Kirjahyppelyä eli mistä löydän lukemiseni

Mistä luettavat kirjat tulevat? Johtaako yksi toiseen? Kuka käskee?

Arkinen peruskaava menee näin: luen arvion lehdestä tai verkosta, kiinnostun, kirjaudun Lastu-kirjastojen sivuille, varaan teoksen, odotan (joskus päivän, joskus harvoin useamman kuukauden), haen ja luen. Kiitos kirjastolle tästä loistavasta järjestelmästä!

Toinen säännöllinen tapa on tämmöinen: kuuntelen ystävää. Lukevat ystävät ovat aarre. Tuoreiden teosten lisäksi ystävät suosittelevat vanhempia kirjoja, unohdettuja kirjoja, uudelleen löydettyjä kirjoja, klassikoitakin. Jälkeenpäin pääsee sitten kiittämään ystävää loistolöydöstä tai narisemaan hänelle tylsän teoksen turhasta kehumisesta.

Kolmas tuttu tie: käyn lukupiirissä. Näin tulen lukeneeksi jotain, mitä en omien ennakkoluulojeni vallassa arvaisi lukea. Olisinko muka muuten löytänyt islantilaisen Jón Kalman Stefánssonin tai venäläisen Roman Sentšinin teoksia? Lukupiirissä saa nauttia myös eri mieltä olemisen riemusta, kovaäänisestä päällepuhumisesta ja mielikuvituksellisista herkkupöydistä!

Yksi tavallinen kirjasta toiseen -hyppelyn reitti kulkee tietysti kirjailijan perässä. Joskus voi syntyä vaikkapa tällainen yhdistelmä: 1) Lukupiirissä sovitaan luettavaksi Heidi Köngäksen Luvattu. Se on minulle (noloa kyllä!) vasta ensimmäinen hänen teoksensa, jonka luen. 2) Ensimmäisestä innostuneena luen pari muutakin hänen kirjaansa ja pidän niistä kovasti. 3) Vähän myöhemmin käyn läpi vanhoja koulutusmuistiinpanojani, joista löydän mystisen ja selityksiä vailla olevan kohdan: Heidi Köngäs, Jokin sinusta. 4) Marssin kirjastoon ja saan heti lainattua tuon kirjan, luen sen ja olen yhä tyytyväisempi.

Erikseen ovat ne omat tärkeät kirjailijat (niin kuin vaikka Siri Hustvedt tai Petri Tamminen), joiden teokset heti kirjakauppaan päästyään huutavat minulle: "Tule ja hae minut kotiin!" Fanirakkaus ei hevillä haalistu.

Myös kirjat suosittelevat kirjoja. Ilmeisimmin näin käy esseitä lukiessa. Tai sitten tarinan kautta: Lara Prescott on kirjoittanut kylmän sodan vuosiin, sekä länteen että itään sijoittuvan vakoilujännärin Tätä ei koskaan tapahtunut, jossa oleellisessa osassa on Boris Pasternakin Tohtori Zivagon julkaiseminen. Pakkohan se Zivago on lukea uudelleen (varsinkin kun ensimmäinen sysäys siihen suuntaan tuli Viv Groskopin kirjoittaman, täällä jo keväällä ylistämäni kirjan myötä). 

Kaunokirjoja muistisairaudesta on kuluneen vuoden aikana tullut luettua, sillä lailla haikean jälkijättöisesti. Jännitystä olen saanut kokea pyöräilyyn, taidehistoriaan ja ylempänä mainittuun Zivago-tapaukseen piilotettuna - vai oliko pyöräily ja nämä muut sittenkin piilotettu jännityksen sekaan? Joka tapauksessa aihekin voi johdattaa romaanin luo. 

Kirjastossa haahuillessa silmään sattuu vaikka mitä – sellaista mitä ei todellakaan suunnitellut kantavansa kotiin – varsinkin henkilökunnan suositusten pöydästä ja uutuusosastolta. Kirjakaupan alelaarit houkuttelevat tietenkin, samoin pokkarihylly. Omaa kotihyllyäkin kannattaa tuijotella: siellä on ihan oikeasti lukemattomia kirjoja. Tai sitten voi eksyä uudelleen vanhojen rakkaidensa luo ja ruveta lukemaan vaikkapa Astrid Lindgrenin Saariston lapsia ja pakahtua nostalgiseen onnen tunteeseen. 

Oikeastaan tämä kaikki sanotaan Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin lämminhenkisessä kirje- ja kirjaromaanissa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville: Siitä minä lukemisessa pidän: pienen pieni yksityiskohta herättää kiinnostuksen ja johtaa toiseen kirjaan ja jokin siinä kirjassa johtaa puolestaan kolmanteen. Asia etenee geometrisessä sarjassa, jossa ei näy loppua ja jolle ei ole muuta syytä kuin puhdas nautinto.

Mitä väliä sillä on, mistä kirjat luokseni tulevat? Tervetuloa, tervetuloa jokaista reittiä ja polkua pitkin!

Ei kertonut katuvansa

Kun kesä kääntyy syksyksi, sataa kirjoja. Kaikkia niistä en malta odottaa kirjastosta, vaan ryntään kirjakauppaan. Niin kävi myös Tommi Kinnusen uuden romaanin kanssa. Ja kun kirja, Ei kertonut katuvansa, oli päässyt sohvapöydälle, se ei jättänyt rauhaan. Se piti lukea heti.

On Lapin sodan kevät 1945. Saksasta on tullut Suomen vihollinen, ja sen Norjaan vetäytyneitä joukkoja siirretään kohti luhistuvaa Berliiniä. Saksalaisten mukana pohjoiseen lähteneet suomalaisnaiset jäävät tyhjän päälle Narvikiin. Kuljetus leirille Hankoon odottaa, mutta sattuman kautta yksi autonlavallinen naisia pääsee jatkamaan matkaansa jalan, kohti Suomen rajaa ja siitä yli, edelleen kohti etelää ja Koillismaata. Kilpisjärvellä joukko hajoaa kahtia, ja vain viisi naista lähtee lähes loputtomalle kävelytaipaleelle.

Lähteminen ja jääminen olivat yhtä suuria päätöksiä, mutta vaativat erilaista voimaa. Oli yhtä vaikeaa katsoa poistuvien naisten loittonevia selkiä kuin lähteä matkaan ja nähdä paikalleen jääneiden hahmojen muuttuvan maisemassa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi.

Viiden naisen kävelymatka halki poltetun Lapin, siinä on kaikki. Tommi Kinnunen osaa kääntää historian ihmisiksi, yksilöiksi. Näennäisesti tapahtuu vain vähän, kun naiset siirtyvät hitaalla ja raskaalla matkallaan samaan aikaan kohti entistä ja tulevaa. Kilometrejä on paljon, ruokaa, varusteita ja voimia vain vähän.

Kenestäkään ei kerrota liikaa, eiväthän naiset voi toisilleenkaan kertoa kaikkea. Heitä yhdistää häpeä. Jokaisella on oma taustansa, jonka vuoksi he ovat sotaan ja pohjoiseen lähteneet. Työ, toimeentulon etsiminen konekirjoittajana tai pyykkärinä, auttamisenhalu sairaanhoitajana tai toisaalta seikkailunhalu ja ihastuminen saksalaiseen ovat saaneet heidät aikoinaan matkaan. Kiitoksena haavoittuneiden paikkaamisesta, kuolleiden pesemisestä ja elävien viihdyttämisestä jokaikinen palaava nainen saa saman pilkkanimen: tyskertøs, saksalaisten huora. Keski-ikäinen Irene, kanttorinrouva, on se, jonka ajatuksia matkalla eniten seurataan.

Koko elämä tuntui Irenestä sattumanvaraiselta, kun sitä näin jälkikäteen mietti, vaikka aiemmin siinä tuntui olevan paljonkin järkeä. Juuri silloin, kun luuli tehneensä oikeat valinnat, järkevät ja pitkään harkitut, alkoi maailma vääjäämättömästi muuttua. Kun oli vakuuttunut, että arki tulisi loppuiän sujumaan niin kuin suunniteltu oli, tutut asiat muuttuivat tuntemattomiksi, eikä mikään enää ollut ennallaan. Yhtäkkiä varmat mielipiteet vaikuttivat lapsellisilta, ja tehdyt päätökset osoittautuivat sellaisiksi, joissa oli valittu monista vaihtoehdoista se kaikkein kurjin.

Kilometrit tuntuvat jokaisessa kävelijässä. Kengät kuluvat loppuun, ruokaa ei ole. Miinoja tienvierustoilla, räjäytettyjä siltoja, satunnaisia vastaankulkijoita, joiden suhtautuminen naisiin vaihtelee varovaisesta myötätunnosta ankaraan tuomitsemiseen. Eri-ikäisissä ja eritaustaissa naisissa väsymys näkyy eri tavoin, kun yksi toimii neuvokkaana joukon johtajana kerta toisensa jälkeen ja toinen jää aina syrjästäkatsojaksi. Liikaa läheisyyttä on varottava, kun tulevassa elämässä jokainen joutuu kuitenkin selviytymään itsekseen.

Puhe oli lakannut. He eivät enää etsineet uusia tarinoita kerrottavaksi tai paljastettavaksi itsestään sellaisia uusia puolia, joita olisivat välittäneet enää paljastaa. Sanat olivat menettäneet tehtävänsä, tarinat viihdyttävyyden ja uskoutuminen tarkoituksen. He vain kulkivat ja kuuntelivat omien jalkojensa ääntä hiekassa.

Se, mistä naiset ovat lähteneet, on muuttunut kokonaan. Entistä ei enää ole. Talot on poltettu, tuttuakin tutumpaa maisemaa tuskin enää tunnistaa, kun jäljellä on vain savupiippuja. Sykähdyttävä hetki on Neljäntienristeyksestä tutun kätilön talon paikantaminen. Mihin Irene lopulta saapuu, kun hän on perillä? Ainoa mitä hän tästä kaikesta oli oppinut, oli se ettei elämä säilynyt kauaa samanlaisena, vaan virtasi toisaalle heti, kun siihen alkoi tottua.

Ehkä pian koittaa se aika, jolloin ei erikseen tarvitse ihmetellen kiittää, kun mieskirjailija kirjoittaa naisista. Ehkä se aika on jo nyt. Ihminen kirjoittaa ihmisistä, ihminen ymmärtää ihmistä. Myötätunto saa muutenkin kirkkaan tekstin säteilemään vielä vähän lisää. Joka tapauksessa se on sanottava: kiitos, Tommi Kinnunen!

Lyijyvalkoinen, Caravaggio ja Rooma

Johan tuli monta osumaa. Jyrki Erran trilleri Lyijyvalkoinen oli minulle paitsi totuttelua vieraaksi jääneeseen kirjallisuudenlajiin myös syvä sukellus Roomaan ja Caravaggion taiteeseen. Ja Roomassa taas on läsnä koko sen valtavan, suorastaan läkähdyttävän historian ja taiteen lisäksi myös henkilökohtaista historiaani, koska aina kun on puhe Roomasta, muistelen rakasta äitiäni. 

Lyijyvalkoisessa suomalainen taiteilija, Axel Wallas, tulee temmatuksi vauhdikkaaseen ja ahdistavaan seikkailuun Caravaggio-asiantuntemuksensa vuoksi. Elina-vaimo on kadoksissa Roomassa ja hyvä ystävä, taidehistorian professori, murhattu Helsingissä heti sen jälkeen, kun Wallas on vieraillut hänen luonaan.

 

Onko professorin Wallakselle esittelemä maalaus aito Caravaggio? Wallaksen on pakko kiiruhtaa Roomaan, missä hän joutuu monimutkaisen juonittelun ja kiihkeän teoksenmetsästyksen ytimeen. Rinnalla kulkevat Caravaggion, tuon 1500 – 1600 -lukujen vaihteessa eläneen hurjapäisen mestarin, elämä ja taideteokset - Caravaggion aikalaisen ja  apurin sanoiksi pukemina. Juttuun sekaantuu niin suomalaisia kuin italialaisia, ja Suomen Rooman-instituutti, Villa Lante, on yksi keskeinen tapahtumapaikka. Mikä on Sisilian mafian, Cosa nostran, osuus? Entä miten Vatikaani liittyy asiaan? 

Taiteilija Wallas osaa Caravaggion tekniikan myös käytännössä, sillä hän on rekonstruoinut toisen maailmansodan pommituksissa tuhoutuneen teoksen Berliinissä. Hän tietää Caravaggion maalausten pohjustuksen salat. Näin hän opastaa maalariystäväänsä Roomassa:

- Kokeile maalata suoraan valkoiselle pohjustukselle ohut päävärin mukainen uusi pohjustus ja sen yli märkää märälle musta, sekin ohuesti. Huomaat, että kaikki kerrokset alkavat elää keskenään, alin valkoinen, itse pääväri ja uusi musta. Kun harjoittelet tekniikkaa, huomaat, että voit sävyttää koko maalauksen mustan haluamaasi suuntaan, sisällyttää mustaan kaikki haluamasi värit, saada mustan, pimeyden, elämään.

Pohjimmaisena on siis vaarallisen myrkyllinen lyijyvalkoinen. Maalauksen aihekin on väkivaltainen: Judit leikkaa Holoforneen pään irti. 400 vuotta vanha maalaus on valtavien intohimojen kohde. Siihen liittyy kaikki: raha, valta, uskonto, historia, vanhat riidat ja tuoreet juonittelut. Toinenkin Caravaggion työ, palermolaisesta kirkosta 1969 varastettu alttaritaulu, saadaan mukaan tarinaan. Käänteitä siis riittää, mutta lyijyvalkoinen pysyy pohjalla alusta loppuun.

Romaani kiinnittyy todellisiin tapahtumiin siellä täällä: suomalainen taiteilija Antero Kahila on toden totta maalannut rekonstruktion Caravaggion teoksesta Pyhä Matteus ja enkeli, joka tuhoutui Berliiniä pommitettaessa. Ja Ranskan Toulousesta on muutama vuosi sitten löytynyt kirjassa kuvatun kaltainen maalaus, toinen versio teoksesta Judit leikkaa Holoferneen pään. 

.

Kirja tuntui varta vasten minulle kirjoitetulta. Pääsin taas Roomaan, ihmeelliseen Roomaan, jossa vierailin elämäni ensi kerran vasta toissa syksynä. Roomasta olin kuullut lähes loputtomiin, sillä edesmennyt äitini oli suuri Rooman ja Villa Lanten ystävä vietettyään 1970-luvun puolivälissä kolme viikkoa kuvaamataidonopettajien kurssilla ihanassa Villa Lantessa.

Lähdin Roomaan heti äidin siunaustilaisuuden jälkeen, tarkoituksella yksin. Kolme kokonaista päivää kävelin, kävelin, hymyilin itsekseni, kävelin ja huokailin. Kiipesin Gianicololle marraskuun aamuauringossa ja soitin Villa Lanten ovikelloa. Melkein nyrjäytin niskani Sikstuksen kappelissa Michelangelon freskojen alla. Astelin kymmeniä ja taas kymmeniä sileiksi kuluneita kiviportaita. Kävelin keskellä historiaa.  

Äidin opettajantyön takia taidehistoria oli aina ollut läsnä ja läheistä, ja minusta oli vuosikymmenien mittaan tullut karski ja nopea taiteenkatsoja. Mutta kappas vain, kun astuin San Luigi dei Francesi -kirkon kappeliin kolmen Caravaggion teoksen keskelle, kylmät väreet virtasivat lävitseni, haukoin henkeä, olin haltioitunut kuin Stendhalin syndroomasta kärsivä - minä, mukamas kriittinen uudemman taiteen ystävä!

Erran kirjan lukeminen tuotti minulle siis valtavia oheiselämyksiä: äidin Rooma, oma erityinen matkani kaupunkiin, Caravaggion risaiset vaiheet ja ihmeelliset maalaukset. Kartat ja kuvat olivat taas ahkerassa käytössä, niin kuin aina, kun kirja oikein kolahtaa. Vaikkei minusta tulisikaan suurta trillereiden ystävää, Erran aikaisemmat kirjat, Kaunasin sivut ja Berliinin ajokoirat, on ainakin pakko kaivaa esiin.

Nyt ei Roomaan voi matkustaa, mutta tämän kirjan kanssa sinne pääsee, Rooman valoon ja pimeyteen.  

Ohitimme Berninin Sant'Andrea al Quirinalen pienen pyhäkön. Rooman pimeys tiivistyi ympärillämme yhä taajempana, Caravaggion valon ja pimeyden rajapinta, hänen maalaustensa tummuus, joka piti sisällään kaiken, elämän ja kuoleman ja niiden välissä ihmisen, hänen ihonsa, hänen kärsimyksensä.

Märkä turbaani ja muuta taidetta

Olen aina ihaillut kuvataiteilija Hannu Väisästä, hänen teostensa värejä, muotoja, mieltä. Niinpä olin yllättynyt – ellen peräti pettynyt - kun aikoinaan kuulin hänen ryhtyneen kaunokirjailijaksi, loikanneen taas uuden kuilun yli. Vähänpä tiesin ja ymmärsin! Kun sitten luin Vanikan palat, tuon esikoiskirjan sittemmin niin tutuksi tulleen Anteron lapsuusvuosista, olin jonkinlaisen hymistely-tikahtumisen partaalla: että tällä tavalla hän osaa myös kirjoittaa, tuo verraton taiteilija! Sen jälkeen kirjoja on onneksi saatu säännölliseen tahtiin.

Väisäsen uusin, Märkä turbaani, oli minulla matkalukemisena kolmipäiväisellä kotimaankierroksella. (Väisäsen kirjat ovat muuten aina niin kauniita, että niitä on ensin hypisteltävä ja siliteltävä ennen kuin aloittaa lukemisen.) Vaikka kirjassa ollaan Ranskassa, Pariisin La Défensen tornitalon monenkirjavan asujaimiston arkisten sattumusten keskellä (ja vähän maallakin), se oli kerrassaan sopivaa iltaluettavaa. Yksi luku, yksi pieni tarina kerrostaloelämää viimeisteli päivän, oli majapaikka sitten Kuhmossa tai Iisalmen takamailla.

Kaikenlaista juroa ja komeaa oli päätynyt Eevan torniin. Oli niitä, jotka liikkuivat märkä turbaani päässään ja ikävöivät kiharoitaan, ja sitten oli sellaisia, joilla ei ollut minkäänlaista päähinettä, ei tukkaa eikä juuri nahkaakaan kallonsa päällä, ja silti heilläkin oli mielikuva järjestyksestä, jota kohti ihmiskunnan kuuluisi kulkea.

Kertoja on koulupoika, tarkkasilmäinen Anatole, joka kantaa huolta yksinhuoltajaksi jääneen isänsä alakulosta ja toisinaan vierailee etelämmäs maaseudulle muuttaneen äitinsä boheemikodissa. Samalla kun kävi korjauttamassa kuluneet rakennekyntensä, äiti pakkasi laukkuni, taitteli sinne mitenkuten selkää suoristavan yökorsettini, ja vei minut maalle, rotukarjan ja rikkoutumattoman posliinin maisemiin.

Tornitalon, Eevan tornin, ala-aulassa Anatolella on aitiopaikka seurata asukkaiden tulemisia ja menemisiä. Ja eloisia ovat kuvat jokaisesta kulkijasta, kuten vaikkapa tästä naisesta: Hän liikkui aina nopeasti, pitkin askelin kuin tuulta lävistävä keulakuva, oli aina hyväntuulinen, tervehti jokaista hulmuavana ja värikkäänä aivan kuin olisi kantanut yllään Yhdistyneiden kansakuntien lippurivistöä.

Anatolella on aikaa tarkkailla talon asukkaita ja samalla oppia, millaisia ihmiset oikeastaan ovat. Aikuisten, keski-ikäisten ja vanhempien ihmisten toimet näyttävät usein kovin lapsellisilta - vai miten on herra Rentelin moottoripyöräilyasun laita? Kun uroskalkkuna on puettu mateen nahkaa muistuttavaan tiukkaan haalariin, joka aina vaikuttaa siltä kuin se olisi vedetty päälle väärin päin, jopa Eevan tornin paljon nähneet peilit vääntyilevät ja yrittävät irrota kuvajaisestaan. Herra Ernestus Rentel ei kutenkaan huomannut aulan peilien ylenkatsetta, vaan asetteli merimieshuiviaan osaamatta päättää, kuuluiko solmun olla etu- vai takapuolella. 

Turhamaisuutta, huomionkipeyttä ja itsekorostusta riittää, toisaalta monella talon asukkaista on murhetta ja huolia: rakastettu jättää, sairaus musertaa, mennyttä ei saa takaisin. Asukkaiden joukkovoima voi muuttua ahdistavaksi, kun yhdessä päätetään, että joku ei ole riittävän hyvää ainesta Eevan torniin. Asiat kuitenkin kirkastuvat muillekin kuin Anatolelle, joka mielellään keskeyttäisi ikävän pahanpuhumisen. Eikä kuitenkaan kestäisi kauan, kunnes jokainen tornin asukas tajuaisi että märkää turbaania kantava nainen, valkoista alkoviaan esitellyt pitsiruhtinatar ja portaita intohimoisesti laskeva herra oli tehty juuri niistä samoista aineksista, joita itse kukin yritti viilalla, harjalla ja kemikaaleilla irrottaa itsestään.

Huomaan, että olen aivan yhtä ihastunut Hannu Väisäsen kirjoittamalla luomiin kuviin kuin hänen muuhun taiteeseensa, varsinkin kun hänen teoksissaan ihminen, tuo poloinen, tulee lopulta aina ymmärretyksi, kaikenmoisine puutteineen.

Miten tällaisen pariisilaisen tornitalon värejä hehkuvan elämän voi muka yhdistää suomalaiseen pienmatkailuun? No, pysähtely maakunnissa tuo kaikenlaista kummaa eteen: 250 vuotta vanhoja kirkon kattomaalauksia juoksentelevan lapsikatraan tarkasteltavina, pilvien kuvajaisia joessa, kovaäänisiä kahviäijiä kirkonkylän torilla. Nuo tuokiot ovat ihan lyhyitä, mutta nekin voivat hoputtaa mielikuvituksen laukalle. Kun päivän mittaan katselee ja kuuntelee kesämaisemaa ihmisineen, voi illan päätteeksi virkistää itseään palasella tornitaloelämää. Ihmisiä siellä, ihmisiä täällä!

Kesä ja kirjat parhaimmillaan

Puolet vuodesta on mennyt ja 66 kirjaa luettu. Kesäkuu tarjosi monenlaista. Jo aiemmin kehuin täällä Haruki Murakamin juoksemiskirjaa ja pidin kovasti myös Pirkko Soinisen Ellenistä, joka on loistavan kuvataitelijan, Ellen Thesleffin, kuvitteellinen päiväkirja tämän Firenzen-ajoilta, 1800-luvun lopulta aina vuoteen 1939 asti. Yhtä lailla kiehtovaa luettavaa oli Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisteos Paperijoutsen. Taas sotaa ja nuorten ihmisten tunteita, ajattelin tarttuessani kirjaan. Luettuani sen olin ilahtunut ja vaikuttunut: olipa mojova tarina (kiitos suosituksesta, Tuija K.!).

Luin myös paljon puheena olleen Vesitanssijan, Ta-Nehisi Coatesin romaanin orjuuden rajusta historiasta 1800-luvun alkupuoliskon Yhdysvalloissa. Historiaan sekoittuu aimo annos maagista realismia, kun orjien maanalaisen vapautusliikkeen maallisten reittien tukena käytetään kanavointia, taitoa siirtyä paikasta toiseen muistojen voimalla. Odotan jo kovasti, että ensi vuoden puolella saadaan suomennos Colson Whiteheadin (jonka teoksesta Nickelin pojat kirjoitin aiemmin täällä) Pulitzer-palkitusta romaanista The Underground Railroad, joka kertoo juuri tuosta salaisten väylien verkostosta, jota pitkin orjat pakenivat etelästä pohjoiseen.

Lukemisen puolivuotisjaksoni huipentui oikeastaan irlantilaisen Emilie Pinen teokseen Tästä on vaikea puhua. Voisiko suoremmin, reippaammin ja rohkeammin kirjoittaa "minä-esseitä", jotka kuitenkin ovat samalla mitä yleisimpiä ja sattuvimpia? Vaikka Irlannissa ollaan vanhoillisempia kuin Suomessa, kirjan aiheista ei liikaa keskustella täällä meilläkään.

Sairastuneen alkoholisti-isän raskas hakukeikka Korfun saarelta, lapsettomuus, vanhempien hankala ero, omat liian rajut teinivuodet, naisen arki kirottuine ja salattuine kuukautisvuotoineen, työuupumus. Näin lueteltuina aiheet eivät ehkä innosta tai tunnu edes erityisen omaperäisiltä, mutta Pinen tapa kirjoittaa on kirkas ja selkeä. Turhia ei jaaritella, vaan asioihin käydään käsiksi suoraan.

Jotenkin minulle tuli sellainen olo, että juuri tätä kirjaa olen odottanut jo pitkään - tietämättäni. Suosittelen sitä lämpimästi suurin piirtein kaikille ja erityisesti niille, jotka kaipaavat suoraa puhetta naisen elämästä. En ole samaa mieltä niiden kriitikoiden kanssa, jotka sanovat Pinen esseitä liian omakohtaisiksi, tyystin vailla yhteiskunnallista peilausta oleviksi. En tunne tuoretta feminististä kirjallisuutta niin hyvin, että osaisin määritellä tämän teoksen vain muodikkaaksi tunnustuskirjoittamiseksi tai itsestäänselvyyksien toistamiseksi. Minulle se oli juuri oikea kirja luettavaksi juuri nyt. Ja hei, voidaanko kirjoja ylipäätään arvottaa sen perusteella, että "tästä näkökulmasta on jo kirjoitettu"?  

Kovasti pidin myös vietnamilaislähtöisen Kim Thúyn toisesta romaanista Vi (se ensimmäinen, tämän teoksen sisar, on nimeltään Ru). Kuinka monessa paikassa kertoja ehtiikään viipyä, pelätä, tottua. Kuinka monta ihmistä kohdata, kulkea opiskelusta ja työstä toiseen, perheen historiaa unohtamatta. Ja silti kerronta on kepeää, selkeää, yksinkertaista. Raskaista asioista tulee ilmavia, kun teksti lennähtää paikasta toiseen helposti, Vietnamista malesialaisen pakolaisleirin kautta Kanadaan, myöhemmin takaisin Vietnamiin, Roomasta Rioon ja Berliiniin. Ja kertoja, Vi, sopeutuu, vaikka pahojakin asioita tapahtuu.

Kesäkuun viimeisiin luettuihin kuului myös Suvi Vaarlan Westend, romaani 1980- ja 1990-lukujen nousukaudesta ja lamasta Espoon paremmissa ja huonommissa lähiöissä. Westend palauttaa nuo vuosikymmenet mieleen päähenkilönsä Elinan, 1980-luvun lapsen ja 1990-luvun nuoren, kautta. Mitä on elää perheessä, joka käänteentekevän nousuhuuman koettuaan putoaa syvään kuoppaan, kun isän bisnekset jäävät laman alle? Entä jos ystävätkin katoavat, kun talous romahtaa? (Ja miten ihanasti onkaan kuvattu varhaisteinien kaiken voittavaa ystävyyttä!) Vaarla kirjoittaa jotenkin tarkan asiallisesti, poimii mukaan myös ajan uutistapahtumia. Silti teksti käy tunteisiin.

Sinä, joka olet elänyt nuo ajat, lapsena tai aikuisena, lue Westend ja mieti, missä olit silloin, kun rahaa sai ja elämä maistui? Entä silloin, kun kaikki kaatui? Miten sinä ja naapurisi pärjäsitte?

Heinäkuu on alkanut, kirjat luettavien pinosta huhuilevat: Hei, minä täällä taas, ihailemasi Hannu Väisänen! Lue, mitä minä Otto Gabrielsson, Donnerin syrjään jättämä poika, haluan sinulle sanoa! Tervehdys, uskollinen lukijani, minä Tuula-Liina Varis kerron nyt sinulle itseni näköisen Assin elämästä. 

Ei ole niin kamalaa, vaikka välillä sataa.

Juoksemisesta ja vähän pyöräilystäkin

Kävi tuuri. Kääntelin kirjakaupan tarjouspokkareita ja löysin tämän. Olin sopivasti käynyt juuri vaatimattomalla kävelyhölkkälenkillä, ja pienoinen flow-tila oli yhä päällä. Hieno kirjailija Haruki Murakami on kirjoittanut muutakin kuin romaaneja. Ja hän juoksee. Miksi ihmeessä? Siitä Murakami kertoo 2007 julkaistussa ja 2011 suomennetussa teoksessaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.

Kirja ei toki ole pelkkää valmentautumisen tai harjoitusohjelmien kuvailua. Siinä pohditaan kestävyysurheilun ja kestävyyttä vaativan kirjoittamisen yhteyttä, siinä analysoidaan ikääntymisen vaikutusta sekä juoksemiseen että kirjoittamiseen.  

Kirjailija ei välttämättä liikuta ruumistaan, mutta hänen sisällään tehdään raastavaa, dynaamista työtä. Jokainen käyttää ajatellessaan aivojaan. Mutta kirjailija pukee ylleen tamineet joita nimitetään kertomukseksi, ja hän ajattelee koko olemuksellaan; romaanikirjailijan on tässä prosessissa pantava peliin kaikki fyysiset reservinsä, usein ylirasituksen rajoille saakka.

Kirjailija Murakami on hämmästyttävän kurinalainen tekemisissään, kirjoittamisessa ja juoksemisessa. Tai miksi sen pitäisi hämmästyttää? Kirjailija tarvitsee tietenkin sitkeyttä, puhumattakaan sadan kilometrin ultrajuoksuun osallistuvasta kirjailijasta. Hän kertoo valmistautumisestaan juoksutapahtumiin sellaisella tarkkuudella, että jopa kaltaiseni kehnonpuoleinen kestävyysurheilija alkaa suunnitella omaa harjoitusohjelmaa. (Tämä on ikuinen pulmani: innokas urheilijansielu asuu reistailevassa ja mukavuudenhaluisessa ruumiissa.)

Oletan juoksevani tänä talvena maratonin jossain päin maailmaa. Ja olen varma että kesän koittaessa olen mukana jossakin triathlonissa, panemassa parastani. Näin vuodenajat tulevat ja menevät, ja vuodet kuluvat. Ikäännyn taas yhden vuoden, ja saan ehkä valmiiksi uuden romaanin. Yksitellen minä kohtaan kaikki haasteeni ja hoitelen ne parhaani mukaan. Keskittyen jokaiseen eteenpäin ottamaani askeleeseen, mutta katsellen samalla kauas eteen, tähyillen maisemaa niin kauas kuin kykenen. Loppujen lopuksi minä olen kestävyysjuoksija.

Olen penkkiurheilija. Ja olen lukija. Niinpä suosittelen Murakamin kirjaa penkkiurheilijoille ja lukijoille, siis meille sivustaseuraajille. Ja aivan yhtä lailla haluan suositella sitä sekä niille, jotka oikeasti juoksevat, että niille, jotka kirjoittavat tavoitteellisesti. Suurimman osan siitä, mitä tiedän fiktion kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä.

Entä sitten pyöräily? Maailman suurin pyöräilytapahtuma? Tiedän, että on muitakin Tour de France -nörttejä kuin minä. Tänä vuonna heinäkuu on vapaa, kun Tour on siirretty alkusyksylle (onneksi sitä ei peruttu!). Tähän hetkeen osuikin siksi mainiosti meksikolaisen Jorge Zepeda Pattersonin pyöräilydekkari Kuolema kelloa vastaan. Siinä juonitaan ja listitään kilpailijoita todella reippaaseen tahtiin. Kertoja on ns. apukuski, joukkueensa suuren tähden ja moninkertaisen Tour de France -voittajan uskollinen lakeija. Ykkös- ja kakkosajaja ovat kuin veljet keskenään, yhdessä pyöräilijöiksi kasvaneet, kunnes moninkertainen kieroilu sekoittaa kilpailun ja samalla tallikaverusten välit.

Minulle Pattersonin kirjan suurin ilo oli pääseminen leikisti huippupyöräilyn sisäpiiriin: näin ne syövät, näin ne lämmittelevät, näin ne nukkuvat, näin ne kähisevät keskenään. Juoni on vahvasti liioitellun tuntuinen, mutta minusta oli tietysti hauska lukea Tourmalet’n ja Alpe D’Huezin klassisista nousuista kilpailijan, kakkoskuski Moreaun, näkökulmasta. Viimeiset viisi päivää olivat minulle oma erillinen kilpailunsa, siihen asti Tour oli ollut raskas, oli aina, mutta se oli ollut myös tietynlainen näytös. Pääjoukosta valtaosalle kilpailu oli jo ohi, ja tästä lähtien Tour olisi armotonta taistelua niiden kahden tai kolmen joukkueen välillä, jotka pyrkivät palkintopallille Pariisissa. Se oli kuin pitkän piirityksen viimeinen hyökkäys kaupunkiin, jonka kohtalo päätettäisiin joidenkin tuntien päästä veitset hampaissa.

Teille, rakkaat Tour de France -intoilijakollegani, suosittelen Pattersonin kirjaa eräänlaisena kuriositeettina, paluuna tuttuihin maisemiin ja kuvitteellisiin kilpailutapahtumiin, kun oikeaa Touria joudutaan vielä odottelemaan. 

Hyviä urheilupäiviä kaikille! Älkää kuitenkaan läkähtykö helteessä.

Kostonkierre jatkaa Timo Sandbergin sarjaa

Nyt se on täällä! Timo Sandberg on julkaissut uuden kirjan, joka on hänen historiallisen dekkarisarjansa viides osa. Kostonkierre kuvaa välirauhan ajan kiihkeitä tunnelmia tutuissa maisemissa Lahdessa ja sen liepeillä. Ja mikä parasta, pääsemme taas tuttuun seuraan Reunanpalstalle, missä mökit saattavat olla hataria mutta ihmisten välinen yhteisöllisyys sitäkin vankempaa.

Tarina jatkuu siitä, mihin edellisessä osassa, Tilinteossa, päästiin. Talvisota on päättynyt ja elämä on hetkeksi rauhoittunut, mutta jännitteet eivät ole hävinneet minnekään. Sodan lopputuloksesta ollaan monenlaista mieltä, ja vanhat henkiset rajat eri tavoin ajattelevien välillä piirtyvät pian selvinä. Moni on kokenut raskaita menetyksiä, Lahti kaupunkina on muuttunut karjalaissiirtolaisten tulon myötä levottomammaksi, ja pienten ihmisten tekemiset tuntuvat liittyvän suurempiin, koko maan ja jopa koko sotivan maailman asioihin.

Lahden poliisiasemalla paikallisen poliisin ja Valtiollisen poliisin miesten välit kiristyvät herkästi, kun ”tavallisten” rikosten selvittelyä tärkeämmäksi näyttää nousevan Valpon etsivien työ. Sodan uhka leijuu kaupungin yllä yhä selvemmin, kun kuukaudet kuluvat. 

Kireän tunnelman vallitessa tuttu poliisi, vakaa ja luotettava Otso Kekki, koettaa tutkia epäilyttävää kuolemaa, jonka Kekin työtoverit haluaisivat julistaa heti itsemurhaksi. - Itsemurhan olosuhteet vaikuttivat oudoilta, Kekki alkoi selittää. - Tekotapa oli harvinaisen raju, itsemuhakirjettä ei ollut ja kyseinen henkilö oli poliittisesti hyvin kiistanalainen. Poliittiset intohimot tuntuvat siis liittyvän kaikkeen.

Välillä hengähdetään Reunanpalstan mökeissä, juodaan kahvit vanhojen tuttujen kanssa, tutustutaan suutarintyöhön. Lapset ehtivät ongelle ja metsäretkille. Ollaan mukana Suomen-Neuvostoliiton seuran keskeytetyssä kokouksessa työväentalolla, käydään Nuorten Työläisten Opintoyhdistyksen viikonloppuretkellä Tiilijärvellä. Ammussorvaamossa paiskitaan töitä, työpaikoilla kiihkoillaan sodan puolesta tai sitä vastaan. Samalla kun seurataan aiemmin tutuiksi tulleiden ihmisten elämän kaarta, tavataan myös uusia, kiinnostavia henkilöitä. 

Pienet yksityiskohdat keventävät välillä tunnelmaa: milloin kaksi poliisia hurauttaa alamäkeen yhdellä ainoalla polkupyörällä, milloin kaupungin legendaarinen sontakuski Jepulis Benjami kommentoi tilanteita persoonallisella tavallaan. Paikallishistoria on siis vahvasti läsnä. Jopa vuoden 1941 Salpausselän kisoihin päästään osallistumaan! Kaikesta näkee, että kirjailija on tutkinut ajanjakson tapahtumat ihailtavan perusteellisesti. 

Vanhat kaunat ahdistavat monessa kohtaa: katkeruus johtaa vuosikymmenienkin taakse, Nuorempi polvi tahtoo ymmärtää menneisyyttä, mutta vanhemmat eivät halua palata taaksepäin. Eliisan äiti, Hilda, tosin oli yrittänyt estellä heitä penkomasta mennyttä. Hän piti sitä turhana haavojen auki repimisenä. Nuoret olivat kuitenkin sitä mieltä, että totuus helpotti surua. Kun tiesi mitä oikeasti oli tapahtunut, oli vahvempi jatkamaan elämäänsä eteenpäin.

Niin paljon kuin suuret aatteet nostavatkin tunteita pintaan, eivät myöskään ihmisten henkilökohtaiset surut ja ilot kirjassa unohdu. Aate ja rakkaus voivat mennä sekaisin varsinkin nuoren ihmisen päässä. Hyväksyntää ja läheisyyttä haetaan, mutta silti eteen voi lopulta tulla tilanne, jossa kaverit petetään. 

Meille lahtelaisille Sandbergin kirjat ovat tietysti moninkertainen ilo: tarinan ja jännityksen lisäksi ne innostavat tutkimaan ja pohtimaan historiaa uudelleen ja katselemaan tuttuja paikkoja uusin silmin. Taidankin ensi viikolla poiketa Palolammella!

Tänä poikkeuksellisena korona-aikana Kostonkierteen julkistamista ei päästy hurraamaan suurin joukoin. Jo perinteeksi tullut haastattelutilaisuus Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa olen aina päässyt jututtamaan kirjailijaa, jäi valitettavasti väliin. Eiköhän tilanne kuitenkin vielä korjaannu, sen verran jännittävään hetkeen Kostonkierre jää. Ja me lukijat odotamme lisää.

Kiitos taas, Timo Sandberg, kun kirjoitit!