Uusi maailmanaika ja Iltavahtimestarin kierrokset

Ei ole lukeminen luistanut parin viime viikon aikana. Tuli uusi maailmanjärjestys, ja minä juutuin lyhyisiin hetkiin, uutisiin, kuulumisiin, sosiaalisiin jaaritteluihin, ihmettelyyn. Niin on käynyt kai monelle muullekin. Samalla on ollut lohdullista lukea verkosta, miten ihmiset ovat aktiivisia ja tarjoavat virtuaalista viihdettä, taidetta, seuraa, lukupiirejäkin. Ja tietysti kirjavinkkejä.

Yksi tämän kankealukuisen maaliskuuni ehdottomista huipuista on ollut Matias Riikosen Iltavahtimestarin kierrokset. Sitä oli parikin ystävää suositellut – kiitos Miisalle ja Joukolle! Tavallaan kirja sopii tähän hetkeen, koska kertoja, iltavahtimestari, kävelee siinä yhtä ja samaa kaupunkireittiä Helsingissä yömyöhällä, yksin. Vuodenajat, luonnonilmiöt, kertojan mieleen johtuvat tarinat vaihtelevat, vaikka maisema pysyy samana, Taka-Töölöstä Ullanlinnaan, samat näyteikkunat, samat kadunkulmat.

Myönnän, että osa ihastuksestani selittyy tutuilla paikoilla. Kaihoan Sibeliuksenpuistoon ja Korkeavuorenkadulle. Olen joskus liikkunut noilla kulmilla päivittäin, ja ne elävät päässäni jonkinlaisina kaupunkiromantiikan ylimpinä ilmentyminä. Lastenlinna, Mestaritalli, Hietaniemen hautausmaa, Soutustadion, Johanneksen kirkko, Kaivopuisto. Kirjassa paikkoihin yhdistyy sekä satunnaisia, lyhyitä kohtaamisia että esseenomaisia pohdintoja.

Ainoa keino päästä kadotettuun aikaan on tehdä tästä ajasta kadotettu aika. On kuviteltava tulevaisuuden nostalgikkoja, jotka kaipaavat tähän päivään. Silloin irvokkaimmatkin uudisrakennukset, katumaasturit tai rantapaviljongin ohi kulkevien nuorten matkakaiuttimista kuuluva konemusiikki muuttuvat merkeiksi menetetystä menneisyydestä.

Nämä kaikki, havainnot öisestä kaupungista, sivusta kuunnellut lyhyet keskustelut ja pienet tarinat jostakin menneisyyden kohdasta (valokuvineen päivineen), tuovat välillä mieleeni W.G. Sebaldin melankoliset teokset. Iltavahtimestari kirjoittaa myös mm. Juhani Ahon Yksin-teoksesta ja J.M. Barrien (yhtä lailla kuin Eläinmuseon namusedän!) kummasta elämästä ja Peter Panista, yhdistelee näkemäänsä ja lukemaansa omaperäisesti.  

Koulujen iltavahtimestarilla on huolta myös toisesta työstään, kirjailijantyöstä. Hartioitani painoivat unettomat yöt. Olin koulun lisäksi menettänyt kustantamoni, samalla vääjäämättömyydellä kuin olin kerran menettänyt ainoan oikean kotimaani, kun lapsuus loppui ja Jollaksen takametsien valtakunnat lakastuivat, ja pelkäsin, että onnistuisin varmaan lopulta hukkaamaan jopa oman varjoni. Iltavahtimestarin kierrokset ovat siis samalla kirjailijan muistiinpanoretkiä, onhan kirjan on sanottu olevan omaelämäkerrallisen teosparin ensimmäinen osa. Myös kirjailijan muistikirja vilahtaa kohtauksessa, jossa iltavahtimestari tapaa nuorisoa matkansa varrella (yksi erinomaisen hauska kohtaaminen!).

Huomaan, että voisin kirjoittaa tähän loputtomiin sitaatteja: Topeliusskolanin piha-aidan takana Folkhälsanin päärakennuksen ilmanvaihtokanavat pitivät monotonista ulinaa, kuin sadan byrokraatin alitajunnat olisivat huutaneet siellä, eikä niillä olisi ollut mitään sanottavaa.

Haluan siis kovasti suositella Iltavahtimestarin kierroksia. Kenelle erityisesti? Helsinki-romantikolle, kaupunkikävelijälle, hitaan elämän ystävälle, tunnelmiin unohtujalle, kummallisista yhteyksistä ilahtuvalle. En suosittele kirjaa juonivetoisten, tapahtumientäyteisten teosten fanille - vaikka toisaalta: tässä olisi tarjolla mitä mainiointa vaihtelua, samalla kertaa henkeviä esseitä ja yllättäviä kaupunkikuvia.

Iltavahtimestarista innostuin niin, että lainasin kirjastosta Nelisiipisen lokin, Riikosen esikoisteoksen vuodelta 2012. Siinäpä reipas aloitus kirjailijanuralle! Monet kertojat, joista toiset ovat vielä yllättävämpiä kuin toiset, hämäävät lukijaa juuri sopivasti. Maailma ei aina ole kaunis, mutta kieli on.

Seuraavat jo odottavat: lukulistalla on Riikosen teoskaksikko vuodelta 2017, Suuri fuuga ja Kiertorata. Pitänee niihin perehtymistä varten kuunnella Beethovenia ja Bachia. Välillä luen kuitenkin jotakin aivan muuta, kenties brittiläistä viihdettä ja ainakin Elizabeth Stroutin Olive Kitteridgen.

Pitäkää huoli itsestänne ja ajatuksistanne. Siis lukekaa!

Miksi en lukisi kirjoittamisesta?

Kirjoittavilla ihmisillä on tapana lukea. Ilman lukemista kirjoittaminen olisi vaikeampaa. Kaikenlaisen tekstin lukeminen helpottaa kirjoittamista. Jotta kehäpäätelmä täydentyisi, on sanottava, että ilman lukijoita kirjoittamisessa olisi vähemmän mieltä. Luen kirjoitettua, kirjoitan luetusta. Luen, kirjoitan, luen. Otan kulauksen teetä.

Joskus on paikallaan lukea erityisesti kirjoittamisesta. On oppaita, joissa opetetaan lausetta, kappaletta, novellia, runoa, romaania. On mainioita tehtäväkirjoja ja kokemuskirjoja, viisaiden ajatusten kirjoja ja käytännön neuvojen kirjoja. Ja sitten – simsalabim – jonain kauniina päivänä ihminen voi saada eteensä kirjoittamiskirjan, joka rauhoittaa ja rentouttaa ja samaan aikaan innostaa ja kannustaa. Päivi Haanpää ja Terhi Rannela ovat viime syksyn puolella yhdessä julkaisseet teoksen Miksi en kirjoittaisi? Monitoimiset, monitaitoiset ja ahkerat kirjoittajat ovat meidän kaikkien kirjoittavien tai kirjoittamisesta kiinnostuneiden iloksi koonneet hyvää tekevän paketin kirjoittamisen filosofiaa, kokemuksia, vinkkejä ja huomioita. 

Ammattikirjoittajankaan arki ei aina suju, eivätkä ideat sinkoile ilmoille joka päivä. Kustantamoissa ei hyväksytä jokaista käsikirjoitusta, tai kirjoittaminen tökkii muuten vain. Kannattaa helliä kaikkea sitä, mikä omaa kirjoittamista edistää. On kannustavia ihmisiä: sellainen voi olla opettaja, tai vaikka kokonainen heimo (jonka itse olen löytänyt kirjallisuusterapiaohjaajakoulutuksen ihmisistä!). Lukijaakin tarvitaan, sillä hänen kauttaan tekstille tulee suunta ja tarkoitus, vaikkei varsinaista palautetta tulisikaan. Toisaalta tekstin virtaaminen voi kerrassaan tyrehtyä, jos lukijaa ja tekstin vastaanottoa ajattelee liikaa. Lohtua harrastajalle tarjoaa myös se, ettei ammattilainenkaan aina ole varma, onko kirjoittamisen lopputulos riittävän hyvä.

On mahdottoman kiinnostavaa päästä lukemaan Terhi R:n työpäiväkirjaa, jonka aikaan tekeillä on hänen uusin romaaninsa Kiivaat: Puoleen päivään asti luen historiallisen romaanini printtejä ja varmistan, että vieressäni on koko ajan kuuma teekupillinen. Romaania varten tehty tarkka taustatyö käy hyvin ilmi päiväkirjan merkinnöistä, joissa muutoksia ja tuplatarkistuksia tehdään ja taas tehdään. Ja miten arkinen, tylsä flunssa voi sekoittaa kaikki aikataulut. Tietysti luin saman tien Kiivaat (Lue sinäkin!). Ihmeellistä, minulle ennestään tuntematonta historiaa! Hullunrohkeita tyttöjä on ollut jo 1940-luvulla, Tampereellakin. Kiivaissa ollaan kiihkeitä ja nuoria. Miksi sellainen muuttuisikaan?

Päivi H. kirjoittaa päiväkirjasta yleisemmin, kertoo mm. hyviä ideoita eri tavoista pitää päiväkirjaa (listat, aamusivut, kiitollisuus, kirjeet, kuvat). Ja onhan se niinkin, ettei niitä nuoruuden päiväkirjoja kannattaisi hävetä. Päivin terminologiaan kuuluu myös villi teksti eli sellainen teksti, jolle ei ole ulkopuolisen asettamaa tavoitetta, ei deadlinea, ei tilausta. Sen kirjoittamiselle voi olla vaikea löytää aikaa, ja hyvän idean saattaminen tekstiksi voi joskus tuntua riskin ottamiselta.

Kirjoittajat haastavat toisensa Julia Cameronilta tutuille yhden hengen ”taiteilijatreffeille”, herättelemään riittävän lapsellisia, uusia oivalluksia. Nepä vievät mm. Brysselin sarjakuvamuseoon ja suomalaiseen rautakauppaan ja osoittavat, että hups vain, helposti voi päästä oman sanavaraston ulkopuolelle (sisarniitti, silmuruuvi, ontelovaippa). Sana-aarteita löytyy myös kirjaston lehtilukusalista: Päivi kertoo kauniisti Sienilehden lukemisesta. Tästä inspiroituneena olen päättänyt selata ainakin yhden itselleni vieraan aiheen lehden vaikkapa kerran kuussa. Terminologia voi yllättää iloisesti! (Metsästäjä-lehteä ehdin jo tutkailla.)

Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Se on kirjan viimeisen osan (minulle niin rakas) aihe ja otsikko. Erinomaisia vinkkejä lukuharrastuksen elvyttämiseksi satelee: ripottele kirjoja ulottuvillesi, vie älylaitteet pois ulottuviltasi, jätä tylsä kirja kesken, lue kaikenlaista (äläkä vain sitä, mihin olet tottunut), tutki esim. kirjastojen lukuhaasteita, kokeile eri formaatteja. Tai järjestä vaikka lukubileet!

 

Kuvassa on teemuki, tietysti. Kun olin saanut hyppysiini tämän kirjan, riensin ah niin loogista jatkopolkua pitkin paikalliseen teepuotiin. Sieltä mukaani lähti teesekoitusten lisäksi tuo muki. Tähän kirjaan sopii erityisen hyvin vihreä chai! Ja oikeastaan lukeminen tuntuu siltä kuin keskustelisin ystävien kanssa, leppoisasti, kaikessa rauhassa.

Miksi en siis lukisi kirjoittamisesta, kirjoittaisi pikkuisen ja joisi samalla riittävästi teetä? Kiitos kirjasta, Päivi Haanpää ja Terhi Rannela!

Flunssalukemista

Luulin, että flunssa ei haittaa lukemista. Luulo osoittautui totaalisen vääräksi: kyllä haittaa. Siinä vaiheessa, kun on koko pää tukossa ja tulessa ja silmät käyttökelvottomat, saattaa koittaa sellainenkin päivä, ettei jaksa lukea edes yhtä kokonaista sivua.

Kun viimeksi kirjoitin lohtukirjoista, voisin sujuvasti jatkaa kirjoittamalla sairaanhoitokirjoista. Helmikuussa olin haalinut sohvapöydälle jo etukäteen sopivia sairaskirjoja, mistään sairastumisista tietämättä. Heidi Köngäs ja hänen selkeälinjaiset, maanläheiset kirjansa antoivat ajatusten olla liiaksi polveilematta. Luin ensin hänen ensimmäisen romaaninsa, Luvatun (vuodelta 2000), ja myöhemmin kiitetyn Sandran (vuodelta 2017). Näiden välillä on yhteys: Sandra on Luvatun päähenkilön, Maijan, miniä. Sandrassa sisällissodan julmuus kerrotaan oikeasti ihmisen kautta, ja Sandran torpan pihapiiri tulee läheiseksi. Luin vielä kolmannenkin Heidi K:n kirjan, Hyväntekijän (vuodelta 2006). Sen pokkariversion imelä tv-tuotantokansi ohjasi ennakkoajatukset (eli -luulot) väärään suuntaan, koska aikuisen romanssin lisäksi tarina painottui vahvasti päähenkilön vanhan äidin sairastumiseen ja kuolemaan. Tuttua, juu, mutta hyvällä tavalla. Myös ohjaajana suuresti kunnioittamani Heidi Köngäs on itse ohjannut Hyväntekijän tv-elokuvaksi. Ja kas, Yle Areena taas kerran ilahduttaa ja tarjoaa sen katseltavaksi. Pistetäänpä listalle!

Lisää lukemisen iloa puolikuntoiselle tarjosi vanha ystävä, aikanaan pitkän työn Etelä-Suomen Sanomien kulttuuritoimittajana tehnyt Jouko Tallimäki. Joukon uusin pieni teos, Tyylien rajoilla, pitää sisällään tekstejä kirjoista, maalaustaiteesta ja luonnon poluilta, teräviä huomioita menneestä ja nykyisestä. Täällä meillä päin taitavat olla harvassa ne kirjojen ystävät, joilla olisi yhtä laaja tietämys myös vanhemmasta kirjallisuudesta. Yksi kirja johtaa toiseen, ja vertailukohtia uusiinkin teoksiin löytyy kuin vahingossa. Täytyykin ensi kesänä katsoa vanhan sukumökin kirjahyllyn dekkariosastoa uusin, kirkkain silmin. Ja jostain on ilman muuta etsittävä Robert Robinsonin Kuolleet kirjatoukat (ei kai houkuttelevampaa kirjan nimeä voi olla?). Muutenkin tunnen yksipuolisuuden kirpaisun, kun silmäilen viime kuukausina lukemieni kirjojen julkaisuvuosia: 2019 ja sitten taas 2019. Ottakaamme oppia kirjailija Tallimäestä ja hänen lukemisistaan!

Flunssakirjojen listalle osui myös nuoren irlantilaisen, Sally Rooneyn, Keskusteluja ystävien kesken. Olinko oikeasti mukana parikymppisten naisten kanssa dublinilaisissa kulttuuriporukoissa ja ihmissuhdesotkuissa? Taisin olla. Unohdin, kuka ja missä olen. Vähän tylsää olikin laskea kirja käsistä ja havahtua lahtelaiseen, keski-ikäiseen ja nuhaköhäiseen todellisuuteen.

Samaan syssyyn sain luettavakseni pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin kirjan Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä. Sitä suosittelen yksinkertaisesti joka iikalle: kuinka paljon voikaan yhteen tiivistettyyn tarinaan ujuttaa ”nousevaa itää”, ankeasta alusta korruptoituneisiin ns. menestysvuosiin. Saarnaamalla ei taatusti pysty herättämään yhtä monta sielua kuin tällaisen muka-self-help-kirjan kirjoittamalla. Onneksi Hamidin aiemmatkin suomennetut romaanit (Fundamentalisti vastoin tahtoaan ja Exit west) löytyvät kirjastosta.

Sitten on vielä nämä lestadiolaiskirjat. Olen kovasti pitänyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta ja Synninkantajista, joista kummankin olen lukenut pian sen ilmestyttyä. Nyt sain näppeihini kaksi tuoretta, keskenään aivan erilaista teosta uskonnollisesta irtautumisesta. Suvi Ratisen Matkaystävä on sympaattisen nostalginen, surullisista kohtaloista huolimatta valoisa ja monessa kohtaa hauska. Lapsen ja nuoren on vaikea ymmärtää oman piirin ulkopuolista maailmaa, josta hän ei tiedä kerrassaan mitään, ja kotoa muuttaessaan päähenkilö joutuu opiskelemaan valtavan määrän meille muille aivan arkipäiväistä asiaa - niin kuin esimerkiksi koko populaarikulttuurin. 

Katja Kärjen Jumalan huone puolestaan käy päälle kolmen sukupolven naisen voimin. Väkivaltaa, intohimoja ja raadollisia käänteitä riittää, ja kolmannen polven kertoja, Elsa, pyrkii raivoisaakin raivoisammin pois, ulos ahtaan uskonnon vankilasta. Siinä missä Matkaystävä kirvoitti monta hymähdystä ja kotiväelle ääneen luettua kohtaa, Jumalan huone ajoin puistatti ja huokailutti, piti ankarasti otteessaan. Lukurupeamani oli sen verran tiivis, että vielä kirjan suljettuani jäin tankkaamaan ajatuksiani pohjoiskarjalaisella murteella. Onneksi kirjailija saa kirjoittaa niin kuin haluaa - ja minä saan eläytyä juuri niin paljon kuin haluan.

Flunssa alkaa asettua. Öisin voi nukkua. Ensi kerralla lupaan keskittyä vain yhteen kirjaan. Tai ehkä kahteen. Voikaa hyvin!

Lohtukirjat ja lohtukirjailijat

Kun luen, kaipaan vaihtelua. Harjoitan eräänlaista vuoroviljelyä. Vaativan kirjan jälkeen luen usein lohtukirjan, tavalla tai toisella kotoisan ja sujuvasti luettavan kirjan. Lohtukirjan ei tarvitse olla kevyt tai hauska eikä varsinkaan viisauksia toitottava. Sen on oltava riittävän erilainen kuin sitä ennen luettu kirja: järkäleen jälkeen saa tulla vihkonen, klassikon jälkeen uutuus. Ehkä lohtukirjaa voisi nimittää myös lepokirjaksi. Kirjaa aloittaessani en tiedä, tuleeko siitä lohtukirja. Yllätykset virkistävät.

Viimeaikaisia lohtukirjojani ovat olleet ainakin nämä:

Olli Jalonen: Merenpeitto. Jälleennäkemisen lohtu: Miten ihanaa tavata taas Angus! Taivaanpallon lukemisesta oli jo aikaa kulunut, kun sain taas palata vuosisatojen taakse, Englantiin, ja valtavalle, tuntemattomalle merelle. Kiitän ja ihmettelen Olli Jalosta: että hän jaksaa ja osaa niin, että lukijana uskon kaiken.

Raija Siekkinen: Metallin maku. Kaihon lohtu: Näin täydellisesti voi novellin kirjoittaa, ujuttaa lukijan suoraan sisälle ja samaan aikaan näyttää ulkopuolisuuden. Ja sitten oli vielä muita, oli sellaisiakin, jotka eivät vastanneet puhelimeen, joista kukaan ei aikoihin ollut kuullut, ja heillä epäiltiin menevän huonosti, sen vuoksi juuri, ettei heistä mitään tiedetty. Lohtuun sekoittuu myös suru: Miksi Raija Siekkisen piti kuolla niin varhain?

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis. Piilotetun kauneuden lohtu: Julmasti murhattu ja paloiteltu nainen kertoo itse oman tarinansa. Se kauhistuttaa enemmän kuin juuri mikään lukemani, pakottaa haukkomaan henkeä, mutta samaan aikaan sen kirkkaus oudosti lohduttaa. Kauneus asuu yllättävissä paikoissa.

Tove Jansson: Kesäkirja. Inhimillisen ymmärryksen lohtu: Kirjailija tietää, millainen on lapsi ja millainen on vanha ihminen. Vuoroviljelyperiaatteen mukaisesti luin tiiliskivien välissä tuulahduksen kesää. Erityisen mukavaa oli mennä saman tien katsomaan Lahden kaupunginteatterin lämminhenkinen versio Kesäkirjasta. Toinen Tove Janssonin kirjoittama lohtukirjani on Kuvanveistäjän tytär, jossa lapsuutta eletään jännittävässä taiteilijakodissa.

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti. Tunnistamisen lohtu: Tämä ei ole pieni eikä niin nopealukuinenkaan kirja, mutta olin siinä koko ajan kotonani, niin kuin olisin lukenut omaa untani kauniisti kirjoitettuna. Maisema vaihtuu, tilanteet ihmisten kanssa jäävät kesken. Tuttuuden tuntu + ihailtava kirjailijantaito = lohtukirja.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana. Täsmähuumorin lohtu: Joskus lohtukirja voi olla täsmäisku. En usko, että kovin moni nauraa tätä lukiessaan niin paljon kuin entinen pienkirjakauppias. Eräänlaista sisäpiirikivaa siis.

On minulla myös omat lohtukirjailijani. Siri Hustvedtin kaikki teokset haluan heti omaan hyllyyni. Kun niistä uusin, Muistoja tulevaisuudesta, ilmestyi, melkein kävin nykimässä kirjakaupan ovenripaa illan pimeinä tunteina, kun en olisi malttanut aamuun asti odottaa. En tosiaankaan ole opiskellut New Yorkissa enkä viettänyt lapsuuttani Keskilännessä, mutta se ei eläytymistä haittaa. Olkoon tämä vaikka samaistumisen lohtua.

Kate Atkinson on kumma kirjailija, koska odotan hänen dekkareitaankin (viimeksi Liian kirkasta taivasta) hullun lailla, vaikken muuten ole mikään dekkarifani. Miten ihmeessä kaameista aiheista voi kirjoittaa niin hykerryttävästi ja salaovelia viittauksia käyttäen? Tärkeimmät lohtukirjani häneltä ovat kuitenkin romaanit Elämä elämältä ja Hävityksen jumala. Niitä ei tee mieli lukea liian nopeasti. Ne saivat minut myös kiinnostumaan uudella tavalla maailmansotien historiasta, ihmisten historiasta. Oivaltamisen lohtua parhaimmillaan!  

Joel Haahtelan kirjat ovat silkkaa lepoa. Vaikkapa tuorein, Adèlen kysymys, tuudittaa ja herättää samaan aikaan. Entä jos mysteeri onkin totta? Petri Tamminen lohduttaa aina. Esimerkiksi Piiloutujan maa on sellainen pikku helmi, että siihen voi aina palata, joskus vain yhteen piilopaikkaan kerrallaan.

Lohtukirjani ja lohtukirjailijani vaihtuvat jatkuvasti. Tai oikeastaan ne eivät vaihdu, vaan niitä tulee lisää ja lisää. Viime vuoden puolella ensi kertaa lukemistani kirjailijoista Elizabeth Strout ja Rachel Cusk työntyivät heti lohtukirjailijoiden porukkaan. Ensi viikolla siihen kuuluu varmaan taas joku uusi, tai ensi kuussa viimeistään. Tilaa on!

Painoa ja olemattomuutta

Kirjaston uutuuspöydällä silmiini osui kaksi hyvin erilaista kirjaa: Virpi Hämeen-Anttilan Paino - Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa ja Antti Hurskaisen 22 - kertomus syömisestä. Paino on vuosikymmenien kokemusten ja inhmillisen viisauden läpitunkema kertomus kirjailijan oman kehosuhteen historiasta. 22 puolestaan on romaani, jossa vaikeasti syömishäiriöinen päähenkilö keskustelee vaikenevan kuulijan ja erilaisten populaarikulttuurin ilmiöiden kanssa ja samalla syöksyy umpikujasta toiseen.

Paino. Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa.

Tuottelias ja monipuolinen Virpi Hämeen-Anttila on tällä kertaa kirjoittanut kirjan omasta kamppailustaan painon ja kehonkuvan kanssa. Miten luonnollisen liikkuvasta, iloisesta lapsesta tulee ensin selkäsairas ja myöhemmin ”lihava”. Koululääkäri komentaa 13-vuotiaan tytön ensimmäiselle laihdutuskuurille, jonka ohjeistus on olematon ja vältettävien ruoka-aineiden luettelo loputon. Niin, jäljelle jäävät vesi, mausteet ja kahvi ja tee ilman sokeria ja maitoa. Ja voimistelu, vain laihduttamisen vuoksi voimistelu. 

Tämä ensimmäinen ylipainotuomio ja siitä seuraava laihduttaminen ovat vasta kesyä alkua verrattuna myöhempiin nuoruusvuosiin, jolloin muutosten kouriin joutuva keho erkanee liian kauas omasta sisäisestä minästä. Lihavuuden leima ja nälkäkuuri olivat tehneet kehostani taistelukentän, jossa ruoka oli sekä viholliseni että viettelijäni. Taistelun melskeessä kadotin kehon kokonaan näkyvistäni. 

Kodin painostava ilmapiiri ahdistaa, kivut vaivaavat ja huonouden tunteiden ja lohtusyömisen kierre vahvistuu. Paino käy huimissa lukemissa, kunnes nuori opiskelija joutuu fyysisten haittojen takia pysähtymään. Onhan ihmisen sentään pystyttävä kävelemään. Laihdutus onnistuu, kyllä, mutta aivan liian nopeasti. Fysiikka ei tahdo sellaista kestää. Kuluu vuosia, syntyy lapsia, ja keho osoittaakin yllättäen toimivuutensa.

Näinä laihdutusohjelmien ja painonpudotuslööppien aikoina Hämeen-Anttila esittää rauhoittavia ja rentouttavia ajatuksia sopivasta painosta ja luo uskoa ihmisen omaan kokemukseen ja tuntemuksiin. Dieettien ja painonvaihteluiden vuoristoratakyytien jälkeen kehon pitää antaa rauhassa löytää luonnollinen tasapainonsa. Se itselle sopivin paino ei ehkä olekaan sama kuin orjuuttavan painoindeksin ihannelukema. 

Kun alan kuunnella kehoani, se kertoo minulle, mitä oikeastaan tavoittelen. Oleellista on se, että keho toimii, vaikkei se aina näyttäisi täydelliseltä. Liikunnan kanssa on sama juttu kuin syömisen: kohtuullinen ja virkistävä liikkuminen, oli se sitten vaikkapa tanssia, pyöräilyä tai kävelyä, on huolenpitoa omasta tärkeästä kehosta. Rääkki ja ylirasitus eivät tee hyvää kenellekään.

Kirjassa on aivan hurmaava, sarjakuvamainen (ja kuuleman mukaan nuoresta asti päiväkirjan tapaisesti harjoitettu) piirroskuvitus. Se tuo lähelle ensin pienen, sitten nuoren, milloin minkäkin kokoisen, itseään tarkkailevan ihmisen. Virpi Hämeen-Anttila osaa siis myös piirtää ja vielä sillä tavalla, että kehopuheeseen on entistä helpompi samaistua. Tuossa pienessä sarjakuvassahan voisin olla juuri minä!

Viihdyn kehossani. Se on islanninhevosen vahva, sitkeä ja taitava keho, ja se on minulle läheinen, rakas ja kaunis. Virpi Hämeen-Anttilan keho on saanut kokea järisyttävän vaihtelevia vaiheita, toisinaan se on ollut täynnä ahdistusta ja neuvottomuutta, toisinaan myös fyysiset sairaudet ovat sen vallanneet. Kirjassaan hän kuitenkin tavoittaa ihmeellisen tasapainon ja lämmön. Kunpa tämä viisaus kantautuisi mahdollisimman monen omaa kehoaan vihaavan ja itseään liikaa kurittavan korviin!

Siis: Jos olet ikinä tuskaillut painosi tai peilikuvasi kanssa, lue tämä!

22. Kertomus syömisestä.  

                                                                                                     

Tähän vastaan asetetaan sitten ihan toisenlainen syömis- ja painokirja. Antti Hurskaisen 22 on romaani, vaikka se tuntuu monessa kohtaa esseeltä. (Kirjailija itse on tainnut nimittää sitä kollaasiksi.) Kertoja, päähenkilö, vyöryttää dialogiksi tarkoitettua monologiaan illan ja yön ajan. Oletettu kuulija on entinen tyttöystävä. Ensin pitsa, sitten loputtoman pitkä kävely. Paitsi että pitsan voi jättää syömättä. Silloin kevenee.

Pitsaillalliselta alkaa kertojan paasaaminen. Hän haluaa selittää, päteä ja muistella. Syömättömyyden ja kehon rääkkämisen harjoitteet tulevat kerrotuiksi piinaavan tarkasti. Toisinaan poiketaan myös lapsuuteen ja nuoruuteen, Pohjois-Savoon, keskiluokkaiseen taajamaelämään, jossa yhtenä perheenisien elintasomittarina toimii kaljamaha. Onko se ainoa mahdollinen esikuva? Lapsuusaikojen kuvaukset tuovat niin sanottua tavallista elämää maanisen monologin keskelle. 

Kertojan tie anoreksiaan kulkee veganismin kautta, sattumalta. Syöksy kiihtyy, syvenee, muuttaa välillä suuntaa. Jossain vaiheessa löytynyt ateismi saattaakin vaihtua uskonnoksi.

Noin viiden aikaan lähdin päivän toiselle ja pidemmälle juoksulenkille Vantaanjoen rantaan tai ohittamaamme Keskuspuistoon. Piti päästä luonnon keskelle eli lähelle maatumista. Noin viidentoista kilometrin kohdalla tunsin olevani kevyt. Jotkut käyttävät ilmaisua "flow-tila". Yökkäilin ennen ruutukaavalle palaamista.

Neljännen suihkun jälkeen oli iltapalan aika. Asettelin leivälle viipaleen tofua ja lusikallisen punaista pestokastiketta. En ollut sairas vaan rajoitetusti askeettinen. Ymmärtämättömimpinä iltoinani join oluen tai kaksi. Yleensä en kuitenkaan ollut valmis vastaanottamaan yöllisiä syyllisyydenpuuskia. Surkea unenlaatu ei huolestuttanut yhtä paljon kuin 0,33 olutlitran sisältämät 170 kilokaloria, mielikuva "kaljamahasta".

Vaikka kertoja puhuu entiselle tyttöystävälleen, ensimmäisenä, keskimmäisenä ja syvimmällä on päähenkilö itse ja hänen painonsa, josta voi tulla suurinta erityisyyttä tai sitten lopullista olemattomuutta. Kertoja alkaa tavoitella kieltäymystä ja kärsimystä, jonne voi ehkä kulkea myös kirkon kautta. Kristinuskon kautta löytyy taas uusi umpikuja.

Kertoja kulkee mielleyhtymästä toiseen. Tekstissä riittää lainauksia ja viittauksia, joista takuulla osa jäi minulta huomaamatta. Lukijan on hyvä tietää - tai ainakin lukiessaan ottaa selvää - edes jotakin tekstissä mukana kulkevista muusikoista, levyistä, elokuvista, kirjailijoista, filosofeista, Helsingistä. Nimiä riittää Scorsesesta ja Pasolinista Kafkaan ja Antti Nyléniin, Kurt Cobainista Richey Edwardsiin, Paavo Ruotsalaisesta Terho Pursiaiseen, Taylor Swiftistä Nick Caveen. Kenestä voi lopulta olla esikuvaksi?

Painoni suunnitteli alittavansa viidenkymmenen rajan. Olin päässyt onnistumisten makuun ja elänyt sillä ruuan sijaan. Iltaherkuttelu lusikallisella pestoa oli jo jäänyt.

Hurskaisen kirjasta lohtua on vaikea löytää. Lopun lyhyet luvut, tyttöystävän ja kirjailijan puheenvuorot, kääntävät päähenkilön pitkän monologin uuteen asentoon. Kuka lopulta puhuu totta?

Kenelle suosittelen tätä? Nykyesseitä mielellään lukevalle, musiikkia ja kirjallisuutta tuntevalle uteliaalle ihmiselle. Sellaiselle, joka haluaa syömishäiriöon uuden, tällä kertaa miehen päänsisäisen näkökulman. Tai miksei myös sellaiselle lukijalle, joka on kyllästynyt nykyiseen syömisen ja ylipäätään elämänhallinnan hypetykseen ja haluaa virkistää itseään kauhukuvalla syömishäiriöiden ytimestä.

Isä ja poika kirjoittavat

Jokainen näistä kolmesta kirjasta ansaitsisi oman kirjoituksensa, mutta kun ne voi perhesyistä liittää yhteen, tapahtukoon niin.

Ensin, elokuussa, ilmestyi Antti Röngän Jalat ilmassa. Halusin lukea sen heti, ryntäsin kirjakauppaan, palasin kotiin ja luin kirjan melkein yhdeltä istumalta. Se järkytti ja liikutti. Miten kiusattu lapsi pystyy vaikenemaan, miten kukaan ei huomaa, miten maailma rullaa kaikesta huolimatta eteenpäin. Ennen kaikkea: koulukiusaaminen ei ole jotain, mikä on ohi, kun koulu loppuu. Se pysyy sisällä.

Seuraavaksi oli Petri Tammisen Mustan vyön aika. Tunnustaudun faniksi jo vanhastaan. Tiivistäkin tiiviimmäksi hiottu lause ja tiivistämisestä seuraava huumori lämmittävät sieluani. Vaikka melkein kaikissa Tammisen kirjoissa on omakohtaista ainesta, Musta vyö tulee yhä lähemmäs kirjailijaa itseänsä. Mihin keski-ikäinen mies ajautuu, kun hänen ei-niin-kauhean-vanha-eikä-varsinkaan-huonokuntoinen isänsä yllättäen kuolee?

Kolmantena vuoroon tuli tämän vuoden alussa maailmaan päästetty Silloin tällöin onnellinen, isän ja pojan kirjeenvaihtokirja. Sen kirjoittaminen ajoittuu hurjalle ajanjaksolle: kirjeenvaihdon aikana käydään läpi kirjoittamisasiaa ja kasvattamisasiaa, mutta joudutaan äkisti keskelle Antin syvää kriisiä, joka johtaa sairaalaan asti. Tammisen ja Röngän kirjoista ja kirjoittamisesta on puhuttu – ja kirjoitettu – paljon varsinkin kirjeenvaihtokirjan ilmestymisen jälkeen. Siitä ei voi kuin iloita. Jospa esillä oleminen saisi yhä useamman lukijan avaamaan edes jonkin näistä kolmesta teoksesta.

Jalat ilmassa

Luin juuri Jalat ilmassa toiseen kertaan. Olin oikeastaan vaikuttuneempi kuin ensimmäisellä lukukerralla. Teos pysyy kasassa, virtaa johdonmukaisesti takaumien kauttan eteenpäin. Vaikka olen ajat sitten opiskellut täti-ihminen, samaistuin kertoja-Aaron vierauden tunteisiin yliopistolla ihan luita myöten. Kirjailija Rönkä sanoo asiat tekstissään suoraan, toisin kuin hänen sosiaalisissa tilanteissa takelteleva Aaronsa. Alakoulun kiusaamisen julmat näytökset kouraisevat syvältä, ehkä vielä syvemmältä siksi, että minulle tuo idyllinen fyysinen ympäristö sattuu olemaan tuttu.

Nuori aikuinen ei pääse eroon menneestä, kiusaamisen jäljistä, mutta näkee toivoa: Totta kai menneisyytemme vaikuttaa siihen, mitä olemme nyt. Meissä kummittelevat kaikki loputtomat hetket, jotka olemme elämässä kohdanneet. Ne heijastuvat kasvoihimme, tunkeutuvat ajatuksiimme, livahtavat sanoihimme. Aina kun puhumme, puhumme itsestämme. Niin se on. Mutta kuitenkin, kuitenkin, vain tämä hetki on totta. Vain tässä hetkessä voimme muuttaa kurssia. Tämä hetki, hopeinen väläys menneen ja tulevan välissä. Ohikiitävä liito juoksuaskelten välissä. Ainoa mahdollisuutemme.

Keiden erityisesti toivoisin lukevan Jalat ilmassa? Kaikkien, jotka ovat koulun kanssa tekemisissä. Kaikkien kiusattujen ja kiusaajien ja ihan yhtä lailla niiden, jotka eivät ole koskaan tunteneet kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Miten paljon meiltä jää näkemättä? 

(Kiusaamisesta on kyllä kirjoitettu. Luin äskettäin Maija Kauhasen teoksen Eliitti, joka rönsyilee enemmän sekä kerrontansa että henkilöidensä puolesta. Siinä on kysymys myös sitkeästä ystävyydestä, vaikka tarina on lopulta aika lohduton.)

Musta vyö

Toinen lukukerta teki hyvää myös Mustalle vyölle. Vaikka siinä kerrotaan isän kuoleman aiheuttamasta surusta ja lamaantumisesta, tekstistä pilkahtaa loputtoman monta hauskaa ja viisasta kohtaa. On puhetta sukupolvista: Niin kuin vanhemmat tuottavat kiusallisen tarkkoja kopioita eleistään ja ilmeistään, he tuottavat hämmästyttävän tarkkoja vastakohtia sielullisista taipumuksistaan. Isä ei ottanut mitään itseensä, ja juuri siksi minä otin itseeni kaiken.

Ymmärtäväinen Liisa-vaimo jaksaa pysyä viisaana miehensä lamaannuksen ja lapsekkaiden kysymysten keskellä. Kuolemako miestä pelottaa? Vai aikuistuminen? Mutta sanoin kyllä myös, että totta kai minä pelkäsin aikuistumista, koska isäni oli ollut aikuisuuden suomenennätysmies niin että hänen rinnallaan minun oli turha edes yrittää. 

Sohvalta voi sittenkin nousta, vaikka isä on kuollut. Isä tiesi, miten tärkeää on irrottautua itsestään ja lähteä vaikkapa lentopalloharjoituksiin. Sinne pitää mennä, se on elämää.

Entä keille suosittelen Mustaa vyötä? Ainakin itseni kaltaisille, vanhat vanhempansa menettäneille keski-ikäisille orvoille tai puoliorvoille, kaikille sukupolvipohdintaa harrastaville ja kaikille vähien sanojen ystäville. Mustaan vyöhön sopii eräs hyvän tekstin määritelmä, jolla Petri Tamminen itse sattuu (kirjekirjassa) kuvaamaan poikansa kirjettä: Siitä kummia sinun kirjeesi, että minua naurattaa vaikka olisit huolissasi. Se on varmaan se tarkkuus, se kuinka osuvasti saat sanottua. Se minua naurattaa.

Silloin tällöin onnellinen

Tammikuussa saatiin siis kolmas kirja, Silloin tällöin onnellinen. Sen ensimmäisellä puoliskolla ruoditaan paljon kirjoittamista: Voiko identiteetti olla kirjoittamisen varassa? Miten kirjailija voi sietää epävarmuutta? Millaista on hyvä palaute? Isä opettaa (niin kuin muitakin kirjoittajia) ja poika etsii kirjoittajaminäänsä. Lukemisen merkityksestäkin on puhe, kun kirjoittava poika kannustaa kirjailijaisäänsä lukemaan. Isä vastaa: Myös napakka neuvosi oli hyvä: Lue. Jokseenkin tragikoomista, että tarvitsen tuota neuvoa. Siis minä, joka aloitan jokaisen kirjoittajakurssini kysymällä, että mitä te täällä teette, miksette te mene kirjastoon.

Silloin tällöin onnellinen näyttää nuoremman kirjoittajan (josta tulee kirjan kuluessa esikoiskirjailija) työtä monellakin tavalla - toki myös isä-kirjailijan työtä sivutaan muutenkin kuin opetusesimerkkien kautta. Kirjassa on mukana aiempia versioita teksteistä, jotka ovat päätyneet osiksi Jalat ilmassa -kirjaa. Epävarmuus riivaa nuorta kirjailijaa kustannussopimuksen tekemisen jälkeenkin. Saamme lukea myös kustannustoimittajan kirjeen Röngälle. Sekin raottaa verhoa vähäsen: miten salaperäisessä kirja- ja kustannusmaailmassa oikein toimitaan.

Keskelle kirjeenvaihtoa osuvan Antin suuren kriisin jälkeen arki, sekä pojan että isän, palaa vähitellen: Isä, epäilit ettei meillä ole kieltä tälle uudelle todellisuudelle. On minulla. Olen silloin tällöin onnellinen. Niin voi käydä yllättäen, suihkussa tai aamupalapöydässä. Saan aaltomaisen tunteen, että kaikki on hyvin. Tai jos ei hyvin niin sinne päin. 

Isä ja poika pohtivat myös väistämisen ja väistymisen mallia. Onko se heidän perheelleen erityisen tyypillistä? Kuka väistää, kuka sen sijaan soittaa pyöränkelloa? Miksi herkkien on useimmiten väistyttävä? Minun on suorastaan pakko ajatella tätä yleisemminkin: Miksi herkälle sanotaaan, että reipastupas nyt? Miksei karskille voitaisi sanoa, että koetapas sinäkin vähän herkistyä? Antti kirjoittaa isälleen: Jos ihminen on niin herkkä että se haluaa kirjoittaa, siitä seuraa väistämättä myös jotain hankalaa. Jos sen herkkyyden hintana on esimerkiksi nippu synkkiä kouluvuosia ja muutama diagnoosi, niin minä maksan sen.

Kenet sitten komentaisin lukemaan Silloin tällöin onnellinen -kirjan? Jokaisen, joka kirjoittaa tai haluaa kirjoittaa. Jokaisen, joka pohtii aikuistuvan lapsen ja vanhempien välistä suhdetta. Ja tietysti jokaisen, joka on jo lukenut Jalat ilmassa tai Mustan vyön. Vaikka aiheet painavat välillä raskaina, kirjeenvaihtokirjan lukeminen on  helppoa, koska isä ja poika kirjoittavat niin taitavasti ja kauniisti, kumpikin omalla tavallaan. Sukupolvierosta ja ankarista muistoista huolimatta he myös löytävät jonkinlaisen yhteisymmärryksen ja sopusoinnun, silloinkin kun pahin kriisi käy päälle ja entinen maailma on pirstaleina.

Lue kirja, lue vaikka kolme kirjaa!

Tammikuu oli lukukuu

Aloitan poikkeuksella: kuviin on pinottu päättyneen tammikuun luetut kirjat, vaikka muuten aion keskittyä yhteen tai muutamaan teokseen kerrallaan. Kertokoon tämä poikkeus kirjojen kirjosta ja siitä, että yritän häivyttää omia ennakkoluulojani ja lukea jotakin itselleni epätodennäköistä. Juuri keskustelin tästä erään ystäväni kanssa: lukemista kertyy liikaa, kun haluaisi klassikoiden ja innostavien uutuuksien lisäksi lukea myös etukäteen ärsyttäviltä tuntuvia kirjoja. Ehkä jokin niistä ärsyttävistä on se rakas uusi suosikki. Tosin näistä viimekuisista mikään ei ärsyttänyt, ei etukäteen eikä lukemisen jälkeen.

Tammikuussa minulla oli harvinaisen paljon aikaa ja ihmeen ihanat olosuhteet lukemiselle. Sitten mentiinkin äärestä laitaan, painavasta keveään ja takaisin. Onko edes mahdollista perätysten sulatella Peter Høegin neurotieteellistä muistamista ja Lucinda Rileyn siskoshömppää? Tai Eva Frantzin sujuvaa dekkaria ja Svetlana Aleksijevitšin hurjaa Tšernobylia? Kirjaa vaihtaessani jouduin kyllä hetken aikaa nieleskelemään ja naksauttamaan aivoista eri vaihteen päälle.

Koska luin muutama vuosi sitten Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjat ja niiden myötä Karl Ovesta tuli kaverini, minun oli tietenkin tutustuttava myös kaverin kaveriin Geir Gullikseniin ja Kertomukseen eräästä avioliitosta. Ehkä huono syy lukea, mutta kyllä kannatti. (Penkkiurheilijan sivuhuomio: tiesinhän minä, että Norjassa hiihdetään, mutta tässä teoksessa siitä tuli huomaamatta osa armottoman tarkasti etenevää tarinaa.)

Muistisairauskirjoja en aikaisemmin pystynyt lukemaan, kun aihe oli liian lähellä. Nyt onneksi luin hyvän ystävän suosituksesta Lisa Genovan Edelleen Alice -kirjan (ei se leffakaan hassumpi ole!) ja jo viime vuoden puolella rohkenin tarttua Anneli Kannon kirjoittamaan kirjaan Pala palalta pois, Kertomuksia Alzheimerin taudista. Lähelle tultiin, mutta enää se ei ollut pahasta. Tällä saralla eräänlainen lukuhuipennus oli Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille, joka on toki paljon muutakin kuin muistisairauskirja. Se on kaunis kirja sairastumisesta, hylätyksi tulemisesta, kuolemasta, kaiken hajoamisesta ja uudelleen rakentamisesta. Huh ja ah.


Eräänä päivänä kirjastosta lähti mukaani kummasti nykyaikaankin sopiva järkäle: Daniel Deronda, jonka George Eliot kirjoitti vuonna 1876 ja ihmeen taitava Alice Martin suomensi viime vuoden puolella. Kiitos, WSOY! Kiitos, Alice Martin! (Ja kiitos Lastukirjastot: muun muassa uutuushyllystä, suositushyllystä ja loistavasta varausjärjestelmästä!)

Siinä näette. Hehkutus ei tahdo loppua, vaikkei se ole vielä oikein edes alkanut. Palaan pian näistä tammikuisista ainakin Antti Röngän ja Petri Tammisen isä-poika-kirjaan. Ja Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjoittamiskirjaan. Ja muutamaan muuhunkin, jos tarkkoja ollaan. Vaan nyt luetteleminen loppukoon ja keskittyminen alkakoon!

Tammikuu on aina ollut minusta liian pitkä. Tänä vuonna se meni helpommin. Tiedätte kyllä miksi.