Märkä turbaani ja muuta taidetta

Olen aina ihaillut kuvataiteilija Hannu Väisästä, hänen teostensa värejä, muotoja, mieltä. Niinpä olin yllättynyt – ellen peräti pettynyt - kun aikoinaan kuulin hänen ryhtyneen kaunokirjailijaksi, loikanneen taas uuden kuilun yli. Vähänpä tiesin ja ymmärsin! Kun sitten luin Vanikan palat, tuon esikoiskirjan sittemmin niin tutuksi tulleen Anteron lapsuusvuosista, olin jonkinlaisen hymistely-tikahtumisen partaalla: että tällä tavalla hän osaa myös kirjoittaa, tuo verraton taiteilija! Sen jälkeen kirjoja on onneksi saatu säännölliseen tahtiin.

Väisäsen uusin, Märkä turbaani, oli minulla matkalukemisena kolmipäiväisellä kotimaankierroksella. (Väisäsen kirjat ovat muuten aina niin kauniita, että niitä on ensin hypisteltävä ja siliteltävä ennen kuin aloittaa lukemisen.) Vaikka kirjassa ollaan Ranskassa, Pariisin La Défensen tornitalon monenkirjavan asujaimiston arkisten sattumusten keskellä (ja vähän maallakin), se oli kerrassaan sopivaa iltaluettavaa. Yksi luku, yksi pieni tarina kerrostaloelämää viimeisteli päivän, oli majapaikka sitten Kuhmossa tai Iisalmen takamailla.

Kaikenlaista juroa ja komeaa oli päätynyt Eevan torniin. Oli niitä, jotka liikkuivat märkä turbaani päässään ja ikävöivät kiharoitaan, ja sitten oli sellaisia, joilla ei ollut minkäänlaista päähinettä, ei tukkaa eikä juuri nahkaakaan kallonsa päällä, ja silti heilläkin oli mielikuva järjestyksestä, jota kohti ihmiskunnan kuuluisi kulkea.

Kertoja on koulupoika, tarkkasilmäinen Anatole, joka kantaa huolta yksinhuoltajaksi jääneen isänsä alakulosta ja toisinaan vierailee etelämmäs maaseudulle muuttaneen äitinsä boheemikodissa. Samalla kun kävi korjauttamassa kuluneet rakennekyntensä, äiti pakkasi laukkuni, taitteli sinne mitenkuten selkää suoristavan yökorsettini, ja vei minut maalle, rotukarjan ja rikkoutumattoman posliinin maisemiin.

Tornitalon, Eevan tornin, ala-aulassa Anatolella on aitiopaikka seurata asukkaiden tulemisia ja menemisiä. Ja eloisia ovat kuvat jokaisesta kulkijasta, kuten vaikkapa tästä naisesta: Hän liikkui aina nopeasti, pitkin askelin kuin tuulta lävistävä keulakuva, oli aina hyväntuulinen, tervehti jokaista hulmuavana ja värikkäänä aivan kuin olisi kantanut yllään Yhdistyneiden kansakuntien lippurivistöä.

Anatolella on aikaa tarkkailla talon asukkaita ja samalla oppia, millaisia ihmiset oikeastaan ovat. Aikuisten, keski-ikäisten ja vanhempien ihmisten toimet näyttävät usein kovin lapsellisilta - vai miten on herra Rentelin moottoripyöräilyasun laita? Kun uroskalkkuna on puettu mateen nahkaa muistuttavaan tiukkaan haalariin, joka aina vaikuttaa siltä kuin se olisi vedetty päälle väärin päin, jopa Eevan tornin paljon nähneet peilit vääntyilevät ja yrittävät irrota kuvajaisestaan. Herra Ernestus Rentel ei kutenkaan huomannut aulan peilien ylenkatsetta, vaan asetteli merimieshuiviaan osaamatta päättää, kuuluiko solmun olla etu- vai takapuolella. 

Turhamaisuutta, huomionkipeyttä ja itsekorostusta riittää, toisaalta monella talon asukkaista on murhetta ja huolia: rakastettu jättää, sairaus musertaa, mennyttä ei saa takaisin. Asukkaiden joukkovoima voi muuttua ahdistavaksi, kun yhdessä päätetään, että joku ei ole riittävän hyvää ainesta Eevan torniin. Asiat kuitenkin kirkastuvat muillekin kuin Anatolelle, joka mielellään keskeyttäisi ikävän pahanpuhumisen. Eikä kuitenkaan kestäisi kauan, kunnes jokainen tornin asukas tajuaisi että märkää turbaania kantava nainen, valkoista alkoviaan esitellyt pitsiruhtinatar ja portaita intohimoisesti laskeva herra oli tehty juuri niistä samoista aineksista, joita itse kukin yritti viilalla, harjalla ja kemikaaleilla irrottaa itsestään.

Huomaan, että olen aivan yhtä ihastunut Hannu Väisäsen kirjoittamalla luomiin kuviin kuin hänen muuhun taiteeseensa, varsinkin kun hänen teoksissaan ihminen, tuo poloinen, tulee lopulta aina ymmärretyksi, kaikenmoisine puutteineen.

Miten tällaisen pariisilaisen tornitalon värejä hehkuvan elämän voi muka yhdistää suomalaiseen pienmatkailuun? No, pysähtely maakunnissa tuo kaikenlaista kummaa eteen: 250 vuotta vanhoja kirkon kattomaalauksia juoksentelevan lapsikatraan tarkasteltavina, pilvien kuvajaisia joessa, kovaäänisiä kahviäijiä kirkonkylän torilla. Nuo tuokiot ovat ihan lyhyitä, mutta nekin voivat hoputtaa mielikuvituksen laukalle. Kun päivän mittaan katselee ja kuuntelee kesämaisemaa ihmisineen, voi illan päätteeksi virkistää itseään palasella tornitaloelämää. Ihmisiä siellä, ihmisiä täällä!

Kesä ja kirjat parhaimmillaan

Puolet vuodesta on mennyt ja 66 kirjaa luettu. Kesäkuu tarjosi monenlaista. Jo aiemmin kehuin täällä Haruki Murakamin juoksemiskirjaa ja pidin kovasti myös Pirkko Soinisen Ellenistä, joka on loistavan kuvataitelijan, Ellen Thesleffin, kuvitteellinen päiväkirja tämän Firenzen-ajoilta, 1800-luvun lopulta aina vuoteen 1939 asti. Yhtä lailla kiehtovaa luettavaa oli Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisteos Paperijoutsen. Taas sotaa ja nuorten ihmisten tunteita, ajattelin tarttuessani kirjaan. Luettuani sen olin ilahtunut ja vaikuttunut: olipa mojova tarina (kiitos suosituksesta, Tuija K.!).

Luin myös paljon puheena olleen Vesitanssijan, Ta-Nehisi Coatesin romaanin orjuuden rajusta historiasta 1800-luvun alkupuoliskon Yhdysvalloissa. Historiaan sekoittuu aimo annos maagista realismia, kun orjien maanalaisen vapautusliikkeen maallisten reittien tukena käytetään kanavointia, taitoa siirtyä paikasta toiseen muistojen voimalla. Odotan jo kovasti, että ensi vuoden puolella saadaan suomennos Colson Whiteheadin (jonka teoksesta Nickelin pojat kirjoitin aiemmin täällä) Pulitzer-palkitusta romaanista The Underground Railroad, joka kertoo juuri tuosta salaisten väylien verkostosta, jota pitkin orjat pakenivat etelästä pohjoiseen.

Lukemisen puolivuotisjaksoni huipentui oikeastaan irlantilaisen Emilie Pinen teokseen Tästä on vaikea puhua. Voisiko suoremmin, reippaammin ja rohkeammin kirjoittaa "minä-esseitä", jotka kuitenkin ovat samalla mitä yleisimpiä ja sattuvimpia? Vaikka Irlannissa ollaan vanhoillisempia kuin Suomessa, kirjan aiheista ei liikaa keskustella täällä meilläkään.

Sairastuneen alkoholisti-isän raskas hakukeikka Korfun saarelta, lapsettomuus, vanhempien hankala ero, omat liian rajut teinivuodet, naisen arki kirottuine ja salattuine kuukautisvuotoineen, työuupumus. Näin lueteltuina aiheet eivät ehkä innosta tai tunnu edes erityisen omaperäisiltä, mutta Pinen tapa kirjoittaa on kirkas ja selkeä. Turhia ei jaaritella, vaan asioihin käydään käsiksi suoraan.

Jotenkin minulle tuli sellainen olo, että juuri tätä kirjaa olen odottanut jo pitkään - tietämättäni. Suosittelen sitä lämpimästi suurin piirtein kaikille ja erityisesti niille, jotka kaipaavat suoraa puhetta naisen elämästä. En ole samaa mieltä niiden kriitikoiden kanssa, jotka sanovat Pinen esseitä liian omakohtaisiksi, tyystin vailla yhteiskunnallista peilausta oleviksi. En tunne tuoretta feminististä kirjallisuutta niin hyvin, että osaisin määritellä tämän teoksen vain muodikkaaksi tunnustuskirjoittamiseksi tai itsestäänselvyyksien toistamiseksi. Minulle se oli juuri oikea kirja luettavaksi juuri nyt. Ja hei, voidaanko kirjoja ylipäätään arvottaa sen perusteella, että "tästä näkökulmasta on jo kirjoitettu"?  

Kovasti pidin myös vietnamilaislähtöisen Kim Thúyn toisesta romaanista Vi (se ensimmäinen, tämän teoksen sisar, on nimeltään Ru). Kuinka monessa paikassa kertoja ehtiikään viipyä, pelätä, tottua. Kuinka monta ihmistä kohdata, kulkea opiskelusta ja työstä toiseen, perheen historiaa unohtamatta. Ja silti kerronta on kepeää, selkeää, yksinkertaista. Raskaista asioista tulee ilmavia, kun teksti lennähtää paikasta toiseen helposti, Vietnamista malesialaisen pakolaisleirin kautta Kanadaan, myöhemmin takaisin Vietnamiin, Roomasta Rioon ja Berliiniin. Ja kertoja, Vi, sopeutuu, vaikka pahojakin asioita tapahtuu.

Kesäkuun viimeisiin luettuihin kuului myös Suvi Vaarlan Westend, romaani 1980- ja 1990-lukujen nousukaudesta ja lamasta Espoon paremmissa ja huonommissa lähiöissä. Westend palauttaa nuo vuosikymmenet mieleen päähenkilönsä Elinan, 1980-luvun lapsen ja 1990-luvun nuoren, kautta. Mitä on elää perheessä, joka käänteentekevän nousuhuuman koettuaan putoaa syvään kuoppaan, kun isän bisnekset jäävät laman alle? Entä jos ystävätkin katoavat, kun talous romahtaa? (Ja miten ihanasti onkaan kuvattu varhaisteinien kaiken voittavaa ystävyyttä!) Vaarla kirjoittaa jotenkin tarkan asiallisesti, poimii mukaan myös ajan uutistapahtumia. Silti teksti käy tunteisiin.

Sinä, joka olet elänyt nuo ajat, lapsena tai aikuisena, lue Westend ja mieti, missä olit silloin, kun rahaa sai ja elämä maistui? Entä silloin, kun kaikki kaatui? Miten sinä ja naapurisi pärjäsitte?

Heinäkuu on alkanut, kirjat luettavien pinosta huhuilevat: Hei, minä täällä taas, ihailemasi Hannu Väisänen! Lue, mitä minä Otto Gabrielsson, Donnerin syrjään jättämä poika, haluan sinulle sanoa! Tervehdys, uskollinen lukijani, minä Tuula-Liina Varis kerron nyt sinulle itseni näköisen Assin elämästä. 

Ei ole niin kamalaa, vaikka välillä sataa.

Juoksemisesta ja vähän pyöräilystäkin

Kävi tuuri. Kääntelin kirjakaupan tarjouspokkareita ja löysin tämän. Olin sopivasti käynyt juuri vaatimattomalla kävelyhölkkälenkillä, ja pienoinen flow-tila oli yhä päällä. Hieno kirjailija Haruki Murakami on kirjoittanut muutakin kuin romaaneja. Ja hän juoksee. Miksi ihmeessä? Siitä Murakami kertoo 2007 julkaistussa ja 2011 suomennetussa teoksessaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.

Kirja ei toki ole pelkkää valmentautumisen tai harjoitusohjelmien kuvailua. Siinä pohditaan kestävyysurheilun ja kestävyyttä vaativan kirjoittamisen yhteyttä, siinä analysoidaan ikääntymisen vaikutusta sekä juoksemiseen että kirjoittamiseen.  

Kirjailija ei välttämättä liikuta ruumistaan, mutta hänen sisällään tehdään raastavaa, dynaamista työtä. Jokainen käyttää ajatellessaan aivojaan. Mutta kirjailija pukee ylleen tamineet joita nimitetään kertomukseksi, ja hän ajattelee koko olemuksellaan; romaanikirjailijan on tässä prosessissa pantava peliin kaikki fyysiset reservinsä, usein ylirasituksen rajoille saakka.

Kirjailija Murakami on hämmästyttävän kurinalainen tekemisissään, kirjoittamisessa ja juoksemisessa. Tai miksi sen pitäisi hämmästyttää? Kirjailija tarvitsee tietenkin sitkeyttä, puhumattakaan sadan kilometrin ultrajuoksuun osallistuvasta kirjailijasta. Hän kertoo valmistautumisestaan juoksutapahtumiin sellaisella tarkkuudella, että jopa kaltaiseni kehnonpuoleinen kestävyysurheilija alkaa suunnitella omaa harjoitusohjelmaa. (Tämä on ikuinen pulmani: innokas urheilijansielu asuu reistailevassa ja mukavuudenhaluisessa ruumiissa.)

Oletan juoksevani tänä talvena maratonin jossain päin maailmaa. Ja olen varma että kesän koittaessa olen mukana jossakin triathlonissa, panemassa parastani. Näin vuodenajat tulevat ja menevät, ja vuodet kuluvat. Ikäännyn taas yhden vuoden, ja saan ehkä valmiiksi uuden romaanin. Yksitellen minä kohtaan kaikki haasteeni ja hoitelen ne parhaani mukaan. Keskittyen jokaiseen eteenpäin ottamaani askeleeseen, mutta katsellen samalla kauas eteen, tähyillen maisemaa niin kauas kuin kykenen. Loppujen lopuksi minä olen kestävyysjuoksija.

Olen penkkiurheilija. Ja olen lukija. Niinpä suosittelen Murakamin kirjaa penkkiurheilijoille ja lukijoille, siis meille sivustaseuraajille. Ja aivan yhtä lailla haluan suositella sitä sekä niille, jotka oikeasti juoksevat, että niille, jotka kirjoittavat tavoitteellisesti. Suurimman osan siitä, mitä tiedän fiktion kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä.

Entä sitten pyöräily? Maailman suurin pyöräilytapahtuma? Tiedän, että on muitakin Tour de France -nörttejä kuin minä. Tänä vuonna heinäkuu on vapaa, kun Tour on siirretty alkusyksylle (onneksi sitä ei peruttu!). Tähän hetkeen osuikin siksi mainiosti meksikolaisen Jorge Zepeda Pattersonin pyöräilydekkari Kuolema kelloa vastaan. Siinä juonitaan ja listitään kilpailijoita todella reippaaseen tahtiin. Kertoja on ns. apukuski, joukkueensa suuren tähden ja moninkertaisen Tour de France -voittajan uskollinen lakeija. Ykkös- ja kakkosajaja ovat kuin veljet keskenään, yhdessä pyöräilijöiksi kasvaneet, kunnes moninkertainen kieroilu sekoittaa kilpailun ja samalla tallikaverusten välit.

Minulle Pattersonin kirjan suurin ilo oli pääseminen leikisti huippupyöräilyn sisäpiiriin: näin ne syövät, näin ne lämmittelevät, näin ne nukkuvat, näin ne kähisevät keskenään. Juoni on vahvasti liioitellun tuntuinen, mutta minusta oli tietysti hauska lukea Tourmalet’n ja Alpe D’Huezin klassisista nousuista kilpailijan, kakkoskuski Moreaun, näkökulmasta. Viimeiset viisi päivää olivat minulle oma erillinen kilpailunsa, siihen asti Tour oli ollut raskas, oli aina, mutta se oli ollut myös tietynlainen näytös. Pääjoukosta valtaosalle kilpailu oli jo ohi, ja tästä lähtien Tour olisi armotonta taistelua niiden kahden tai kolmen joukkueen välillä, jotka pyrkivät palkintopallille Pariisissa. Se oli kuin pitkän piirityksen viimeinen hyökkäys kaupunkiin, jonka kohtalo päätettäisiin joidenkin tuntien päästä veitset hampaissa.

Teille, rakkaat Tour de France -intoilijakollegani, suosittelen Pattersonin kirjaa eräänlaisena kuriositeettina, paluuna tuttuihin maisemiin ja kuvitteellisiin kilpailutapahtumiin, kun oikeaa Touria joudutaan vielä odottelemaan. 

Hyviä urheilupäiviä kaikille! Älkää kuitenkaan läkähtykö helteessä.

Kostonkierre jatkaa Timo Sandbergin sarjaa

Nyt se on täällä! Timo Sandberg on julkaissut uuden kirjan, joka on hänen historiallisen dekkarisarjansa viides osa. Kostonkierre kuvaa välirauhan ajan kiihkeitä tunnelmia tutuissa maisemissa Lahdessa ja sen liepeillä. Ja mikä parasta, pääsemme taas tuttuun seuraan Reunanpalstalle, missä mökit saattavat olla hataria mutta ihmisten välinen yhteisöllisyys sitäkin vankempaa.

Tarina jatkuu siitä, mihin edellisessä osassa, Tilinteossa, päästiin. Talvisota on päättynyt ja elämä on hetkeksi rauhoittunut, mutta jännitteet eivät ole hävinneet minnekään. Sodan lopputuloksesta ollaan monenlaista mieltä, ja vanhat henkiset rajat eri tavoin ajattelevien välillä piirtyvät pian selvinä. Moni on kokenut raskaita menetyksiä, Lahti kaupunkina on muuttunut karjalaissiirtolaisten tulon myötä levottomammaksi, ja pienten ihmisten tekemiset tuntuvat liittyvän suurempiin, koko maan ja jopa koko sotivan maailman asioihin.

Lahden poliisiasemalla paikallisen poliisin ja Valtiollisen poliisin miesten välit kiristyvät herkästi, kun ”tavallisten” rikosten selvittelyä tärkeämmäksi näyttää nousevan Valpon etsivien työ. Sodan uhka leijuu kaupungin yllä yhä selvemmin, kun kuukaudet kuluvat. 

Kireän tunnelman vallitessa tuttu poliisi, vakaa ja luotettava Otso Kekki, koettaa tutkia epäilyttävää kuolemaa, jonka Kekin työtoverit haluaisivat julistaa heti itsemurhaksi. - Itsemurhan olosuhteet vaikuttivat oudoilta, Kekki alkoi selittää. - Tekotapa oli harvinaisen raju, itsemuhakirjettä ei ollut ja kyseinen henkilö oli poliittisesti hyvin kiistanalainen. Poliittiset intohimot tuntuvat siis liittyvän kaikkeen.

Välillä hengähdetään Reunanpalstan mökeissä, juodaan kahvit vanhojen tuttujen kanssa, tutustutaan suutarintyöhön. Lapset ehtivät ongelle ja metsäretkille. Ollaan mukana Suomen-Neuvostoliiton seuran keskeytetyssä kokouksessa työväentalolla, käydään Nuorten Työläisten Opintoyhdistyksen viikonloppuretkellä Tiilijärvellä. Ammussorvaamossa paiskitaan töitä, työpaikoilla kiihkoillaan sodan puolesta tai sitä vastaan. Samalla kun seurataan aiemmin tutuiksi tulleiden ihmisten elämän kaarta, tavataan myös uusia, kiinnostavia henkilöitä. 

Pienet yksityiskohdat keventävät välillä tunnelmaa: milloin kaksi poliisia hurauttaa alamäkeen yhdellä ainoalla polkupyörällä, milloin kaupungin legendaarinen sontakuski Jepulis Benjami kommentoi tilanteita persoonallisella tavallaan. Paikallishistoria on siis vahvasti läsnä. Jopa vuoden 1941 Salpausselän kisoihin päästään osallistumaan! Kaikesta näkee, että kirjailija on tutkinut ajanjakson tapahtumat ihailtavan perusteellisesti. 

Vanhat kaunat ahdistavat monessa kohtaa: katkeruus johtaa vuosikymmenienkin taakse, Nuorempi polvi tahtoo ymmärtää menneisyyttä, mutta vanhemmat eivät halua palata taaksepäin. Eliisan äiti, Hilda, tosin oli yrittänyt estellä heitä penkomasta mennyttä. Hän piti sitä turhana haavojen auki repimisenä. Nuoret olivat kuitenkin sitä mieltä, että totuus helpotti surua. Kun tiesi mitä oikeasti oli tapahtunut, oli vahvempi jatkamaan elämäänsä eteenpäin.

Niin paljon kuin suuret aatteet nostavatkin tunteita pintaan, eivät myöskään ihmisten henkilökohtaiset surut ja ilot kirjassa unohdu. Aate ja rakkaus voivat mennä sekaisin varsinkin nuoren ihmisen päässä. Hyväksyntää ja läheisyyttä haetaan, mutta silti eteen voi lopulta tulla tilanne, jossa kaverit petetään. 

Meille lahtelaisille Sandbergin kirjat ovat tietysti moninkertainen ilo: tarinan ja jännityksen lisäksi ne innostavat tutkimaan ja pohtimaan historiaa uudelleen ja katselemaan tuttuja paikkoja uusin silmin. Taidankin ensi viikolla poiketa Palolammella!

Tänä poikkeuksellisena korona-aikana Kostonkierteen julkistamista ei päästy hurraamaan suurin joukoin. Jo perinteeksi tullut haastattelutilaisuus Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa olen aina päässyt jututtamaan kirjailijaa, jäi valitettavasti väliin. Eiköhän tilanne kuitenkin vielä korjaannu, sen verran jännittävään hetkeen Kostonkierre jää. Ja me lukijat odotamme lisää.

Kiitos taas, Timo Sandberg, kun kirjoitit!

Nickelin pojat ja musta tiistai

Jos kerrankin voi sattua oikea kirja oikeaan aikaan luettavaksi, se oli Nickelin pojat, toissapäivänä eli mustana tiistaina.

Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat sai tänä keväänä Pulitzer-palkinnon (kuten sai myös hänen romaaninsa The Underground Railroad vuonna 2017!). Palkintoja tai ei, Nickelin pojat on kirja, joka kannattaa lukea, jotta ymmärtäisi edes vähän siitä, mitä Yhdysvalloissa on tapahtunut 1960-luvulla ja mitä siellä tapahtuu juuri nyt.

Vajaat kymmenen vuotta sitten Floridassa tehtiin kammottava löytö. Rakennustyöt keskeytyivät, kun raivattavalta alueelta löytyi vähän aiemmin lakkautetun, vuosikymmeniä toimineen koulukodin salainen hautausmaa. Virallisella hautausmaalla lepäsivät laitoksessa virallisesti kuolleiden poikien luut, mutta salaiseen paikkaan oli haudattu ne laitoksen pojat, jotka ”katosivat”. Tästä uutisesta kirjailija sai sysäyksen romaanin kirjoittamiseen (ks. Whiteheadin haastattelu Hesarissa 15.3.2020  https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006439527.html) 

Tällaiseen historiaan Whiteheadin romaani perustuu. Hänellä ei siis ole kevyttä kerrottavaa, mutta romaanissa ei silti mässäillä turhaan väkivallalla. Tapahtumat ajoittuvat 1960-luvulle, jolloin Yhdysvalloissa eletään kansalaisoikeustaistelun kiihkeitä vuosia. Etelävaltioissa rotuerottelu on yhä voimissaan. Kaidalta tieltä poikenneita tai orvoiksi jääneitä poikia passitetaan floridalaiseen koulukotiin, Nickeliin. Laitoksessa on sekä valkoisia että värillisiä poikia, mutta heidät pidetään toisistaan erillään. Valkoiset saavat kohtuullisempaa kohtelua, mutta helpolla eivät hekään pääse.

Elwood-poika, joka joutuu ilman omaa syytään Nickeliin, on kuunnellut ainoalta äänilevyltään Martin Luther Kingin puheita ja uskoo, että hyvä vielä voittaa. Elwood ystävystyy toisen pojan, Turnerin, kanssa, ja kaksikko täydentää toisiaan eli auttaa selviytymään painajaismaisista oloista ja hirviömäisestä kohtelusta edes jollain tavalla. Elwoodilla on usko ja realisti-Turnerilla keinot. Pahojen asioiden tapahtumista he eivät kuitenkaan pysty estämään.

Isoäitinsä Harrietin kasvattama Elwood yrittää pitää omanarvontuntoaan yllä, mutta Nickelin raa'at ja epäoikeudenmukaiset rangaistukset tekevät tehtävänsä. Isoäiti tuntui yhtä etäiseltä kuin hänen kadonneet vanhempansa, vaikka hän istui isoäidin kanssa silmätysten. Vierailupäivänä hän kertoi Harrietille, että oli kunnossa mutta alamaissa, että elämä oli kovaa mutta hän yritti parhaansa, vaikka oikeastaan hän olisi halunnut sanoa, että katso mitä ne minulle tekivät, katso mitä ne minulle tekivät.

Nickel koulii poikansa. Nickel kadottaa jotkut pojistaan ja nujertaa loput. Melkein kaikkien Nickelin poikien elämässä on ollut epävarmuutta ja epätoivoa ennen Nickeliin joutumista, mutta viimeistään Nickelissä otetaan luulot pois, väellä, voimalla ja vääryydellä. Myös laitoksen ulkopuolinen yhteisö, pikkukaupunki, ummistaa silmänsä ja on mukana tukemassa laitoksen hämäriä järjestelyitä. Nickel on läsnä poikiensa elämässä loppuun asti, pelkona. 

Suurin osa niistä, jotka tuntevat puihin upotettujen renkaiden tarinan, ovat jo kuolleita. Rautarenkaat ovat yhä paikoillaan. Ruostuneina. Syvällä sydänpuussa. Todisteina jokaiselle, jota kiinnostaa kuunnella.

Kirja on aiheestaan huolimatta ilmava, sen rakenne hengittää, pistäytyy välillä myöhemmillä vuosikymmenillä ja tarjoaa samalla hengähdystaukoja lukijalleen. Intensiteetistään se ei kuitenkaan kadota mitään. Pojista, Elwoodista ja Turnerista, tulee lukijalle sydäntäsärkevän läheisiä.

Kirjaa tyrkytän kaikille: Niille, jotka ovat huolissaan rasismista, ja niille, jotka eivät ole huolissaan rasismista. Niille, joita viidenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat kiinnostavat, ja niille, joita ne eivät kiinnosta. Siis: kaikille!

Oi ihana toukokuu eli pikakertaus kuukauden luetuista

Sekalaisia, innostavia, hämmästyttäviä, sekä lukemiseen että kirjoittamiseen kannustavia kirjoja – niistä oli toukokuu tehty. Samalla tuli kuultua mökkikuistilla palokärjen siipien suhinaa, kehrääjän hyrinää, tiltaltin jankutusta ja kimalaisen työntekoa. Hitaan elämän erikoislähetys pyörii myös ankean kaupunkilaisella sisäpihalla, kun kalalokki hautoo pesässään.

Hei kirjoittaja, lue!

Jokaiselle, joka vakavammin kirjoittamista haluaa tai suunnittelee, oivaa lukemista on Anneli Kannon Kirjoittamassa. Tarjolla on kannustusta, rohkaisua ja jalat maassa -tyyppistä opastusta. Varsinkin sinä sellainen kirjoittaja, joka rimpuilet ison ja tavoitteellisen tekstin kanssa, kokenut ja monipuolinen kirjailija osaa neuvoa sinua aina alkuideoinnista kirjan julkistamiseen asti. Romaanin kirjoittaminen tarkoittaa alttiiksi asettumista, antautumista muutokselle, tuntemattomalle polulle lähtemistä. En tiedä, kuinka tässä käy ja mitä tästä seuraa, mutta menen silti. Se vaatii valtavasti rohkeutta.

Kirjoittamassa ohjasi minut lukemaan myös aihetta sopivasti täydentävän, Kirsi Pehkosen vuonna 2018 julkaistun kirjan Käsikirjoituksesta kirjaksi. Miten kirjailijat muokkaavat tekstiään? Siinä ei haahuilla inspiraation hämyisillä lähteillä, vaan käydään suoraan tekstin muokkaamisen työhön. Haastatelluilla 11 kirjailijalla on kullakin omat tapansa työstää ja hioa. Yksi osoittautuu tarkkojen suunnitelmien luojaksi, toinen syytää heti valmista tekstiä. Uuden ja yhä uuden version editoiminen on toisinaan raskasta, mutta onneksi on olemassa myös se kaunokirjallisuuden salaperäisempi puoli.

Kirjassa haastatellun Sirpa Kähkösen sanoin: Kaunoteoksessa rivien välissä saa olla vaikka kuinka paljon, jopa sellaista, mitä kirjoittaja itsekään ei oikein tiedä. Jotain mikä tekstiä ajaa eteenpäin, tekee siitä merkitsevää, säteilevää. Kertojan maltti ja kätkemisen taito, se on korkeampi oppimäärä tässä työssä.

Eikä kirjoituskirjoja lukeakseen tarvitse olla keskellä oman suurromaanin luomisprosessia. Kaunokirjojen lukijalle kirjailijoiden tapoihin tutustuminen tuo kiinnostavan lisän lukukokemukseen, niin monenlaista joutuu kirjailija miettimään ja tekemään kirjaansa valmiiksi saattaessaan. 

Ketju se vain jatkuu ja jatkuu

Toissa viikolla kehuin Tommi Melenderin esseitä ja niistä lähtevää lukemisen ketjua. Ensin luin Don DeLillon Valkoisen kohinan ja pian sen jälkeen sain kirjastosta Jenny Erpenbeckin romaanin Päivien loppu. Lukiessa tunnen harvoin kylmiä väreitä, mutta nyt kävi niin Päivien lopun viimeisillä kymmenillä sivuilla. Tämä vaihtoehtoisten elämien kirja ei ole millään muotoa helppoa tai hauskaa luettavaa, mutta kun kirjan on antanut rakentua loppuun, antanut sattuman muovaamien kohtaloiden toteutua (tai jäädä toteutumatta), käynyt läpi koko 1900-luvun mittaisen mahdollisen elämän, olo on täysi ja silti levoton.

Luin myös alankomaalaisen Herman Kochin vasta suomennetun teoksen Suomen päivät. Kuhistaanhan siitä tietysti täällä meillä: Miten tuleva kirjailija koki puolivuotisensa Pohjois-Karjalan perukoilla 1970-luvun alussa? Mitä hän muistaa ja mitä nuo muistot merkitsevät? Mutta tässäpä tuleekin ähäkutti-hetki: Ei voi tietää. Kirjailija saa sanoa mitä huvittaa. On-niin-jännää-kuulla-mitä-muut-meistä-ajattelevat-meistä-suomalaisista ei ole tässä se oleellisin juttu, vaan kirja kertoo kirjailija Kochia muistuttavan nuoren miehen kasvusta äidin kuoleman jälkeen.

Ja vielä sitä, tätä ja tuota

Matkustamaan ei pääse, mutta lukemaan pääsee. Lue vaikka Minna Eväsojan Japani-kirja Melkein geisha, niin tulet varmasti hämmästymään nyky-Japanissa yhä noudatettavista perinteistä. Tai lue pieni mutta asialtaan painava Mohsin Hamidin romaani Fundamentalisti vastoin tahtoaan. Jos et halua kauas, käy kokemassa Lapin sota naisten silmin Johanna Laitilan Lilium regalen kautta. Tai jos haluat tanakasti pysyä tutuilla kulmilla Helsingissä, lue Anni Saastamoisen Sirkka.

Kovasti olin kuullut kehuttavan ruotsalaisen Alex Schulmanin kirjoja. Sain ensin käsiini kirjan Unohda minut, jossa kirjailija kertoo elämästään alkoholistiäidin poikana. Ja päämäärätön kanavapujottelu tv:n ääressä johti minut aivan sattumalta näkemään eilisiltana 40 minuutin pätkän kirjailijan haastattelusta (Minun totuuteni, Anna Hedenmon keskusteluohjelma, löytyy onneksi Yle Areenasta). Nyt en malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan Schulmanin toista perheen historiaan liittyvää teosta, Polta nämä kirjeet.

W. G. Sebald on minulle tärkeä kirjailija. Kumma kaiho, historian mystiset kiemurat, paikkojen lumo, himmeät valokuvat siellä täällä. Huimaus on kirjailijakirja sekin, Stendhalista Kafkan kautta Sebaldiin. Mitä lapsuus vuoristokylässä on merkinnyt Sebaldille? On sanottu, että Sebaldin kirjoja on vaikea luokitella (esseetä, matkakertomusta, tutkimusta, kaunoproosaa). Minusta ne on helppo luokitella: ne ovat ihania.

Toukokuussa kesä lopulta tulee, aina. Tänä outona keväänä päivien, viikkojen, kuukausien ja vuodenaikojen mukana on ollut vaikea pysyä. Nyt taitaa olla kesäkuu. Lukeminen saattaa vähentyä toukokuisesta, kun tulee enemmän liikettä arkipäiviin. Ehkä sisäpihan kalalokkikin saa pian hautomisensa haudottua. 

Hyvää lukemiskesän alkua!

Miten näin hyviä novelleja voi olla

Luen liian vähän novelleja. Kuinkahan paljon niitä edes julkaistaan romaaneihin verrattuna? Nyt on kuitenkin eräänlainen juhlahetki: on saatu loistava uusi novellikokoelma, Mihin täällä voi mennä, jonka on kirjoittanut Marko Järvikallas.

Vaikka kyseessä on esikoisteos, tekijä ei todellakaan ole mikään aloittelija, vaan kirjailija ja dramaturgi, joka on kirjoittanut ja ohjannut näytelmiä ja tv-draamaa. Ja sen huomaa: Mihin täällä voi mennä on täynnä eläviä ihmisiä ja jännitteitä, joiden vuoksi novelleja lukiessa huomaa pidättävänsä hengitystä.

Huokailin onnellisena jo ensimmäisen tarinan, Vaatteet, aikana. Se piirsi mieleeni hämmästyttävän vahvoja kuvia, sekä tapahtumaympäristöstä että kertojan mielestä. Suru konkretisoituu pois heitettyihin vaatteisiin, jotka ajattelematon naapuri kahmii roskiksesta. Kuka sellaista kestäisi?

Viisitoista tarinaa, viisitoista katkelmaa jonkun elämästä. Asiat eivät aina järjesty. Ihmiset eivät aina ole viisaita eivätkä edes mukavia. Se, miten tarina rajataan, mistä se alkaa, mihin se loppuu ja missä siinä välillä käydään, on hyvän novellin kirjoittajan jollain tavalla maaginen taito. Tekstissä ei löperehditä turhia, ei pohjusteta, ei harrasteta loppuviisastelua. Sohva esimerkiksi päättyy näin: Astun porraskäytävään. Laskeudun kolme kerrosta alas. Kävelen kulunutta mattoa pitkin ulko-ovelle. Seison hetken siinä, kuuntelen yhä voimistuvaa huminaa, enkä ole varma onko se ilmastointi vai verenkiertoni.

Järvikallaksen novellit ovat niin tarkkoja ja arkisia, että niille sallii mieluusti symbolisemmatkin kohtansa. Sukupolvien välille voi syntyä kuoppa, suuri monttu. Kiipeän henkeni hädässä, radio kainalossa, ylös sortuvaa rinnettä. Viime metreillä, juuri ennen reunaa olen menettää tasapainoni ja kaatua takaisin, mutta onneksi äiti on siinä, tarttuu lujasti ranteeseen ja vetää minut reunan yli turvaan. Äiti on vahva nainen, mutta heikkojen palveluksessa, se on hänen tragediansa. Ylhäällä, polvet kivien repimänä, mutta turvallisesti kiinni maankamarassa, katson alas monttuun ja näen että sortuma on peittänyt kokonaan vaarin ja sängyn.

Perhe on kamalin ja perhe on läheisin. Nuoret ihmiset joutuvat kantamaan liikaa vastuuta, kun vanhempia vie alkoholi tai mikä elämän epäonni milloinkin. Toisinaan pilkahtaa tilannehuumori: Aikuinen tytär saa pitkästä aikaa puhelun isältään. Mitä voisi olla näin tärkeä asia? No, tietysti se, mistä isä voisi löytää puhelimen unohtuneen pin-koodin! Tällainen puhelu. Vuosien hiljaisuuden jälkeen.

Suotta ei kokoelmaa ole ylistetty. Esikuviakin on löydetty,  Raymond Carver nyt ainakin, mutta ihan ilman mitään vertailuja uskon Järvikallaksen tarinoihin.

Mihin täällä voi mennä on monipuolinen kokoelma. Vaikka sen ihmisillä ei mene kovin hyvin, elämäntilanteisiin on syynsä, erilaiset, henkilökohtaiset syyt. Tässä ei niputeta ketään eikä mitään. Eikä elämä kuitenkaan ole toivotonta. On niitä, jotka auttavat. On se, joka kaikesta huolimatta on rakas.