiksi.

Lopulta Paula päätyy Lascauxin luolamaalausten sisään, kirjaimellisesti. Siellä olivat maailman ensimmäiset kuvat, ja sinne, varta vasten rakennettuun luolan kopioon, halutaan luoda täydellinen jäljennös. Maalaamisen, luomisen ja jäljennösten ketju voi siis olla kymmeniä tuhansia vuosia vanha. Paula maalaa kuvan jäljennöstä luolajäljennöksen seinälle, sekoittaa ja sekoittuu. Jäljentäminen on jatkamista. 

Kirjan nimi saa juuri nyt toisenlaisia ulottuvuuksia kuin pari kuukautta sitten, jolloin luin sen ensimmäisen kerran. Paulalle ja hänen ystävilleen maailma on avoin mennä ja tulla, he matkustavat sinne, missä heidän taitojaan tarvitaan. Kun nyt yritän työntää kättäni ulos ruudun kautta, se törmää näyttöön. Huhtikuussa 2020 maailma on kiinni, mutta paikat pysyvät. Ja hyvä kirjallisuus pysyy.

Vain paikat jäävät lopulta jäljelle, ihan kaiken lopuksi, hän ajattelee kyynelten partaalla, vain paikat jatkavat sitkeästi olemistaan, kuten rauniot, kuten sammal, ne jäävät, pressu joka paukahtaa metallitankoon, kulissitelineiden takana olevat tyhjät tilat, ruohon rapauttama betonilaatta.

Maailman aukenemista odotellessa kannattaa lukea jatkuvuudesta. Tässä teoksessa sitä on.

Älä heittäydy junan alle eli pölyt pois venäläisistä klassikoista

Näinä poikkeusaikoina moni uhoaa (minäkin itselleni) lukevansa vihdoin ”ne lukematta jääneet klassikot”. Onhan noita meidänkin kotihyllyssä, venäläisiä eritoten. Vaan nytpä onkin käynyt niin onnellisesti, että viime vuonna ilmestyi aivan mahtavan hauska kirja, joka tarjoaa meille uudenlaisia lähestymistapoja venäläisten jättiläisten kirjoittamiin järkäleisiin. Ja mitä elämänviisauksia klassikoista löytyykään!

Brittiläisen Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista on todellinen ääneennaurukirja ja samalla ajoittainen liikutuskirja. Sivuseikaksi tuppaa jäämään Groskopin erinomainen venäjän kielen ja kirjallisuuden tuntemus, kun hän kertoo oman näkemyksensä yhdestätoista klassikosta hyvinkin itseironisesti ja historiaa omien kokemustensa kanssa yhteen joustavasti sovitellen. Hänen mukaansa on pötyä, että venäläisiä klassikoita voisi lukea vain asiaan vihkiytyneiden salaseuran jäsen. Hän väittää itsekin olevansa kompuroiva amatööri, joka tahtoo rohkaista muita kompuroivia amatöörejä.

Kirjassa on yksi luku kutakin teosta kohti (kirjailijat ovat Tolstoi, Pasternak, Ahmatova, Turgenev, Puškin, Dostojevski, Tšehov, Solženitsyn, Bulgakov, Gogol ja Tolstoi). Lukujen otsikot ja varsinkin nuo vaihtoehtoiset otsikot kertovat, millaisella  otteella Groskop teosten elämänoppeja suodattaa. Vaikkapa näin:

2. Kuinka hyväksyä se, mitä elämä heittää eteesi. Boris Pasternakin Tohtori Živago. (Tai: Älä jätä vaimoasi, kun hän on raskaana).

6. Kuinka ratkaista sisäinen ristiriita. Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus. (Tai: Älä tapa vanhoja naisia rahasta).

7. Kuinka elää tunteen kanssa, että ruoho on aina vihreämpää toisella puolella. Anton Tšehovin Kolme sisarta. (Tai: Älä jauha koko ajan Moskovasta).

Taustalla kulkee Groskopin nuoruudenaikainen haave venäläistymisestä ja jopa salaisista venäläisistä sukujuurista. Opinnot ja oleskelu Pietarissa vain yllyttävät häntä: Sinä pakkomielteisenä Venäjän-vuotenani olin yrittänyt niin kovasti olla joku muu, että olin muuttunut vieraaksi itselleni. Käy kuitenkin ilmi, että vuosien myötä kirjailija oppii näkemään itsensä vähemmän jakautuneena, ja selitys englantilaisittain kovin eksoottiselle sukunimellekin löytyy - muualta kuin Venäjältä.

Kirjailijoita Groskop inhimillistää: kaukana on pönötyselämäkertojen pölynhaju ja kirjallisuustieteellinen kuivakkuus. Toisaalta tämä eloisa kerronta saattaa hyvinkin saada lukijansa tarttumaan myös johonkin perusteellisempaan elämäkertaan tai tutkimukseen. (Englannin kieltä taitaville kirjassa on runsaasti teosvinkkejä.) Mutta ennen kaikkea kirja suorastaan pakottaa avaamaan ainakin jonkin noista mainituista klassikoista - uudelleen tai ensi kertaa. Itse olen lukenut pari kolme noista teoksista ihan nuorena. Nyt ne taatusti avautuvat ihan toisella tavalla jo pelkästään oman iän takia ja tietysti vielä enemmän Groskopin kirjan ansiosta.

Hesarissa julkaistiin syyskuussa Vesa Sirénin juttu, jossa vertaillaan keskenään Groskopin löytämiä elämänoppeja ja teoksista aikoinaan Helsingin Sanomissa (ja jo Päivälehden aikaan) ilmestyneitä kritiikkejä. Jutusta pääsee myös lukemaan kokonaan nuo alkuperäiset arviot. Tämä linkki auennee ainakin Hesarin tilaajille: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006249494.html

Jos haluat lukea innostuneen kirjailijan hauskan, monipuolisen teoksen ja innostua samalla itsekin, tartu äkkiä tähän! Olen varma, että suurisuuntaiset klassikonlukusuunnitelmat on sen jälkeen helpompi toteuttaa.

Uusi maailmanaika ja Iltavahtimestarin kierrokset

Ei ole lukeminen luistanut parin viime viikon aikana. Tuli uusi maailmanjärjestys, ja minä juutuin lyhyisiin hetkiin, uutisiin, kuulumisiin, sosiaalisiin jaaritteluihin, ihmettelyyn. Niin on käynyt kai monelle muullekin. Samalla on ollut lohdullista lukea verkosta, miten ihmiset ovat aktiivisia ja tarjoavat virtuaalista viihdettä, taidetta, seuraa, lukupiirejäkin. Ja tietysti kirjavinkkejä.

Yksi tämän kankealukuisen maaliskuuni ehdottomista huipuista on ollut Matias Riikosen Iltavahtimestarin kierrokset. Sitä oli parikin ystävää suositellut – kiitos Miisalle ja Joukolle! Tavallaan kirja sopii tähän hetkeen, koska kertoja, iltavahtimestari, kävelee siinä yhtä ja samaa kaupunkireittiä Helsingissä yömyöhällä, yksin. Vuodenajat, luonnonilmiöt, kertojan mieleen johtuvat tarinat vaihtelevat, vaikka maisema pysyy samana, Taka-Töölöstä Ullanlinnaan, samat näyteikkunat, samat kadunkulmat.

Myönnän, että osa ihastuksestani selittyy tutuilla paikoilla. Kaihoan Sibeliuksenpuistoon ja Korkeavuorenkadulle. Olen joskus liikkunut noilla kulmilla päivittäin, ja ne elävät päässäni jonkinlaisina kaupunkiromantiikan ylimpinä ilmentyminä. Lastenlinna, Mestaritalli, Hietaniemen hautausmaa, Soutustadion, Johanneksen kirkko, Kaivopuisto. Kirjassa paikkoihin yhdistyy sekä satunnaisia, lyhyitä kohtaamisia että esseenomaisia pohdintoja.

Ainoa keino päästä kadotettuun aikaan on tehdä tästä ajasta kadotettu aika. On kuviteltava tulevaisuuden nostalgikkoja, jotka kaipaavat tähän päivään. Silloin irvokkaimmatkin uudisrakennukset, katumaasturit tai rantapaviljongin ohi kulkevien nuorten matkakaiuttimista kuuluva konemusiikki muuttuvat merkeiksi menetetystä menneisyydestä.

Nämä kaikki, havainnot öisestä kaupungista, sivusta kuunnellut lyhyet keskustelut ja pienet tarinat jostakin menneisyyden kohdasta (valokuvineen päivineen), tuovat välillä mieleeni W.G. Sebaldin melankoliset teokset. Iltavahtimestari kirjoittaa myös mm. Juhani Ahon Yksin-teoksesta ja J.M. Barrien (yhtä lailla kuin Eläinmuseon namusedän!) kummasta elämästä ja Peter Panista, yhdistelee näkemäänsä ja lukemaansa omaperäisesti.  

Koulujen iltavahtimestarilla on huolta myös toisesta työstään, kirjailijantyöstä. Hartioitani painoivat unettomat yöt. Olin koulun lisäksi menettänyt kustantamoni, samalla vääjäämättömyydellä kuin olin kerran menettänyt ainoan oikean kotimaani, kun lapsuus loppui ja Jollaksen takametsien valtakunnat lakastuivat, ja pelkäsin, että onnistuisin varmaan lopulta hukkaamaan jopa oman varjoni. Iltavahtimestarin kierrokset ovat siis samalla kirjailijan muistiinpanoretkiä, onhan kirjan on sanottu olevan omaelämäkerrallisen teosparin ensimmäinen osa. Myös kirjailijan muistikirja vilahtaa kohtauksessa, jossa iltavahtimestari tapaa nuorisoa matkansa varrella (yksi erinomaisen hauska kohtaaminen!).

Huomaan, että voisin kirjoittaa tähän loputtomiin sitaatteja: Topeliusskolanin piha-aidan takana Folkhälsanin päärakennuksen ilmanvaihtokanavat pitivät monotonista ulinaa, kuin sadan byrokraatin alitajunnat olisivat huutaneet siellä, eikä niillä olisi ollut mitään sanottavaa.

Haluan siis kovasti suositella Iltavahtimestarin kierroksia. Kenelle erityisesti? Helsinki-romantikolle, kaupunkikävelijälle, hitaan elämän ystävälle, tunnelmiin unohtujalle, kummallisista yhteyksistä ilahtuvalle. En suosittele kirjaa juonivetoisten, tapahtumientäyteisten teosten fanille - vaikka toisaalta: tässä olisi tarjolla mitä mainiointa vaihtelua, samalla kertaa henkeviä esseitä ja yllättäviä kaupunkikuvia.

Iltavahtimestarista innostuin niin, että lainasin kirjastosta Nelisiipisen lokin, Riikosen esikoisteoksen vuodelta 2012. Siinäpä reipas aloitus kirjailijanuralle! Monet kertojat, joista toiset ovat vielä yllättävämpiä kuin toiset, hämäävät lukijaa juuri sopivasti. Maailma ei aina ole kaunis, mutta kieli on.

Seuraavat jo odottavat: lukulistalla on Riikosen teoskaksikko vuodelta 2017, Suuri fuuga ja Kiertorata. Pitänee niihin perehtymistä varten kuunnella Beethovenia ja Bachia. Välillä luen kuitenkin jotakin aivan muuta, kenties brittiläistä viihdettä ja ainakin Elizabeth Stroutin Olive Kitteridgen.

Pitäkää huoli itsestänne ja ajatuksistanne. Siis lukekaa!

Miksi en lukisi kirjoittamisesta?

Kirjoittavilla ihmisillä on tapana lukea. Ilman lukemista kirjoittaminen olisi vaikeampaa. Kaikenlaisen tekstin lukeminen helpottaa kirjoittamista. Jotta kehäpäätelmä täydentyisi, on sanottava, että ilman lukijoita kirjoittamisessa olisi vähemmän mieltä. Luen kirjoitettua, kirjoitan luetusta. Luen, kirjoitan, luen. Otan kulauksen teetä.

Joskus on paikallaan lukea erityisesti kirjoittamisesta. On oppaita, joissa opetetaan lausetta, kappaletta, novellia, runoa, romaania. On mainioita tehtäväkirjoja ja kokemuskirjoja, viisaiden ajatusten kirjoja ja käytännön neuvojen kirjoja. Ja sitten – simsalabim – jonain kauniina päivänä ihminen voi saada eteensä kirjoittamiskirjan, joka rauhoittaa ja rentouttaa ja samaan aikaan innostaa ja kannustaa. Päivi Haanpää ja Terhi Rannela ovat viime syksyn puolella yhdessä julkaisseet teoksen Miksi en kirjoittaisi? Monitoimiset, monitaitoiset ja ahkerat kirjoittajat ovat meidän kaikkien kirjoittavien tai kirjoittamisesta kiinnostuneiden iloksi koonneet hyvää tekevän paketin kirjoittamisen filosofiaa, kokemuksia, vinkkejä ja huomioita. 

Ammattikirjoittajankaan arki ei aina suju, eivätkä ideat sinkoile ilmoille joka päivä. Kustantamoissa ei hyväksytä jokaista käsikirjoitusta, tai kirjoittaminen tökkii muuten vain. Kannattaa helliä kaikkea sitä, mikä omaa kirjoittamista edistää. On kannustavia ihmisiä: sellainen voi olla opettaja, tai vaikka kokonainen heimo (jonka itse olen löytänyt kirjallisuusterapiaohjaajakoulutuksen ihmisistä!). Lukijaakin tarvitaan, sillä hänen kauttaan tekstille tulee suunta ja tarkoitus, vaikkei varsinaista palautetta tulisikaan. Toisaalta tekstin virtaaminen voi kerrassaan tyrehtyä, jos lukijaa ja tekstin vastaanottoa ajattelee liikaa. Lohtua harrastajalle tarjoaa myös se, ettei ammattilainenkaan aina ole varma, onko kirjoittamisen lopputulos riittävän hyvä.

On mahdottoman kiinnostavaa päästä lukemaan Terhi R:n työpäiväkirjaa, jonka aikaan tekeillä on hänen uusin romaaninsa Kiivaat: Puoleen päivään asti luen historiallisen romaanini printtejä ja varmistan, että vieressäni on koko ajan kuuma teekupillinen. Romaania varten tehty tarkka taustatyö käy hyvin ilmi päiväkirjan merkinnöistä, joissa muutoksia ja tuplatarkistuksia tehdään ja taas tehdään. Ja miten arkinen, tylsä flunssa voi sekoittaa kaikki aikataulut. Tietysti luin saman tien Kiivaat (Lue sinäkin!). Ihmeellistä, minulle ennestään tuntematonta historiaa! Hullunrohkeita tyttöjä on ollut jo 1940-luvulla, Tampereellakin. Kiivaissa ollaan kiihkeitä ja nuoria. Miksi sellainen muuttuisikaan?

Päivi H. kirjoittaa päiväkirjasta yleisemmin, kertoo mm. hyviä ideoita eri tavoista pitää päiväkirjaa (listat, aamusivut, kiitollisuus, kirjeet, kuvat). Ja onhan se niinkin, ettei niitä nuoruuden päiväkirjoja kannattaisi hävetä. Päivin terminologiaan kuuluu myös villi teksti eli sellainen teksti, jolle ei ole ulkopuolisen asettamaa tavoitetta, ei deadlinea, ei tilausta. Sen kirjoittamiselle voi olla vaikea löytää aikaa, ja hyvän idean saattaminen tekstiksi voi joskus tuntua riskin ottamiselta.

Kirjoittajat haastavat toisensa Julia Cameronilta tutuille yhden hengen ”taiteilijatreffeille”, herättelemään riittävän lapsellisia, uusia oivalluksia. Nepä vievät mm. Brysselin sarjakuvamuseoon ja suomalaiseen rautakauppaan ja osoittavat, että hups vain, helposti voi päästä oman sanavaraston ulkopuolelle (sisarniitti, silmuruuvi, ontelovaippa). Sana-aarteita löytyy myös kirjaston lehtilukusalista: Päivi kertoo kauniisti Sienilehden lukemisesta. Tästä inspiroituneena olen päättänyt selata ainakin yhden itselleni vieraan aiheen lehden vaikkapa kerran kuussa. Terminologia voi yllättää iloisesti! (Metsästäjä-lehteä ehdin jo tutkailla.)

Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Se on kirjan viimeisen osan (minulle niin rakas) aihe ja otsikko. Erinomaisia vinkkejä lukuharrastuksen elvyttämiseksi satelee: ripottele kirjoja ulottuvillesi, vie älylaitteet pois ulottuviltasi, jätä tylsä kirja kesken, lue kaikenlaista (äläkä vain sitä, mihin olet tottunut), tutki esim. kirjastojen lukuhaasteita, kokeile eri formaatteja. Tai järjestä vaikka lukubileet!

 

Kuvassa on teemuki, tietysti. Kun olin saanut hyppysiini tämän kirjan, riensin ah niin loogista jatkopolkua pitkin paikalliseen teepuotiin. Sieltä mukaani lähti teesekoitusten lisäksi tuo muki. Tähän kirjaan sopii erityisen hyvin vihreä chai! Ja oikeastaan lukeminen tuntuu siltä kuin keskustelisin ystävien kanssa, leppoisasti, kaikessa rauhassa.

Miksi en siis lukisi kirjoittamisesta, kirjoittaisi pikkuisen ja joisi samalla riittävästi teetä? Kiitos kirjasta, Päivi Haanpää ja Terhi Rannela!

Flunssalukemista

Luulin, että flunssa ei haittaa lukemista. Luulo osoittautui totaalisen vääräksi: kyllä haittaa. Siinä vaiheessa, kun on koko pää tukossa ja tulessa ja silmät käyttökelvottomat, saattaa koittaa sellainenkin päivä, ettei jaksa lukea edes yhtä kokonaista sivua.

Kun viimeksi kirjoitin lohtukirjoista, voisin sujuvasti jatkaa kirjoittamalla sairaanhoitokirjoista. Helmikuussa olin haalinut sohvapöydälle jo etukäteen sopivia sairaskirjoja, mistään sairastumisista tietämättä. Heidi Köngäs ja hänen selkeälinjaiset, maanläheiset kirjansa antoivat ajatusten olla liiaksi polveilematta. Luin ensin hänen ensimmäisen romaaninsa, Luvatun (vuodelta 2000), ja myöhemmin kiitetyn Sandran (vuodelta 2017). Näiden välillä on yhteys: Sandra on Luvatun päähenkilön, Maijan, miniä. Sandrassa sisällissodan julmuus kerrotaan oikeasti ihmisen kautta, ja Sandran torpan pihapiiri tulee läheiseksi. Luin vielä kolmannenkin Heidi K:n kirjan, Hyväntekijän (vuodelta 2006). Sen pokkariversion imelä tv-tuotantokansi ohjasi ennakkoajatukset (eli -luulot) väärään suuntaan, koska aikuisen romanssin lisäksi tarina painottui vahvasti päähenkilön vanhan äidin sairastumiseen ja kuolemaan. Tuttua, juu, mutta hyvällä tavalla. Myös ohjaajana suuresti kunnioittamani Heidi Köngäs on itse ohjannut Hyväntekijän tv-elokuvaksi. Ja kas, Yle Areena taas kerran ilahduttaa ja tarjoaa sen katseltavaksi. Pistetäänpä listalle!

Lisää lukemisen iloa puolikuntoiselle tarjosi vanha ystävä, aikanaan pitkän työn Etelä-Suomen Sanomien kulttuuritoimittajana tehnyt Jouko Tallimäki. Joukon uusin pieni teos, Tyylien rajoilla, pitää sisällään tekstejä kirjoista, maalaustaiteesta ja luonnon poluilta, teräviä huomioita menneestä ja nykyisestä. Täällä meillä päin taitavat olla harvassa ne kirjojen ystävät, joilla olisi yhtä laaja tietämys myös vanhemmasta kirjallisuudesta. Yksi kirja johtaa toiseen, ja vertailukohtia uusiinkin teoksiin löytyy kuin vahingossa. Täytyykin ensi kesänä katsoa vanhan sukumökin kirjahyllyn dekkariosastoa uusin, kirkkain silmin. Ja jostain on ilman muuta etsittävä Robert Robinsonin Kuolleet kirjatoukat (ei kai houkuttelevampaa kirjan nimeä voi olla?). Muutenkin tunnen yksipuolisuuden kirpaisun, kun silmäilen viime kuukausina lukemieni kirjojen julkaisuvuosia: 2019 ja sitten taas 2019. Ottakaamme oppia kirjailija Tallimäestä ja hänen lukemisistaan!

Flunssakirjojen listalle osui myös nuoren irlantilaisen, Sally Rooneyn, Keskusteluja ystävien kesken. Olinko oikeasti mukana parikymppisten naisten kanssa dublinilaisissa kulttuuriporukoissa ja ihmissuhdesotkuissa? Taisin olla. Unohdin, kuka ja missä olen. Vähän tylsää olikin laskea kirja käsistä ja havahtua lahtelaiseen, keski-ikäiseen ja nuhaköhäiseen todellisuuteen.

Samaan syssyyn sain luettavakseni pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin kirjan Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä. Sitä suosittelen yksinkertaisesti joka iikalle: kuinka paljon voikaan yhteen tiivistettyyn tarinaan ujuttaa ”nousevaa itää”, ankeasta alusta korruptoituneisiin ns. menestysvuosiin. Saarnaamalla ei taatusti pysty herättämään yhtä monta sielua kuin tällaisen muka-self-help-kirjan kirjoittamalla. Onneksi Hamidin aiemmatkin suomennetut romaanit (Fundamentalisti vastoin tahtoaan ja Exit west) löytyvät kirjastosta.

Sitten on vielä nämä lestadiolaiskirjat. Olen kovasti pitänyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta ja Synninkantajista, joista kummankin olen lukenut pian sen ilmestyttyä. Nyt sain näppeihini kaksi tuoretta, keskenään aivan erilaista teosta uskonnollisesta irtautumisesta. Suvi Ratisen Matkaystävä on sympaattisen nostalginen, surullisista kohtaloista huolimatta valoisa ja monessa kohtaa hauska. Lapsen ja nuoren on vaikea ymmärtää oman piirin ulkopuolista maailmaa, josta hän ei tiedä kerrassaan mitään, ja kotoa muuttaessaan päähenkilö joutuu opiskelemaan valtavan määrän meille muille aivan arkipäiväistä asiaa - niin kuin esimerkiksi koko populaarikulttuurin. 

Katja Kärjen Jumalan huone puolestaan käy päälle kolmen sukupolven naisen voimin. Väkivaltaa, intohimoja ja raadollisia käänteitä riittää, ja kolmannen polven kertoja, Elsa, pyrkii raivoisaakin raivoisammin pois, ulos ahtaan uskonnon vankilasta. Siinä missä Matkaystävä kirvoitti monta hymähdystä ja kotiväelle ääneen luettua kohtaa, Jumalan huone ajoin puistatti ja huokailutti, piti ankarasti otteessaan. Lukurupeamani oli sen verran tiivis, että vielä kirjan suljettuani jäin tankkaamaan ajatuksiani pohjoiskarjalaisella murteella. Onneksi kirjailija saa kirjoittaa niin kuin haluaa - ja minä saan eläytyä juuri niin paljon kuin haluan.

Flunssa alkaa asettua. Öisin voi nukkua. Ensi kerralla lupaan keskittyä vain yhteen kirjaan. Tai ehkä kahteen. Voikaa hyvin!

Lohtukirjat ja lohtukirjailijat

Kun luen, kaipaan vaihtelua. Harjoitan eräänlaista vuoroviljelyä. Vaativan kirjan jälkeen luen usein lohtukirjan, tavalla tai toisella kotoisan ja sujuvasti luettavan kirjan. Lohtukirjan ei tarvitse olla kevyt tai hauska eikä varsinkaan viisauksia toitottava. Sen on oltava riittävän erilainen kuin sitä ennen luettu kirja: järkäleen jälkeen saa tulla vihkonen, klassikon jälkeen uutuus. Ehkä lohtukirjaa voisi nimittää myös lepokirjaksi. Kirjaa aloittaessani en tiedä, tuleeko siitä lohtukirja. Yllätykset virkistävät.

Viimeaikaisia lohtukirjojani ovat olleet ainakin nämä:

Olli Jalonen: Merenpeitto. Jälleennäkemisen lohtu: Miten ihanaa tavata taas Angus! Taivaanpallon lukemisesta oli jo aikaa kulunut, kun sain taas palata vuosisatojen taakse, Englantiin, ja valtavalle, tuntemattomalle merelle. Kiitän ja ihmettelen Olli Jalosta: että hän jaksaa ja osaa niin, että lukijana uskon kaiken.

Raija Siekkinen: Metallin maku. Kaihon lohtu: Näin täydellisesti voi novellin kirjoittaa, ujuttaa lukijan suoraan sisälle ja samaan aikaan näyttää ulkopuolisuuden. Ja sitten oli vielä muita, oli sellaisiakin, jotka eivät vastanneet puhelimeen, joista kukaan ei aikoihin ollut kuullut, ja heillä epäiltiin menevän huonosti, sen vuoksi juuri, ettei heistä mitään tiedetty. Lohtuun sekoittuu myös suru: Miksi Raija Siekkisen piti kuolla niin varhain?

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis. Piilotetun kauneuden lohtu: Julmasti murhattu ja paloiteltu nainen kertoo itse oman tarinansa. Se kauhistuttaa enemmän kuin juuri mikään lukemani, pakottaa haukkomaan henkeä, mutta samaan aikaan sen kirkkaus oudosti lohduttaa. Kauneus asuu yllättävissä paikoissa.

Tove Jansson: Kesäkirja. Inhimillisen ymmärryksen lohtu: Kirjailija tietää, millainen on lapsi ja millainen on vanha ihminen. Vuoroviljelyperiaatteen mukaisesti luin tiiliskivien välissä tuulahduksen kesää. Erityisen mukavaa oli mennä saman tien katsomaan Lahden kaupunginteatterin lämminhenkinen versio Kesäkirjasta. Toinen Tove Janssonin kirjoittama lohtukirjani on Kuvanveistäjän tytär, jossa lapsuutta eletään jännittävässä taiteilijakodissa.

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti. Tunnistamisen lohtu: Tämä ei ole pieni eikä niin nopealukuinenkaan kirja, mutta olin siinä koko ajan kotonani, niin kuin olisin lukenut omaa untani kauniisti kirjoitettuna. Maisema vaihtuu, tilanteet ihmisten kanssa jäävät kesken. Tuttuuden tuntu + ihailtava kirjailijantaito = lohtukirja.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana. Täsmähuumorin lohtu: Joskus lohtukirja voi olla täsmäisku. En usko, että kovin moni nauraa tätä lukiessaan niin paljon kuin entinen pienkirjakauppias. Eräänlaista sisäpiirikivaa siis.

On minulla myös omat lohtukirjailijani. Siri Hustvedtin kaikki teokset haluan heti omaan hyllyyni. Kun niistä uusin, Muistoja tulevaisuudesta, ilmestyi, melkein kävin nykimässä kirjakaupan ovenripaa illan pimeinä tunteina, kun en olisi malttanut aamuun asti odottaa. En tosiaankaan ole opiskellut New Yorkissa enkä viettänyt lapsuuttani Keskilännessä, mutta se ei eläytymistä haittaa. Olkoon tämä vaikka samaistumisen lohtua.

Kate Atkinson on kumma kirjailija, koska odotan hänen dekkareitaankin (viimeksi Liian kirkasta taivasta) hullun lailla, vaikken muuten ole mikään dekkarifani. Miten ihmeessä kaameista aiheista voi kirjoittaa niin hykerryttävästi ja salaovelia viittauksia käyttäen? Tärkeimmät lohtukirjani häneltä ovat kuitenkin romaanit Elämä elämältä ja Hävityksen jumala. Niitä ei tee mieli lukea liian nopeasti. Ne saivat minut myös kiinnostumaan uudella tavalla maailmansotien historiasta, ihmisten historiasta. Oivaltamisen lohtua parhaimmillaan!  

Joel Haahtelan kirjat ovat silkkaa lepoa. Vaikkapa tuorein, Adèlen kysymys, tuudittaa ja herättää samaan aikaan. Entä jos mysteeri onkin totta? Petri Tamminen lohduttaa aina. Esimerkiksi Piiloutujan maa on sellainen pikku helmi, että siihen voi aina palata, joskus vain yhteen piilopaikkaan kerrallaan.

Lohtukirjani ja lohtukirjailijani vaihtuvat jatkuvasti. Tai oikeastaan ne eivät vaihdu, vaan niitä tulee lisää ja lisää. Viime vuoden puolella ensi kertaa lukemistani kirjailijoista Elizabeth Strout ja Rachel Cusk työntyivät heti lohtukirjailijoiden porukkaan. Ensi viikolla siihen kuuluu varmaan taas joku uusi, tai ensi kuussa viimeistään. Tilaa on!