Pitikö mennä sanomaan?

Etteikö sanoilla muka olisi painoa? Petri Tammisen uusin kirja Se sano painaa paljon enemmän kuin sivumäärästä ja grammoista voisi luulla: 125 sivua lausahduksia, jotka ovat vaikuttaneet yksittäisten ihmisten elämään ratkaisevalla tavalla. Sanonnat on koottu kirjaa varten järjestetyn keruun tuloksista ja haastatteluista. Yksityiset muistot muuttuvat yhteisiksi, kun kirjailija muuttaa ne vielä kerran sanoiksi. Se ratkaiseva lause on ympäröity pienellä tarinalla, juuri niin tiiviisti ja tarkasti kuin Petri Tamminen osaa.

Oikeastaan on aika kamalaa, miten paljon musertavia lauseita ihmisten muistoista löytyy. Äiti, isä, opettaja, naapuri - kuka milloinkin - on päästänyt suustaan sanat, jotka jäävät kuulijansa mieleen kaihertamaan vuosikymmeniksi ja vaikuttavat hänen käsitykseensä itsestään joskus ratkaisevasti (Voitko kuvitella että tässä maailmassa olisi joku sinua tyhmempi?). Kirjassa kuljetaan eteenpäin iän mukaan: ensimmäiset muistot ovat pienen lapsen tai alakoululaisen, lopulta tullaan perille yli kahdeksankymppisten huteraksi käyvään maailmaan.

Opettajan mahtiasema takavuosina tulee näkyville moneen otteeseen. Opettaja voi käyttäytyä kuin hirviö vaikkapa piirustustunnilla:

Kyllähän sinä Eila tiedät ettei kenelläkään voi olla noin paksuja jalkoja. Katsokaa nyt kaikki tarkasti ettette vaan tee samaa virhettä.

Onneksi on päinvastaisiakin esimerkkejä, viisaita, lohduttavia opettajia. Vasenkätisyys voi sittenkin olla hyvä asia:

Sinustahan voi tulla vaikka kirurgi kun osaat käyttää kumpaakin kättä.

Parhaimmillaan opettajat hakevat koulunkäyntiin väsyneen oppilaansa kotoa asti: Me Irman kanssa ajateltiin että sinä olet niin fiksu tyttö että ei me anneta sinun heittää lukiota läskiksi.

Kun luen kirjaa, moni joskus kuulemani lause herää eloon. Toisten muistot johtavat omien muistojen kertaamiseen: Leikkikoulussa on piirustushetki. Liidut suhisevat harmaita, sinertäviä ja vaaleanvihreitä papereita vasten. Piirrän talvisen kuvan, kun värilliselle paperille on niin mukava töpötellä valkoista lumisadetta. Kuvassani on talvikamppeisiin pukeutunut tyttö, pihapuu ja auto. Vieressäni istunut tyttö katsoo kuvaa ja sanoo minulle vakavasti: ”Ei tytöt saa piirtää autoja.” Tapaus ei hillitse piirtämisintoani, mutta ehkä se saa kuusivuotiaan miettimään, milloin kannatta tutkailla toisten reaktioita, mukautua. 

Se sano -kirjan lukijana voisin pitää tukkimiehen kirjanpitoa, vetää viivan jokaisen luetun pikku tarinan jälkeen, vaikkapa tällaisiin kategorioihin jaettuna: ääneen naurattavat, hymähdyttävät ja myhäilyttävät, samaistuttavat täsmälaakit (Oletko sinä tyttö vai poika?), haikeankaihoisat, vihastuttavat, sydänalaa tuskaisesti puristavat. Kaikkea on. 

Ihminen ei oikein voi olla puhumatta, mutta miten osaisi asettaa sanansa kauniisti ja rohkaisevasti, kun ei yhtään tiedä, milloin sanojen vastaanottaja on herkimmillään tai heikoimmillaan? Vaikka kaameita esimerkkejä on teos puolillaan, rohkaisun, kannustuksen ja rakkauden sanoja on yhtä paljon. Lääkäri voi sanoa sairaalle: Pidä huolta itsestäsi, hemmottele itseäsi. Tai satunnainen vastaantulija voi sanoa uupuneelle opiskelijalle kirjaston naulakolla: Olet ihanampi kuin kirja. 

Tämäkin Petri Tammisen teos sopii loistavasti ääneen luettavaksi. Kotona olen lukenut ties kuinka monta pätkää, ja kirjoitusryhmätkin ovat saaneet osansa. Näitä tekstejä on vain pakko päästä jakamaan! Olen täällä blogissa jo aikaisemmin (21.2.2020) tunnustanut, että Petri Tamminen on yksi lohtukirjailijoistani, ja olen kirjoittanut myös hänen edellisestä romaanistaan Musta vyö - ja samalla myös Antti Röngän romaanista Jalat ilmassa ja isän ja pojan yhteisestä kirjeenvaihtokirjasta Silloin tällöin onnellinen (7.2.2020).  

Kirjailija Torsti Lehtinen (teoksessaan Sanojen avaruus) sanoo, että "täydellisyyttä on kahdenlaista: sellaista, johon ei voi lisätä mitään, ja sellaista, mistä ei voi mitään poistaa". Hän kehottaa jokaista kirjoittajaa kysymään itseltään kysymyksen: "Kumpaa täydellisyyttä mieluummin tavoittelet?" 

Petri Tamminen on kirjailija, jonka jokainen sana tarpeen ja kohdallaan. Mitään ei voi ottaa pois. 

Ave Matara!

Askel painui maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivat, ja askel nousi.

Kun aloin lukea Matias Riikosen romaania Matara, pysähtelin tiuhaan. En tainnut heti huomata, että isoveljen ja pikkuveljen askeleet metsässä pysähtelivät myös. Heidän piti varmistaa, ettei missään risahtanut tai suhahtanut väärällä tavalla. Minä jäin kuuntelemaan tekstiä, sen uusia ja vanhoja sanoja, rytmiä ja hengitystä. Veljesten ensimmäisen tarpomisjakson jälkeen olin jo mukana ryteikössä. Kuulin linnut ja haistoin mullan.

Matara kertoo yhden poikajoukon luomasta valtakunnasta yhtenä kesänä eteläsuomalaisessa metsässä. Matara muistuttaa Rooman valtakuntaa, auguureineen, konsuleineen, optimaatteineen, populaareineen ja plebeijeineen. On kylpylänpitäjää, näyttelijää, kuvataiteilijaa. Jokaisella on paikkansa hierarkkisessa järjestelmässä. Valtataisteluita käydään sisäisesti mutta myös toisia poikaporukoita vastaan. Rauhanomaisemmat kallit ja sotaisat kermit tulevat tutuiksi. Isku puumiekasta tietää kuolemaa eli joutumista ulos leikistä. Ulkopuoliseen maailmaan ei saa viitata, mutta se on kuitenkin olemassa: pojat käyvät nukkumassa opistolla ja lähtevät aamuisin liikkeelle eväsvoilevät mukanaan.

He kahlasivat mustikkamättäissä lievikkomaan poikki, joutuivat aina välillä kiipeämään jonkin rungon yli, varoivat kolistelemasta puumiekkojensa nahkahuotria runkoa vasten, hitaasti hivuttivat itsensä alas, kuin olisivat pelänneet metsän olevan ansoitettu, ja jatkoivat hiljaa ja totisina, pysähtyivät välillä kuuntelemaan ja jatkoivat taas. Lopulta heidän eteensä ilmestyi kuivalta maalta haiseva ja pystyyn kuolleiden kuusten täyttämä laakea kangas, ja he vetäytyivät viimeisten elävien oksien lomaan levähtämään ja tähystämään… maa oli ruskeiden neulasten peitossa ja ikivanhojen ja vuosia sitten kuolleiden kuusten oksilla roikkui kellastuneita haavanlehtiä kuin joku onneton metsänhenki olisi halunnut uudelleen vaatettaa neulasensa pudottaneet patvit.

Omintakeinen kieli on kirjailijan mukaan syntynyt monesta: mukana on eräkirjallisuudesta tuttuja sanoja (juuri noita luonnon paikkasanoja) ja jopa 1930-luvun sotilasslangia. Poikien dialogi onkin ihmeen toimiva yhdistelmä nykypoikien tavallista puhekieltä ja Matarassa noudatettavien sääntöjen vaatimia virallisia termejä. Poikahuumorikin kukoistaa pätkittäin. Dialogin kautta tyypit tulevat tutuiksi. Erityisesti päähenkilö, pikkuveli, kasvaa myös puheissaan kesän ja romaanin myötä.

Kuka haluaa sotaa ehdoin tahdoin? Ketkä lähtevät mukaan? Kun kerran senaatti ei suostu, asia viedään kansankokoukseen. Mihin kohtaan tiedustelijaveljekset asettuvat? Pärjääkö pikkuveli ilman isoveljeä, jos paha paikka tulee? Pikkuveljestä kehittyy kerrassaan rakastettava hahmo: niin oikeasti pikkupoika, ajatuksineen, itkun pidättelemisineen, kysymyksineen ja kysymättä jättämisineen. Kirjan loppupuolella jännitän hänen puolestaan. ("Voi pikkuveli, kävisipä kaikki hyvin!")

Kirjailija on sanonut haluavansa tehdä oikeutta lapsille ja leikille. Niin tapahtuu, mutta samalla tekstissä ovat läsnä historia, tiheääkin tiheämpi luonto, aikuisten valtapelit ja ylipäätään ihmisten väliset suhteet. Mitä lapsuus oikeastaan on? Eikö se voisi olla muutakin kuin aikuisuuteen valmistautumista? (Kun olen aikoinaan saanut seurata sivusta lasten hyvinkin monimutkaisia ja ties kuinka kauan kestäneitä leikkejä, en voi muuta kuin olla syvästi sitä mieltä, että lapset kykenevät vaikka mihin.)

Yhtä lailla kuin lukija on keskellä metsää ja Mataran rakennelmia, myös kirjailija lymyilee samoissa pusikoissa. Hän ei nouse kenenkään yläpuolelle, ei selitä, ei viisastele. Hän vain kertoo, mitä Matarassa tapahtuu, miten linnut huutavat, sammal pehmentää askeleen, sade kastelee, pojat puhuvat, hiipivät ja väsyvät, riitelevät ja kuitenkin huolehtivat toisistaan.

Jossain vaiheessa hänen hengityksensä hidastui ja pää retkahti. Hän hätkähti hereille, kun lautan päällä rysähti. Vaistomaisesti hänen kätensä hakeutui miekalle, mutta hän rauhoittui huomatessaan, että Janne istui polvet koukussa hänen vieressään. Se katsoi häntä sen näköisenä, että oli katsellut jo pidempään, valvonut hänen untaan.

Riikosen edellinen teos, Iltavahtimestarin kierrokset, on Mataran pari. Sekin on omaelämäkerrallinen, kuten omalla erityisellä tavallaan myös Matara, joka on omistettu Jollaksen pojille. Iltavahtimestarin kierrokset on kulunut repussani, kun olen sitä kuljettanut kirjoittajaryhmille luettavaksi, välillä jollekulle lainaan. Täällä blogissa kirjoitin siitä maaliskuussa 2020. Olen pitänyt puheita sen puolesta milloin missäkin seurueessa. Nyt saavat uutta kuultavaa!

Tähtitaivas heijastui vedenpinnasta, kun pikkuveli astui rantapiihin ja pylväälle ja hämmästyi kykyään muistaa sen sijainti ja seuraavan... hänen kuvajaisensa käveli tähtien joukossa ja kuvajaisen yllä pilvien pitkät riekaleet olivat kuin taivaalle ripustettuja viirejä ja keskellä lampea pikkuveli jäi tarkastelemaan kuvajaistaan ja se häntä. Toinen oli viaton ja toinen ilkeä, eikä pikkuveli voinut mennä takuuseen, etteikö hän ollut tuon tähtitarhoissa kulkevan pojan kurja varjo, joka teki tihutöitään tässä maallisessa maailmassa. Pikkuveli veti henkeä ja jatkoi avaruuden yli ja hakopuita pitkin pensaiden peittämälle purolle.

Mitä ajattelin aluksi: ohhoh, kolmesataa sivua poikien valtakuntia ja valtataisteluita metsässä. Mitä ajattelin lopuksi: kiitos loistavasta romaanista, Matias Riikonen!

Kirjojen paino

Ruska tuntuu pilkahtelevan siellä täällä, ennenaikaisesti, mikä on taas yksi osoitus siitä, että aika kuluu liian nopeasti. Toinen koronakevät, kuuma kesä, toipuminen kuumasta kesästä. En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, vaikka olen lukenut yhtä ja toista sykähdyttävää. Olkoon tämä paluu siksi silppua, sälää, nimiä ja vähän vuosilukujakin.

Syyslukukausi on käynnistynyt Wellamo-opistossakin, onneksi ihan oikeina tapaamisina. Neljä viikoittaista kirjoittajaryhmää täynnä innostuneita ja ihania ihmisiä takaavat sen, että mielenkiintoisia keskusteluja ja tekstejä riittää koko syksyksi.

Minulla on tapana raahata esimerkkikirjoja mukanani tunneille. Jaa, eikö sitaatti riittäisi? Teksti puhelimessa tai muistiinpanot papereissa? Ei riitä. Kun otan kirjan esiin, kääntelen sitä ja sitten avaan iänikuisella tarralapulla merkitsemästäni kohdasta, olen jo valmiiksi (ärsyttävän) onnellinen, kun saan välittää tuon tekstinpätkän eteenpäin, lukea sen ääneen. Jo kullekin tunnille sopivan kirjan etsiminen kotihyllystä tai kirjastosta tuottaa iloa: ai tämä oli näin loistava, en muistanutkaan! 

Kirjoitusryhmissä lukemani sitaatit ovat tietysti lyhykäisiä, vain maistiaisia kokonaisesta teoksesta, mutta toivon tunnelman - ja painon - välittyvän pikku palasissakin. 

Ruotsalaisen Alex Schulmanin teoksista luin vastikään viimeksi suomennetun, Eloonjääneet. Se vasta painaa! Erityisen paljon painavat ajattelemattomat vanhemmat ja hirvittävät tapahtumat, joista siinä kerrotaan. Sinänsä idyllisen kesämaiseman kuvatkaan eivät kirjaa kevennä, vaan kietoutuvat painoiksi nilkkoihin, kun tunnen melkein osallistuvani kolmen veljeksen ahdistavaan uimakilpailuun. Schulmanin edellinen kirja, Polta nämä kirjeet, kulkee mukanani myös eri lukupiirien väliä. Luulisi pokkarin olevan kevyt, mutta ehei, Schulmanin isovanhempien tarina vetää painollaan repunkantajan olkapäät melkein kramppiin. Kirjailija yhdistää nykyhetken, oman lapsuutensa ja 1930-luvun tapahtumat sujuvasti, muttei lainkaan kevyesti.

Repussani Polta nämä kirjeet saa seuraa Olof Lagercrantzin pienestä, painavasta kirjasta  nimeltään Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Lagercrantz on yksi Schulmanin kirjan päähenkilöistä 1930-luvulta, pakahduttavan rakkaustarinan osapuoli, joka jo tuolloin oli mukana ruotsalaisten kirjallisuuspiirien ytimessä. 1980-luvulla Lagercrantz on puolestaan kirjoittanut näin: Hyvä kirja antaa lukijan tuntea, että luemme omasta kokemuksestamme. Kun kirjallisuus on parhaimmillaan meistä tuntuu että äkkiä muistamme jotain tärkeätä jonka olemme tienneet mutta unohtaneet.

Kesällä luin vähän vahingossa monta äiti-tytär-aiheista kirjaa. Ihastuin Vigdis Hjorthin romaanin Onko äiti kuollut suoruuteen: miten vuosikymmenien jälkeen kotimaahan palaava taiteilijatytär yrittää saada yhteyttä vanhaan äitiinsä, jopa pensaikossa hiiviskellen ja äidin liikkeitä stalkaten. Eikö äiti anna anteeksi vai onko kaikki hänelle vain yhdentekevää? Norjalainen Hjorth on maininnut tanskalaisen Ditlevsenin tärkeäksi vaikuttajakseen. Minulle ennestään tuntemattoman Tove Ditlevsenin Lapsuus on suomennettu tänä vuonna, vaikka teos julkaistiin Tanskassa jo vuonna 1967. Jatkoa tähän viileään mutta samalla kummasti lämmittävään, pieneen ja samalla painavaan omaelämäkerralliseen kirjaan on tulossa, kun Kööpenhamina-trilogian seuraava osa, Nuoruus, on jo suomentaja Katriina Huttusen käsissä (hän on hienosti suomentanut myös Hjorthin teokset). Ditlevsenistä lisää voi lukea Suvi Aholan jutusta: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008060514.html 

Kanniskelen jo kolmatta viikkoa kurssirepussani Vivian Gornickin kirkassanaista muistelmateosta Toisissamme kiinni. Äiti ja tytär kävelevät ristiin rastiin Manhattania, puhuvat, muistelevat. Äidin sanat painavat kirjailijaa vielä keski-ikäisenäkin. Side on tiukassa, liian tiukassa. Sitten kun haluan ajatella ja lukea lempeitä, lempeästi painavia äitiasioita, luen Terhi Rannelan kirjaa Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen. Siinä saan olla kotonani ja osallistua keskusteluihin, joita kirjailija käy toisten kirjojen kanssa.

Siis näin kesän lopuksi ja syksyn aluksi vähän Ruotsia, Norjaa, Tanskaa, Suomea ja New Yorkia. Lapsia, vanhempia, toistensa painona kulkevia ja toisiltaan kadonneita perheenjäseniä. Luulen, että seuraavaksi keskityn poikiin, nuoriin miehiin tai naiskaksikkoihin. Tai sitten väliin tulee vielä suurempia houkutuksia! 

PS. Etsi kuvan pinosta vielä pari ihanaa kirjaa, joista olen täällä kirjoittanut jo aikaisemmin! Bonuksena kuvassa on Niina Hakalahden aina innostava ja vaivattomasti sovellettava kirjoittamiskirja.

Valkoinen kirja

Pieni kirja, harmoniset 111 sivua, Douglas Seokin ottamat valokuvat, kokonaistaideteos. Sellainen on eteläkorealaisen Han Kangin Valkoinen kirja. 

Jokainen hetki on harppaus jatkuvasti uusiutuvan, läpinäkyvän jyrkänteen reunan ylitse ajan äkkijyrkän äärellä. Nostamme uskaliaasti jalan elämämme ajan reunalta, ja astumme epäröimättä askeleen ilmaan. Ei siksi, että olisimme erityisen rohkeita vaan siksi, ettemme voi muutakaan. Tunnen tälläkin hetkellä, kuinka vaarallista se on. Astun uhkarohkeasti elämättömään aikaani, kirjoittamattomaan kirjaani.

Han Kang kirjoittaa menetyksestä, josta hän ei oikeastaan tiedä paljonkaan. Hänen äitinsä synnytti ensimmäisen lapsensa ennenaikaisesti, yksin, syrjäseudulla. Isosisko ehti elää vain pari tuntia, niin kauan, että nuori äiti sai hetken katsella hänen kasvojaan, jotka olivat valkoiset kuin täysikuun muotoinen riisikakku. 

Kertoja alkaa pohtia, millaista olisi, jos sisar olisi jäänyt henkiin. Kuvittelen, että kasvaessaan puurolla ja riisillä ja vielä naiseksi vartuttuaankin hän joutui moneen tiukkaan paikkaan, mutta selvisi aina. Kun kertoja asuu kirjailijaresidenssissä Varsovassa, hän kuvittelee sisarensa samaan paikkaan, samaan vieraaseen maisemaan, sodanjälkeisille raunioille aikoinaan rakennettuun kaupunkiin. Ihminen, jonka pystyyn jääneiden raunioiden päälle rakentuneet uudet osat erottuvat selvästi kuin arpikuviot. Olisiko kertojan elämä toisenlaista, jos sisar olisi jäänyt henkiin? Olisiko hänestä tullut hän, jos vanhemmilla ei olisi ollut surua kannettavaan?

Tästä lähtien annan sinulle valkoisia asioita.

Ojennan sinulle vain valkoisia asioita,
vaikka ne saattavat likaantua.

Enkä enää kysy itseltäni,
saanko antaa sinulle tämän elämän.

Valkoinen väri yhdistää asiat toisiinsa: sumu, lumihiutaleet, suola, kuu, pirstoutuvat aallot, jademagnolia, riisi, pakkasessa höyryävä hengitys. Kirjan alussa on valkoisten sanojen luettelo, joka alkaa kapalosta ja päättyy käärinliinaan. Niiden välille mahtuu paljon muuta valkoista: Valkoiset luut pitävät ihmisen vankasti kasassa. Lumi peittää jalanjäljet, vaikka joskus vain vähäksi aikaa.

Pieni kirja on täynnä surua, mutta samalla se on täynnä rauhaa. Ihmeellistä on, miten kirja, sen valkoiset sivut ja harvaan asetellut mutta merkityksestä tiiviit sanat voivat rauhoittaa, aivan kuin tekstissä kuvatut lumihiutaleet vaimentaisivat ympäristön turhan hälyn ja sumu peittäisi silmiä häiritsevät yksityiskohdat, juuri tässä ja juuri nyt. Lukijana saan kääriytyä pehmeän hiljaisuuden harsoon.

Jos siis olisit yhä elossa, minä en voisi olla.
Jos minä olen nyt elossa, sinä et voi olla olemassa.
Vain pimeyden ja valon sinertävillä rajamailla erotamme vaivoin toistemme kasvot.

Taru Salminen on hienoa kyllä suomentanut teoksen suoraan koreasta, kun aiemmin suomennetut Han Kangin kirjat ovat kiertäneet englannin kielen kautta. Booker-palkitun Vegetaristin olen lukenut pari vuotta sitten, mutta vasta tämä pieni, runollinen kirja osui jotenkin täydellisesti omaan rauhankaipuuseeni. Tietysti merkitystä on myös sillä, millaiseen lukemisen kohtaan kirja sattuu. Nyt oli otollinen hetki, lukuromaaneiksi kutsuttujen paksukaisten ja pohjoismaisten perhedraamojen välissä.

Raotan huuleni ja mutisen sanoja, jotka sinä kuulit, mutta et vielä ymmärtänyt, kun avasit tummat silmäsi. Painan kynää voimalla paperiin. Uskon, että parempia sanoja jättää hyvästit ei ole. Älä kuole. Elä.

En muista vähään aikaan lukeneeni mitään niin kaunista kuin Valkoisen kirjan viimeinen kappale, Kaikki valkoinen. Sitä en tohdi tähän kirjoittaa, vaan jätän sen kirjan jokaisen lukijan omaksi nautinnoksi. 

Onneksi on Järjettömiä asioita

Maailma on täynnä hyviä ja kiinnostavia kirjoja. Sitten on vielä yksi erityinen kategoria: ne kirjat, joissa olen kuin kotona - heti kun lukemaan pääsen. Kirjailija ja teatterintekijä Saara Turusen aiemmat kirjat ovat sellaisia olleet, joten tiesin odottaa lukuelämystä. Odotukset ylittyivät: Järjettömiä asioita vei minut pitkästä aikaa kunnon lukuhurmioon. Lukiessa oli hauskaa, lukiessa oli haikeaa, lukiessa piti pysähtyä ajattelemaan.

Sopiiko taiteilijan rakastua juuri omalla tavallaan, ennakko-odotusten vastaisesti? Mitä jos rakastettu asuu toisella laidalla Eurooppaa eikä ole taideihminen ollenkaan? Nainen matkustaa Barcelonaan, Espanjaan – niin kuin hän aluksi ajattelee – vaihto-opiskelijaksi. Pian hän huomaa asuvansa oikeastaan Kataloniassa, ja sitten, vahingossa, ilmaantuu mies, johon hän rakastuu heti. Vaihto-opiskelu venyy venymistään, kuukaudet kuluvat, kunnes naisen on pakko palata Suomeen.  

Käytännön elämä on totisesti hankalaa, kun on kaksi kotia ja kaksi elämää. Naisen työ on Helsingissä, ja työtä hän tarvitsee pysyäkseen järjissään ja omana itsenään. Mies kokeilee asumista Suomessa, mutta hänkin tarvitsee oman elämänsä, johon ei kuulu erityistä kunnianhimoa, mutta siihen kuuluvat läheinen perhe, jalkapallokaverit, ruoka, juoma ja arkinen työ arkistossa. On epätasapainoinen veli, joka sairastuu vakavasti. On Katalonian poliittinen tilanne. Ja nämä kaikki asiat tietysti kietoutuvat yhteen.

Vuodet lipuvat ensitapaamisesta eräänlaiseen pysyvän jahkailun ja päättämättömyyden tilaan, kahden maan elämään. Nainen pohtii jatkuvasti tilannettaan, toisinaan terapeutin kanssa. Mieheni maassa ja kaupungissa olen puoliso, kotimaassani taas nainen, jolla on musta mekko ja harmaa pusero. Kotiin palattuani lähden ulos ovesta, kuljen kaduilla kengät kopisten, saavun ihmisten pariin ja sanon mielipiteitä.

Nainen hoitaa viherkasvejaan Helsingissä ja parvekekukkiaan Barcelonassa. Elämä on joka tapauksessa hyvin kaupunkilaista. Sivuhuomautusten ja usein hyvin hauskojen pienten lapsuusmuistojen kautta saadaan selityksiä vaikkapa naista riivaavaan kontrollin menettämisen pelkoon tai jossain taka-alalla jyskyttävään kunnollisuuden vaatimukseen. Mies on paljon huolettomampi, hetkessä eläjä, vaikka joutuu kohtaamaan surua.

Helsinki – Barcelona – Helsinki ja välillä pistäytymisiä muissakin kaupungeissa ja maissa teatterin tähden. Helsinki on yhtä kuin työ, Barcelona on yhtä kuin rakkaus. Kumpi on tärkeämpi? Ystäviltä voi kysyä neuvoa, mutta vastaukset vaihtelevat. Ja niinpä yhtenä päivänä olen toista mieltä ja seuraavana taas päinvastaista, ja koko ajan minulla on sellainen olo, että minua sahataan keskeltä kahtia, ja lopulta olen muuntunut kahdeksi eri ihmiseksi, joista toinen on järkevä ja toinen ei ollenkaan, ja nuo kaksi henkilöä tekevät mitä lystäävät, ja minä raahustan mukana.

Kirja on täynnä pieniä, teräviä havaintoja, arjen kuvia niin Suomesta kuin Espanjasta, ja naisen oman historian katkelmia, jotka on punottu kokonaisuuden osiksi niin luontevasti, ettei tuon punoksen säikeitä tule erotelleeksi toisistaan ennen kuin varta vasten jälkikäteen, kun oikein etsimään ryhtyy. Teatteriopiskelijasta tulee teatterintekijä. Pienistä palasista tulee kokonaisuus. Sitä saa kai nimittää taiteeksi?

Taiteen tekeminen vaatii ainoastaan sen, että sitä tehdään, puitteilla ei lopulta ole merkitystä. Ja kirjoittajan elämässä on se erikoinen puoli, että kun yksi työ tulee valmiiksi, joutuu taas aloittamaan seuraavan.

Ja kas, taiteilija voi kirjoittaa myös rakkaudesta!

Rakkaus taas on siitä hankalaa, että vain hyvin harvoin se sattuu elämässä kohdalle. Sitä on typerää etsiä, mutta toisaalta on typerää olla etsimättäkään.

On siis kaksi maata ja kaksi kaupunkia, mutta ennen kaikkea on kaksi ihmistä. 

Me istumme vielä hetken penkillä, ja mietin, että ihailen mieheni mutkatonta tapaa auttaa silloin kun hänen apuaan tarvitaan. Katselen hetken taivasta, muutama pilvi kulkee tuulen mukana ja pääskynen lentää ilman halki. Vilkaisen miestäni. Pieni puunlehti on takertunut hänen tukkaansa, ja puhallan sen menemään.

Kiitos kirjasta.

Historiallisia hetkiä

Nyt se on loppu! En enää nurise äänikirjojen mahdottomuudesta, vaan valitsen, mitä kuuntelen. Kuuntelen jotain, missä on juoni. Jotain, missä ei ole välttämätöntä pysähtyä sanojen tai lauseiden äärelle. Pysyttelen erossa myös tietopuolisen tekstin kuuntelemisesta, koska pelkään, että jotain oleellista jää ymmärtämättä. Harjoittelen, harjoittelen. Yleensä luen tosi vähän trillereitä, mutta yllättäen juuri niiden kuunteleminen alkoi houkutella.

Ensimmäinen kokonainen äänikirjani oli Tuomas Niskakankaan Roihu, jonka parissa vierähtikin sitten yli 17 tuntia. Lukija Jukka Pitkänen teki kuuntelukokemuksesta miellyttävän: ei liikoja hehkutuksia tai väkinäisiä painotuksia, ei nielaistuja sananloppuja, vaan korvaan sopiva rauhallinen ääni, joka vei tarinaa vääjäämättä eteenpäin.

Roihu läväyttää eteemme kylmäävän lähitulevaisuuden: kansa on jakautunut kahtia ”suuren puhkeamisen” myötä. Suomi ei ole entisensä, velkakupla on mennyttä, tavallisilla ihmisillä ei enää ole varaa elämiseen. Tuomas Niskakangas on maalannut kauhukuvan taloustoimittajan ammattitaidolla.

Kirja koukuttaa, näkökulmahenkilöitä on riittävän monta, jotta mielenkiinto pysyy yllä. On pääministeri, keinoja kaihtamaton toimittaja, karismaattinen nuori kansanjohtaja, poliiseja, poliitikkoja, voimakastahtoisia taustavaikuttajia, toiset uskottavampia kuin toiset. Käänteet yllättävät loppuun asti. Konflikti kytee, ja lopulta se roihuaa. Voisiko tämä olla oikeasti tulevaisuutemme? Sitä on pakko pohtia.

Onnistuneesta kokemuksesta innostuneena kuuntelin saman tien toisenkin kirjan, Vanessa Springoran teoksen Suostumus. Sitä kuunnellessa ei tarvinnut pidättää hengitystä jännittävien juonenkäänteiden takia, vaan ennemminkin oli pidäteltävä omia äänekkäitä puuskahduksia: ”kamalaa!”, ”yököttävää!”, ”miten ne ovat voineet!”. Viisikymppinen arvostettu kirjailija aloittaa suhteen 14-vuotiaan tytön kanssa. Eikä V., kirjan kertoja, ole tytöistä suinkaan ensimmäinen. Missä ihmeessä lymyää aikuisen ihmisen vastuu ja viisaus? Ei ainakaan 1980-luvun ranskalaisissa kulttuuripiireissä. Olkoon tämä selväsanainen ja vaikuttava kirja yksi askel sillä polulla, joka johtaa yhä tolkullisempaan maailmaan.

Halusin näin kirjoittaa muutaman sanan ensimmäisistä äänikirjakokemuksistani. Ainakin yksi kysymys tuli eteen: Mistä minä ne sitaatit nyt poimin? Olen tottunut selaamaan, kääntelemään, kertaamaan ja harppomaan – tarttumaan yhä uudestaan lempikohtiini tekstissä ja kirjoittamaan ne muistiin. Kuuntelemiskokemuksesta on poimittava toisenlaiset asiat: tunnelma, tapahtumat, kokonaisuus. Tätä yritän opetella. Siis harjoittelen. (Katsotaan, mikä on tilanne kahden kuukauden kuluttua!)

Pari muutakin äänikirjaa odottaa valmiiksi ladattuna, mutta niin odottavat myös perinteiset kirjat (Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat ja Jarkko Volasen Varjoihmiset jonon ensimmäisinä). Taas tekee mieleni katsella sanoja, juuttua niihin juuri niin pitkäksi hetkeksi kuin haluan.

Ulkona en suostu - toistaiseksi - kuuntelemaan muuta kuin tuulta, puita ja vähän autojakin, etten jää niiden alle. Ja pian saan kuunnella taas lintuja, kevättä.

Täyden paperin kammo

Kaikki kirjoittavat ihmiset tuntevat joskus tyhjän paperin kammoa. Kursori vilkkuu vaativana ruudulla, tuskanhiki tunkee otsalle. Mutta entä jos tulee lukublokki: et jaksa lukea täyteen painettuja sivuja. Tulee ähky. Tulee ärsytys. Tulee uupumus.

Myönnän, että poden aika harvoin täyden paperin kammoa, mutta konstit olisi hyvä olla valmiina siihenkin tilanteeseen. Siis: ei huvita lukea, mitä teet?

 1.Mene ulos. 

Varsinkin näin pakkasten aikaan ulkoilma virkistää, henki salpautuu, sormet ja varpaat jäätyvät. Pian tekee mieli päästä vällyn alle tai teemukin ääreen – ja ottaa kirja kouraan.

2. Tee kaikki tekemättömät kotityöt.

Tämä on erittäin huono kehotus. Jos noudatat sitä, et ehkä koskaan enää ehdi lukea.

3. Kirjoita. 

Jos kerran täysi paperi rasittaa, ota eteesi tyhjä muistikirjan sivu tai avaa uusi tiedosto Wordista. Voit kirjoittaa vaikkapa lukemisen vaikeudesta. Pian huomaat, että lukeminen on sittenkin helpompaa kuin kirjoittaminen.

4. Vaihda kirjaa. 

Pitikö mennä aloittamaan juuri se "kaikkien aikojen vaikeimpien kirjojen kymmenen kärjessä" -listan teos? Hellitä ja helpota! Jätä kesken. Älä kuuntele niitä, joiden mielestä jokainen kirja on luettava loppuun.

5. Liity lukupiiriin.

Lukupiirissä on mukavaa ja vielä mukavampaa siellä on, jos on lukenut kulloinkin käsiteltävän teoksen. Tulet siis vahingossa lukeneeksi vaikka mitä. (Itse sulattelen juuri norjalaisen Vigdis Hjortin hurjaa perheromaania Perintötekijät, aloittelen Eeva Kilven teosta Kesä ja keski-ikäinen nainen ja palauttelen mieleen Delia Owensin bestselleriä Suon villi laulu - kaikki tämä vain lukupiirien tähden.)

6. Katso ampumahiihtoa ja kudo sukkaa. 

Nämä kaksi voi hyvin yhdistää. Sukan kutominen antaa mukavasti hyödyllisen tekemisen tuntua urheilun toljottamisen lomassa. Kun pinnistelee yhtä aika salakielisen neuleohjeen ja vaihtuvien hiihtoväliaikojen kanssa, yhteen asiaan keskittyminen alkaa houkutella ja kirjapino kaukosäätimen ja sukkapuikkojen alla kutsua.

7. Käy nukkumaan. 

Tyypillinen iltahetki: istut sohvannurkassa lukulampun lämmössä, pääsi roikkuu, katse harhailee kirjan aukeamalla, pysähtyy, palaa takaisin. Älä jää nuokkumaan kirjan ääreen, vaan mene kerrankin ajoissa nukkumaan. Seuraavana päivänä saatat toteuttaa rauhallisen lukuhetkesi hyvissä ajoin ennen kriittistä nuokahteluaikaa eli iltamyöhää. 

8. Älä välitä.

Ei aina huvita. Taukoa voi tulla päivä, viikko tai kuukausi, kunnes joku ystävällinen sielu kertoo sinulle hyvän vinkin. Tai ehkä tulet käyneeksi kirjaston "henkilökunta suosittelee" -pöydän äärellä. Ehkä tartut vanhaan suosikkiisi, jonka luit viimeksi 20 vuotta sitten. Ehkä kirjakaupassa silmillesi lävähtää tarjous, josta et voi kieltäytyä.

Täyden paperin kammo voi toisinaan olla konkreettista: liian pieni fontti, liian kapeat marginaalit ja liian tiheä riviväli ovat yksinkertaisesti liikaa aivoille. (Tämä on varmaankin kaltaiseni monisilmälasipäisen ja näöntarkennusongelmaisen erityispulma.) Tähänkin ongelmantapaiseen löytyy helppo ratkaisu: Lue runoja!

Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja jotkut lukevat matkapäiväkirjaa

Koskaan ei voi tietää, milloin saa käteensä lohtukirjan. Olin turhautunut, kun kevään kirjoitusryhmät Wellamo-opistossa jouduttiin (tietysti koronan takia) perumaan. Lukemisvuoteni oli juuri päässyt alkuun järkäletyyppisesti, kun luin lukupiiritapaamista varten Fernando Aramburun Äidinmaan. Se on ankara perhetarina Baskimaan väkivallasta ja sen uhan alla elämisestä 1980-luvulta aina 2000-luvun puolelle. ETA-jännitteet kasvavat ja purkautuvat yksittäisten ihmisten ja perheiden kautta. Hieno romaani, mutta niin vihasta raskas! Lukemaansa voi sulatella katselemalla, koska HBO:lta löytyy kirjan pohjalta tehty espanjalainen sarja Patria. Ainakin parin ensimmäisen jakson perusteella se kuvittaa uskollisesti romaanin tapahtumia ja antaa ihmisten tunteiden näkyä. 

Kaipasin siis kevennystä, jotakin tuttua, mielellään ystävällistä puhetta. Kaikki se oli yllättävän lähellä: sohvapöydän pinossa lymysi kirjastosta hakemani Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Matkapäiväkirjani sivuilta. Jo ensimmäisen, Atlantic Cityn kasinokaupunkiin sijoittuvan matkapäiväkirjapätkän luettuani olin kuin uusi ihminen. Paitsi että teksti myhäilytti, se myös palautti mieleen omia muistoja.

Pelikoneiden edessä istuu harvinaisen paljon eläkeiän vuosikymmenet sitten ylittäneitä mummuja, jotka vääntelevät vipuja ammattilaisen elkein, hullunkiilto silmissään, tupakka ryppyisillä huulillaan. Kuin he olisivat istuneet samassa asennossa vuosikaudet ja muuttuneet osaksi kasinoiden kalustoa. Olen nähnyt täsmälleen saman, tosin eri kaupungissa. Ei kuitenkaan tarvita tämänkaltaisia nappiosumia, jotta matkatarinoista tulisi kiinnostavia. Vaikken ole koskaan käynyt lähelläkään Uutta-Seelantia tai Japania, matkapäiväkirjasta oli helppo innostua.

Maailma on täynnä kätkettyjä tarinoita, ja niitä kirjailijana jäljitän. Hyvän kirjaidean tunnistaa siitä, että se herättää voimakkaan tunnetilan – sitä ei saa pois mielestä. Jokin asia tai ilmiö kiehtoo, askarruttaa, raivostuttaa tai jopa nolostuttaa: miksi en ollut kuullut tästä aikaisemmin?  Kirjailija on kirjailija myös matkustaessaan. Niinpä kirjassa kerrotut löydöt, kenties alut uusille tarinoille ja joskus jopa romaaneille, kiinnostavat taatusti varsinkin jokaista kirjoittavaa ihmistä. Ja kirjoa riittää: Madonnan konsertista Islannin lintumaastoihin ja edinburghilaisesta kulttikahvilasta Kiinan muurille.

(Mainittakoon tässä myös toinen inspiroiva matkakirja: Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin Matkakirjeitä. Se on kahden runoilijan filosofinen kirjeenvaihtokirja pitkiltä ja lyhyiltä matkoilta juuri siltä ajalta, kun maailma on muuttumassa. Ensin aletaan vältellä lentämistä ja matkustaa hitaammin ja sitten koronan takia pysähdytään kokonaan.) 

Kukaan ei nyt voi matkustaa minnekään. Eikö matkapäiväkirjan lukeminen sitten muka ärsytä, kun ei voi ottaa mallia ja lähteä? Minulle näiden matkatarinoiden kanssa käy juuri toisin: on virkistävää lukea, millaisia matkoja Terhi Rannela on tehnyt, mitä hän on nähnyt ja näkemästään ajatellut. Luen nyt - eikä minun tarvitse kenties ollenkaan, koskaan, matkustaa juuri noihin paikkoihin. Sen sijaan etsin kuvia ja lisää tarinoita. Lukeminen on maailman ekologisinta matkailua. Nojatuolireppureissaajan hiilijalanjälki on mitätön. 

Marraskuussa Trondheimissa sataa kaatamalla, mutta hotellihuoneessa voi istua lukemassa vaikka muutaman päivän putkeen. Kaikki matkailu ei aina ole hohdokasta nähtävyydestä toiseen ryntäämistä, suorittamista. Pidän kirjassa myös siitä, että matkailusta - tai pitempään vieraassa maassa oleskelusta - riisutaan turha glamour. Matkalla eivät suinkaan inspiroi vain hengenhaukkomismaisemat tai eksoottinen ilmanala, vaan tavalliset asiat, lyhyet ajatustenvaihdot vieraiden ihmisten kanssa. Päiväkirjakatkelmat ovat mukavasti myös eri mittaisia, joten koko kirjan rytmi säilyy vaihtelevana.

Vastaan voi tulla myös pieniä kohteita, kuten vaikkapa taiteilijoiden kotimuseoita. Minulla ei ollut Laxness-suhdetta aikaisemmin, mutta kirjailijoiden kotimuseoilla on stimuloiva vaikutus. Syyhyttää päästä kirjoittamaan. Ja voi hyvänen aika, miten helppo onkaan todistaa tämän puolesta: kirjailijamuseo voi tarjota unohtumattoman elämyksen. Tämän tietävät parhaiten rakkaat ystäväni, joiden kanssa pääsin syksyllä 2018 vierailemaan Elizabeth Gaskell’s Housessa Manchesterissa. On jo sinänsä suuri onni, että ihmisellä on ystävä, joka haluaa viettää merkkipäiväänsä lokakuisessa Manchesterissa, mutta tuosta museovierailusta ja hurmaavista museon vapaaehtoistyöntekijöistä voisi kyllä kirjoittaa novellin. (Olkoon tämä haaste matkan päivänsankarille!)

Terhi Rannelan matkustaminen liittyy osin myös työhön, sekä omaan että puolison. Kirjailijan työ kulkee mukana. Kirjassa on mukana mm. yhden viikon työpäiväkirja Saksan Hannoverissa vietetyn syksyn ajalta. Kirjoittamiselle suotuisat rutiinit löytyvät vieraista paikoista ja vierailta mailta. Samalla näkee, mikä on tärkeää kirjoitustyön kannalta. Ei se vaadi ulkomaanmatkaa, mutta hetkeksi kotoa poistuminen virkistää. Uskon hiljaisuuden elvyttävään, vahvistavaan vaikutukseen. Omaa elämäänsä tarkastelee ikään kuin ulkopuolelta.

Oli matka pitkä tai lyhyt, vie se kauas tai naapuriin, lopulta tulee kysytyksi samoja kysymyksiä. Mitä ihmiset tekevät? Millainen on heidän arkipäivänsä? Mikä siinä on erilaista kuin omassa arjessani? 

Matkalla ollessani en lakkaa ihmettelemästä elämän samanaikaisuutta. 7,5 miljardia sydäntä lyö yhtä aikaa minun sydämeni kanssa. Kun elän arkeani Tampereella ja näen maailmasta vain kapean kaistaleen, nämä elämät jatkuvat rinnakkaisina kaiken aikaa. Kuinka harvan ihmisen kohtaan elämäni aikana ja kuinka haihtuvan kädenjäljen lopulta jätän.

Taas kerran kävi hyvin: oikea kirja tuli luettavakseni juuri oikealla hetkellä. Sen verran ehdin ystävystyä kirjan kanssa, että tilasin sen ihka omakseni. (Onneksi tämä oli mahdollista, vaikka kirja on julkaistu "jo" vuonna 2018.) Kun matkustaa ei voi, voisi ruveta kirjoittamaan vaikkapa matkahaavepäiväkirjaa ja sen perusteella etsiä luettavakseen kaunokirjoja, jotka sijoittuvat noihin paikkoihin. 

Tai katsotaanpa asiaa näin päin: mihin kaunokirjallisuuden tutuksi tekemään paikkaan haluaisin matkustaa? Kirjailija Terhi Rannelalla ja minulla on ainakin yksi yhteinen unelmakohde: Prinssi Edwardin saari Kanadassa.

Lukemisen vuosi 2020

Olen lukenut tänä päättyvänä vuonna 2020 paljon, oikeastaan aivan liikaa. Kertaan tässä vuoden kirjoja, lyhyesti. Tämän blogin aloitin tammikuun viimeisenä päivänä ja sen jälkeen olen työntänyt tänne 26 tekstiä. Käy katsomassa niitä, jos haluat lukea kirjoista edes pikkuisen enemmän.

Kun on tapana antaa kaikenlaisia vuoden se ja se -palkintoja, esitän tässä omista lukemisistani joitakin vuoden kohokohtia. Enimmäkseen kirjat ovat aika uusia, mutta se ei ole mikään itsetarkoitus.

Olkoon luettelo vaikkapa tällainen:

Kokonaisvaltainen pakahduttaja: Marisha Rasi-Koskinen, REC

Mahtavan dialogin ja outojen hahmojen riemujuhla: Juhani Karila, Pienen hauen pyydystys

Kaihoisan kaupunkihyminän salamyhkäinen ylistys: Matias Riikonen, Iltavahtimestarin kierrokset

Reipas ilmanraikastaja: Tuuve Aro, Kalasatama

Luotettava lohduttaja: Joel Haahtela, Hengittämisen taito

Syvään kumarrettava suomennos: George Eliot, Daniel Deronda, suomentanut Alice Martin

Ääneen nauramisen ennätys kirjallisuushistoriassa: Viv Groskop, Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista, suomentanut Heli Naski

Nautinnollinen yksityiskohdilla hengästyttäjä: Maylis de Kerangal, Maailma käden ulottuvilla, suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen

Kulttuuripiirien armoton ihmislähikuvaaja: Jan Forsström, Aikuisia ihmisiä

Rajattujen tilanteiden vangitsija: Marko Järvikallas, Mihin täällä voi mennä

Juuri tähän hetkeen pysäyttäjä: Pakopiste, toimittaneet Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen

Syvältä järkyttäjä: Édouard Louis, Väkivallan historia, suomentanut Lotta Toivanen

Uudelleen 1900-luvun ajattelemiseen pakottaja: Jenny Erpenbeck, Päivien loppu, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen

Monipolvinen historiahykerryttäjä: Heikki Kännö, Runoilija

Koskettava sukupolvikirjeenvaihto: Antti Rönkä & Petri Tamminen, Silloin tällöin onnellinen

Luin vuoden aikana 123 kirjaa, 35 761 sivua. En missään tapauksessa aio lukea yhtä paljon ensi vuonna. Aika ei riitä. Päivittäisestä lukemisesta en toki luovu. Huomaan, että jos en iltaan mennessä ole päässyt kaunokirjan ääreen, pinna alkaa kummasti kiristyä. Lukemisesta tulee lepo ja rauha, vaikka kuinka kuohuttavaa tekstiä sattuisi lukemaan.

Lukemiseni olen lukenut paperikirjoista. Olen kuunnellut yhden äänikirjan ikinä. Senkin luin myöhemmin perinteisenä kirjana. Olen niin nolosti tekstiriippuvainen, etten osaa kuunnella tekstiä. Haluan pysähtyä, kiihdyttää, hidastaa, palata takaisin juuri silloin kun haluan. Kenties jonkinlaista kontrollifriikkiyttä? Te kaikki rakkaat äänikirjojen kuuntelijat, olkaa onnellisia ja kuunnelkaa!

Muuan ystäväni kyseli hiljattain, miksen kirjoita lukemistani kirjoista kriittisesti. Tässä blogissa ihana etuoikeuteni on kirjoittaa niistä kirjoista, joista innostun. Kritiikillä on totisesti paikkansa, ja arvostan asiantuntevia kriitikoita suuresti. Saatan jupista ja marmattaa (sori vaan, kaverit!), mutta teen sen toisaalla. 

Tulevalta vuodelta odotan tietysti lisää hyviä kirjoja. Kirjoista ja kirjoittamisesta keskustelemista kaipaan, varsinkin ihan elävissä tilanteissa, kasvokkain. Aion lukea enemmän myös vanhempia kirjoja, vaikka tuoreiden teosten houkutus on suuri.

Voikaa hyvin, ihmiset!

Raija, Ritva ja Joel

Niin usein kirjat ketjuuntuvat. Siitä olen täällä aiemminkin kirjoittanut. Joskus ne ketjuuntuvat oikein tiiviisti: Ritva Hellsten on kirjoittanut romaanin Raija edesmenneestä sisarestaan, kirjailija Raija Siekkisestä. Joel Haahtela puolestaan on kirjoittanut Raija Siekkisestä romaanin Katoamispiste. Raija Siekkinen on kirjoittanut romaanin Häiriö maisemassa. Sanat toistuvat. Vielä enemmän toistuu tunnelma.

Raija Siekkisen tuotantoa lukiessa on helppo tulla surulliseksi: mitä olisi vielä voinut syntyä, ellei kirjailija olisi kuollut tulipalossa, liian varhain. Siekkisen kirjojen lukeminen on kuin hidasta, tarkkaa askeltamista muka tutulla polulla. Tekee mieli hidastaa entisestään, kun ei voi olla varma, mitä lauseiden takana on piilossa. Kirkkauteen on ehkä sittenkin kätketty jotain sameaa.

Ritva Hellsten: Raija

Ritva Hellstenin romaani Raija ilmestyi tänä vuonna, ja kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus on tuonut sille näkyvyyttä. Kirja on romaani, siis fiktiota, mutta sen kirjoittaja on elänyt lähellä kirjan päähenkilöä, sisartaan. Ritva Hellstenillä on pohja: yhteinen lapsuus, osin yhteinen nuoruus, keskustelut aikuisena, loppuvuosien lähentyminen. Vai pääsikö kukaan lopulta Raijan lähelle?

Kun etäännytti tapahtumat kirjoittamalla, ei ollut enää itse niiden sisällä, saati niiden armoilla. Ihmisistä ei päässyt, kaikki kulkivat mukana, entiset, kuolleetkin; kirjoittamalla saattoi estää heitä pääsemästä niskan päälle. Saattoi estää muistoja murskaamasta itseään, saattoi muuttaa tapahtumia niin että niiden paino keveni. Kirjoittaa päähenkilöstään selviytyjän.

Hellsten kirjoittaa Raijan viimeisestä vuodesta. Sieltä poiketaan taaksepäin, varhaisiin vuosiin, epäsopuun äidin kanssa, innostukseen ja pettymyksiin, rakkauksiin, ihmisiin. Kirjailijantyö on tärkeintä jokaisessa käänteessä.

Muistelu sai mielen myllerrykseen, vuosikymmenet pyörivät siellä ihmisineen, rakkauksineen, eroineen ja kuolemineen. Niin kuin pyykit pesukoneessa, hän ajatteli: koneen ikkunaluukusta voi nähdä kuinka kaikenkirjavat suuret ja pienet, uuden ja vanhat vaatekappaleet kääntyilevät, putoilevat, kietoutuvat toisiinsa, paiskautuvat tärisevän rummun seinämiä vasten. Ihminen ei ole kone, kuinka sen kestää? Joskus kylkiluita vasten käy sellainen jytke että tuntuu kuin virta voisi loppua minä hetkenä hyvänsä, moottori hajota, pellinkappaleet ja märät rätit lennellä ympäriinsä. Mutta kone vain pyörii ja ohjelma jatkuu.

Jälkeenpäin on lähes lohdutonta ajatella, miten viimeiseksi jääneen teoksen (Kalliisti ostetut päivät) kritiikin odottaminen kävi kirjailijalle raskaaksi. Onnettomuus, tulipalo, tapahtui hetkellä, jolloin kirjailija oli väsynyt ja fyysisesti huonossa kunnossa. Ritva Hellstenin romaani näyttää kuitenkin myös kunnianhimoisen, onnellisen ja arvostetun kirjailijan. On hyviä hetkiä, ja on huonoja hetkiä.

Joel Haahtela: Katoamispiste

Katoamispiste on julkaistu vuonna 2010. Siinä kertoja, lääkäri ja kirjailija ammatiltaan (niin kuin Haahtelakin), kiinnostuu Raija Siekkisestä ja hänen tuotannostaan sattumalta kohtaamansa ranskalaisen naisen kautta. Hän auttaa naista tämän kadonneen miehen etsimisessä, mutta alkaa samalla kulkea kirjailijan jäljissä arkistojen ja antikvariaattien kautta konkreettisemmin kirjailijan maisemiin, Kotkan kaupunkiin ja mökkisaareen kaupungin liepeillä. Samalla hän kertaa omia muistojaan.

Nousin portaat ylös, kuulin puun narisevan, ja ajattelin, että aluksi Raija oli kirjoittanut itsestään tai vain vähän itsensä viereen, mutta myöhemmin nuo kaksi, todellinen ja kuviteltu, olivat ajautuneet kauemmas toisistaan, ja hänen kertomustensa nainen oli jatkanut sitä elämää, jonka hänkin olisi halunnut.

Kirjailija-lääkäri pohtii Raija Siekkisen lähtemisiä ja paluita, matkoja Ranskaan, levotonta läheisyyden kaipuuta ja sen kääntöpuolella lymyävää erakkoutta. Kuinka paljon kirjailija on lopulta kirjoittanut itsestään ja kuinka paljon vieraista ihmisistä?

Ja miksi tuo lähtemisen vimma, kun jokaista lähtöä seurasi väistämätön paluu; takaisin itseen, takaisin siihen mitä oli, tai mitä halusi paeta. Oliko palaaminen käynyt hänelle vuosi vuodelta vaikeammaksi ja se, mihin hän palasi, jokaisella kerralla tyhjemmäksi ja musertavammaksi? Ja jos todella oli niin kuin hän oli kerran kirjoittanut, jo nuorena: tapausten ketju, niin ei pitäisi sanoa, vaan: tapausten kuorma. Taakka, ja sen kertyvä paino.

Vaikka etsintä jää kirjassa kesken, Haahtela kirjoittaa sanat juuri niille paikoille, mistä ne on rauhoittavaa lukea.

Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa

Raija Siekkisen romaani Häiriö maisemassa julkaistiin 1994. Tuossa vaiheessa Siekkinen oli jo palkittu mm. kirjallisuuden valtionpalkinnolla ja Runeberg-palkinnolla. Hän oli kirjoittanut novellikokoelmia, romaaneja, lastenkirjoja. Kirjoja, joissa usein on mukana nainen, joka on yksinäinen toisten kanssa ollessaankin. Nainen matkustaa, haluaa nähdä vieraita paikkoja, uusia ihmisiä ja virheettömiä maisemia. Tässä romaanissa ympyrät leikkaavat toisiaan niin, että lukija ei aina voi olla varma, kenestä kerrotaan.

Paikannimien magiikka: taakse jääneiden kaupunkien savuavat rauniot; lumi, joka hiljalleen peittää alleen kadut, talot, ihmiset; ohut autiomaan pöly joka tuhkan tavoin hautaa alleen tunteiden rikospaikkoja, odotukseen, että muisti jonakin päivänä herättäisi kaiken eloon taas, vielä kerran.

Romaanissa naisten hahmot kerrostuvat ja sekoittuvat toisiinsa: on ehkä kirjailija, on varmasti kertoja, on Ranskassa pikkukylässä asuva nainen, josta kertoja kertoo ja jonka ympärillä on muitakin naisia. Mies tulee, mies lähtee.

Puhuimme, loputtomasti.

Tiesimme, että oli kiire. Sanat ovat yhteisiä vain vähän aikaa, tiesimme sen, kumpikin erikseen. Oli kiire kertoa kaikki, ennen kuin sanat alkaisivat uurtaa yhä syvemmäksi sitä uomaa, jossa rajajoki virtaa, päivä päivältä syveni uhka.

Talo Ranskan maaseudulla, sään rajut ja vähäisemmätkin vaihtelut säätelevät naisen oloa, kun hän tekee työtään kotona. Ikkunasta näkee pikkumökin, joka on hetken aikaa toisen naisen käytössä. Kun nainen on jäänyt yksin, hän ei enää tarvitse pikkumökkiä eikä sen muistoja. Tuli puhdistaa, muratti peittää rauniot. Sanoja on niukasti, ja niiden väliin jää ilmaa, mahdollisuuksia.

En tiedä, miten päätökset tehdään. Ehkä niitä ei tehdäkään: ehkä ne vain kasvavat itsestään kaikesta siitä, mitä on ollut; ehkä ihminen huomaa jotain päättäneensä vasta sitten, kun on jo alkanut sitä toteuttaa. Ehkä typerien tekojen selitykset aina juuri sen vuoksi ovat niin vakuuttavia. 

Vaikken ymmärrä kaikkea, en tunne itseäni tyhmäksi lukijana. Jokin osa arvoituksesta jää vain ratkaisematta.

Joskus on hyvä antaa sattuman viedä, yhden kirjan tai vain yhden lauseen johdattaa seuraavaan. 

Joel Haahtela kirjoittaa Katoamispisteessä näin: Löysin kirjojen välistä myös lappuja, postikortteja, jopa kesken jääneen kirjeen, ja mietin miten kirjat katosivat maailmaan, kulkeutuivat paikkoihin, kuinka epäjärjestys lisääntyi, ja miten vuosikausia nukkunut kirja sai yllättäen uuden elämän kun joku satunnainen selailija löysi lauseen, joka ei jättänyt rauhaan. Ja silloin maailman saattoi hetken nähdä toisella tavoin; niin kuin tuo lause olisi alun pitäenkin kirjoitettu vain tuota hetkeä varten.

Jos haluat lukea kolme kirjaa, jotka ovat tiiviisti yhtä, tässä on, ole hyvä. Tai lue jokin niistä.

Palkintoja, ehdokkaita ja erilaisia lukijoita

Kirjallisuuspalkintojen huippusesonki vyöryy päälle: on Finlandiaa, Tulenkantajaa, Runebergin pitkää listaa. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto julkistettiin eilen illalla. Onnea Rajamaa-romaanin kirjoittajalle Terhi Kokkoselle ja muille palkituille! Marko Järvikallaksen hienosta novellikokoelmasta Mihin täällä voi mennä olenkin jo täällä kirjoittanut.

Innokas lukija haalii mielellään listaluettavaa lukupinoonsa. Tämänvuotisista kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista olen ehtinyt lukea vasta kaksi (ja Tommi Kinnusen kirjasta myös kirjoittaa tänne), seuraavat kaksi odottavat sohvapöydällä, yksi kirjaston varauslistalla. Paha tapa kasvattaa pinoa korostuu joka vuosi tähän aikaan. Sormi näpäyttää enteriä ja varaus hujahtaa kirjastoon. Tai kirjakaupan ovi käy, kun vastaluettu teos pitää sittenkin saada pysyvästi omaan hyllyyn.

Tämän vuoden "Finlandia-kelpoisia" teoksia eli kotimaisia romaaneja olen lukenut parikymmentä ja lisäksi  kirjeitä, esseitä ja novelleja, jotka sentään pääsevät muille listoille. Minulle yksi on ollut yli muiden: kylmiä väreitä nostattava ja pakahduttava Marisha Rasi-Koskisen Rec. Se on niin iso kirja, että siitä kirjoittaminen tuntuu melkein mahdottomalta. Sen sijaan haluaisin lukea sitä yhä uudestaan ja uudestaan, kerrata, selata, palata, pysähtyä ja lukea taas. 

Romaani kertoo ystävyydestä ja elokuvaprojektista, teinien kasvusta, erkanemisista, yhteen palaamisista ja matkustamisesta, mutta tällainen pintatason kuvaus ei tee teokselle oikeutta. Rec on täynnä kysymyksiä. Onko meillä tarinallistamisen pakkomielle? Onko toisen ihmisen tarinan kertominen hänen olemassaolonsa pienentämistä? Mitä käy sille, joka vangitaan kuvaan? Mikä on ystävyyttä ja mikä vallankäyttöä? Jos menee rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.

Onneksi Arla Kanerva Hesarissa kirjoitti puolestani: Marisha Rasi-Koskisen Rec-romaani on vuoden vaikuttavimpia, ja se tavoittaa tasoja, joihin ihminen harvoin sanoilla yltää. Olen samaa mieltä. Olen kerta kaikkiaan samaa mieltä koko Kanervan kirjoittamasta arviosta. Kirjassa kaikki on yhtä suurta kokonaisuutta: eri aikatasot, kaupungit, huoneet. Henkilöistä ei oikein tiedä: ketkä ovat kaksosia ja kuinka kaukana he ovat toisistaan? Miten paljon minun on lukijana mahdollista ymmärtää ja onko ymmärtäminen tarpeen?

Koko Kanervan teksti löytyy linkin takaa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006966856.html

Kun on lukenut oikein vaikuttavan kirjan, on vaikea palautua ja lukea arkipäiväisesti, haltioitumatta. Pikkuvirheet alkavat hyppiä silmille. Lievätkin epätarkkuudet vaikkapa siinä, mitä meillä Suomessa tapahtui ja oli mahdollista tapahtua takavuosikymmeninä, saavat kohtuuttoman paljon huomiotani. Miksen voisi vain heittäytyä ja lukea kiinnostavia tarinoita yhtä rennosti kuin luen muualle maailmaan tai toisenlaiseen todellisuuteen sijoittuvia kirjoja, joiden niinsanottua paikkansapitävyyttä en pysty oikeastaan ollenkaan arvioimaan? Mikä ihmeen niuho ilonpilaaja-lukija minusta on tullut?

Tiedän vanhastaan, että se leppoisa lukija palaa kuitenkin pian. Nippeliongelmat enimmäkseen unohtuvat. Yksi huippu ei vie toisten, toisella tavalla hienojen arvoa. Leppoisa lukija ilmaantuu niuhon viereen, kuiskuttelee korvaan nätisti ja kannustavasti: "Tässä on sinulle pinon jatkoksi. Ties vaikka kuinka innostut!" Ja niuho lukee, niuho muuttuu, niuho iloitsee, ja hetken päästä hän jatkaa ketjua - eikä edes kuiskaten: "Lukekaa, lukekaa palkittuja kirjoja ja ehdokaskirjoja ja kaikkia muita kirjoja!" 

Kirjoitan sinulle kirjekirjoista

Hei, ystävä!

Kiitos viimekertaisesta ja kiitos, kun suostuit tähän kirjahullujen kirjeenvaihtokokeiluun. Saa nähdä, mitä siitä kehkeytyy. Odotan jo vastaustasi - ennen kuin edes kunnolla pääsen oman kirjeeni alkuun.

Kuten sinulle jo kerroin, innostukseni kirjeisiin elpyi, kun tulin puolivahingossa lukeneeksi useampia kirjekirjoja. Olin puhunut niistä Wellamo-opiston elämäntarinaryhmässä ja herännyt ajatukseen, että voisi olla fiksua lukea itse sellaiset kirjat, joita toisten luettavaksi ehdottelee.

Kirjeet voivat tosiaan muuttua kirjaksi - enkä nyt tarkoita 1700- ja 1800-luvulla niin suosittuja kirjeromaaneja. Nykyisinkin kirjoitetaan kirjeitä (tai tarkalleen ottaen kai sähköposteja) nimenomaisesti kirjaa varten. Jo helmikuussa kirjoitin blogissa kahden kirjailijan, pojan ja isän, Antti Röngän ja Petri Tammisen, harvinaisen koskettavasta kirjekirjasta Silloin tällöin onnellinen. Sitä silloin suosittelin (ja suosittelen edelleen!) suurin piirtein kaikille, erityisesti kirjoittaville ja lukeville ihmisille. Ja erityisesti sinua patistan lukemaan tuon kirjan, jos et ole sitä vielä ehtinyt tehdä. 

Lisää kirjailijakirjeenvaihtoa: ymmärsin vihdoin lukea Juha Itkosen ja Kjell Westön viime vuonna julkaistun yhteisteoksen 7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä. Siinä nämä tunnetut, tunnustetut kirjailijat kirjoittavat toisilleen (ja samalla meille lukijoille) seitsemän pitkää kirjettä. Vaikka kummallekin on sadellut vuosien varrella kiitosta ja menestystä, kirjailijat pohtivat myös pettymyksiä, hankalalta tuntuneita kritiikkejä, ylipäätään kirjoitustyön valtavuutta. Me maallikot helposti yksinkertaistamme: ei kai ammattikirjailija välitä nuivista arvioista tai vähättelevistä luokitteluista. Kyllä kirjailija välittää.

Esimerkiksi kumpaakin on joskus sanottu liian nostalgian viljelijäksi. Westön sanoin: Sana nostalgia tulkitaan useimmiten taipumukseksi kaivata, haikailla jotakin mikä on jo mennyt. Henkilökohtaisesti en haikaile, minä kuvaan. Miten sinä muuten ymmärrät nostalgian?

Muistoista ja muistamisesta kirjeissä kirjoitetaan laajemminkin. Itkonen sanoo näin: Muisti on siis kirjailijalle tärkeä, mutta muisti ei ole kaikkemme. Kirjoittaessa katse ei suuntaudu pelkästään menneeseen vaan myös tulevaan. Ja vielä lisää: Tartu hetkeen, sanotaan, mutta entä jos tartumme pelkästään niihin? Silloin katoavat sekä historia että tulevaisuus.

Itkonen ja Westö ovat molemmat ”mukavia miehiä”, kunnon kansalaisia, eikä kummallakaan ole tarvetta elää kliseisten taiteilijamyyttien mukaista renttukirjailijan elämää. Kumpikin on huolestunut ilmastonmuutoksesta. Kumpaakin vaivaa verkko- ja muunkin keskustelun aggressiivisuus. En muista, olenko koskaan kysynyt sinulta, oletko innokas Itkosen tai Westön lukija. Minä olen. Olen samaa sukupolvea kuin Westö, ja lukiessani hänen teoksiaan minusta tuntuu, että ajatukseni kulkee samassa rytmissä kuin kirjoitettu teksti.  

Kirjoitin sinulle epätarkasti kirjeen alussa: luin kuin luinkin myös yhden 1800-luvulla kirjoitetun kirjeromaanin, mutta sepä onkin Fjodor Dostojevskin Köyhää väkeä, hänen esikoisteoksensa, joka on suomennettu uudestaan 2008. Suomentaja Martti Anhavalle suurkiitos! Kirja tarjoaa leveän oikopolun kirjailijan maailmaan kahden hengen kirjeenvaihdon kautta. Tämän myötä kun vähän totuttelee, voi helpommin solahtaa isojen mestariteosten uumeniin. Muistelen, että sinä olet lukenut ainakin Idiootin, mutta miten on Karamazovin veljesten laita? Minä kerran aloitin sen, mutta kesken jäi. Jospa joskus ryhdistäytyisin ja yrittäisin taas.

En malta olla kirjoittamatta tähän muutamaa sanaa Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teoksesta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Sen kuvitteellista kirjeenvaihtoa käydään Guernseyn saaren ja enimmäkseen Lontoon välillä. Kirjeitä kirjoittavat niin kirjailija ja kustannusalan ihmiset (joiden kautta saadaan mukaan vanhanajan-nokkelaa sanankäyttöä) kuin saaren kovia kokeneet asukkaat (jotka puolestaan edustavat keskenään hyvinkin erilaisia kirjoittamisen tapoja, taitavia ja taitamattomia, suorasukaisia ja kierteleviä). Hurraan tietysti myös kirjan lukupiiriaiheelle ja yleiselle toiveikkuudelle. 

Ovatko tekstiviestit mielestäsi kirjeitä? Hannu Luntialan Viimeiset viestit herätti huomiota ilmestyessään 2007, ja se nimettiinkin ”maailman ensimmäiseksi tekstiviestiromaaniksi”. Näin 13 vuoden jälkeen on kiinnostavaa sukeltaa tekstiviestimaailmaan, onhan tuo viestimisen tapa vähän hiipunut ja jäänyt kaiken maailman sovellusten jalkoihin. Kirja onkin eräänlainen kuriositeetti, joka tarjoaa nostalgisia tunnelmia. Niin, miten tekstiviestittely muutti kirjoittamista? Millaisia tekstareita sinä syydit vuosituhannen vaihteessa? (Ja käytänkö nyt liian huolettomasti tuota nostalgia-sanaa?)

Kirjekirjan ei ole pakko hehkua inhimillistä lämpöä. Maija Muinosen Mustat paperit luin jo pian sen ilmestymisen jälkeen, seitsemisen vuotta sitten, mutta vasta nyt, toisella lukukerralla, se hätkähdytti toden teolla. Kuoleva nainen täyttää valkoisia papereita mustalla kirjoituksella eli kirjoittaa jälkeen jääville kirjeitä, niistä useimmat viisivuotiaalle pojalleen. Käytännön ohjeet lipeävät pian tulevaisuuden kuvitteluun yksityiskohtia myöten. Aloitat opinnot yliopistossa, samassa missä minä opiskelin. Opiskelet kieliä ja historiaa. Ja filosofiaa ja matematiikkaa. Biologiaa ja maantiedettä ja lääketiedettä ja arkkitehtuuria.

Nainen haluaa pitää kiinni vallastaan, hallita sekä kuolemansa hetken että sen jälkeen koittavan ajan. Seuraavana kesänä kaupunki taas täyttyy turisteista. Joku tuo kukkia puistoon ruohokentälle, hän muistaa kasvoni vielä. Mutta ei kukaan muu muista kenenkään kuolleen, eikä kukaan kysy tietä hautausmaalle. Tässä kirjekirjassa ei vastauskirjeitä ole. Lukijalle jää paljon vastuuta.

No niin, olen tässä esitellyt sinulle muutamia kirjekirjoja sekavasti ja pitkänpuoleisesti enkä edes maininnut yhtään sellaista teosta, joka on jälkeenpäin koottu ja toimitettu aikoinaan ihan yksityiseksi tarkoitetusta kirjeenvaihdosta. Oletko lukenut jonkun sellaisen, jota voisit minulle suositella? Sekamuotoisia, kirjeitä tai sähköpostia ja muuta tekstiä yhdisteleviä kirjoja on tietenkin vaikka millä mitalla. Ne sinä löydät itsekin (ja minäkin varmaan löydän lisää!).

Sinä olet sen verran minua nuorempi, että et varmaan ole lukenut Jean Websterin Setä Pitkäsäärtä, kirjekirjaa vuodelta 1912. Olisinkohan ollut vähän toisella kymmenellä, kun ihastellen luin sen, äidin vanhana kappaleena tietysti. Mitä ovat mahtaneet pääkopalleni tehdä nuo lukuisat äidiltä perityt vanhat tyttökirjat?

En ole pitkään aikaan kirjoittanut kirjettä, mutta toivon, että vanha hyvä tapa tästä vähitellen käynnistyy. Kirjoitathan minulle! Älä kuitenkaan ota paineita pikaisesta vastaamisesta tai mistään muustakaan. Aikaa on. Ja luettavaa riittää.

Voi hyvin!

Sinun, T.

Pienen hauen pyydystys

Mitä tapahtuu, kun tylsä realistilukija tarttuu Juhani Karilan Pienen hauen pyydystykseen? Lapissa ollaan, mutta jängällä tavataan muutakin kuin poroja ja kylän miehiä. Kirjassa näet seikkailevat kaikki kummajaiset: näkki, peijoonit, hattarat, parat ja ties mitkä yliluonnolliset hirviöt. Ja realisti riemastuu! Että kirjailija onkin osannut tunkea tämän kaiken sekalaisen aineksen näin ihanasti pakettiin!

Pienen hauen pyydystys sai vastikään Jarkko Laine -palkinnon. Myös ystävän innostunut suositus ja sieltä täältä kuullut hajakehut kannustivat lukemaan teoksen. En voi muuta kuin huokailla kiitollisuudesta: onneksi luin! Palkinnosta kerrottiin Hesarissa 26.9. näin: Palkintoraadin kehujen mukaan Lappiin sijoittuva romaani on ”maagista realismia herkullisimmillaan” ja ”ammentaa kansanuskomuksista poikkeuksellisen tuoreesti”.

Jo esittelykierros, johdanto, kirjan alussa lupaa kummia: Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Resuisten kuusten puhkomassa taivaanrannassa, jonka kammottava autius pitää ihmiset mykkinä ja myytit vahvoina. Myytit, ne syövät pelkoa. Niistä tiivistyy hirviöitä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa sammuttaa.

Lappi on rajan takana, erillään muusta maasta. Elinan lapsuudenkoti on siellä, ja sinne hän taas kerran ajaa kesäkuussa. Hän voi huonosti. On kiire. Kirous vaaniii. Elina syyttää itseään nuoruuden tärkeiden asioiden hylkäämisestä.

Onneton tapahtumasarja oli johtanut siihen, että Elinan täytyi saada hauki ylös lammesta joka vuosi ennen kesäkuun 18. päivää. Hänen henkensä riippui siitä.

Vaikka alkutilanne on näin dramaattinen ja tapahtumien pyörre kiihtyy loppua kohti, mukaan mahtuu myös leppoisampia hetkiä, jutustelua. Vaikken tunne sikäläistä murretta, kuulen äijien puheen korvissani. En muista, milloin olisi lukenut - tai oikeastaan kuunnellut lukemalla - viimeksi näin elävää dialogia. Se soi!

-        - No joka tappauksessa kunnanjohtajan poika työnnälsi kans eturivviin ja uhos että hän hakkee kivväärin ja ampuu sen. Met naurettiin. Ei veikkoset hattaraa voi ampua. Tai voihan sitä ampua mutta ei se mene siitä miksikkään. Jos sen liikkumavekotin hajuaa niin sehän vaan hyppää johonki toiseen. Vaikka ihimiseen. Parempi se hattara oli siinä linnussa ko itessä.

Poliisi Janatuinen on saapunut pohjoiseen etsimään Elinaa etelässä tapahtuneesta rikoksesta epäiltynä, mutta pian hän huomaa, että tapahtumat etenevät kovin toisenlaisen logiikan mukaan kuin etelässä. Mukana kulkee myös oudompaa porukkaa, kuolleita ja eläviä. Ja kas, siihenkin voi tottua, poliisikin. Elina potee pahaa oloa ankaran fyysisesti ja henkisesti, ja parannuskeinot ovat tiukassa. Tarvitaan koko joukko ihmisiä, olioita, muistoja, ohjeita ja taikoja, jotta kirouksesta päästäisiin. 

Sekaisin ja silti parhaassa mahdollisessa järjestyksessä on siis uuskummaa ja vanhakummaa, kansanuskomuksia ja nykymaailmaa, maailman parasta dialogia ja Lapin-kuvaa, kehityskertomusta ja symbolisatua, ihmeen tiiviinä puristeena. Ja silti teos hengittää niin, että lukijan tekee mieli hengittää samaan tahtiin.

Kuluvan vuoden lukuelämysteni joukossa Pienen hauen pyydystys loistaa kirkkaana valopilkkuna.

Lue tämä, sinä epäilijä! Ja lue sinäkin, joka et epäile!

Kirjahyppelyä eli mistä löydän lukemiseni

Mistä luettavat kirjat tulevat? Johtaako yksi toiseen? Kuka käskee?

Arkinen peruskaava menee näin: luen arvion lehdestä tai verkosta, kiinnostun, kirjaudun Lastu-kirjastojen sivuille, varaan teoksen, odotan (joskus päivän, joskus harvoin useamman kuukauden), haen ja luen. Kiitos kirjastolle tästä loistavasta järjestelmästä!

Toinen säännöllinen tapa on tämmöinen: kuuntelen ystävää. Lukevat ystävät ovat aarre. Tuoreiden teosten lisäksi ystävät suosittelevat vanhempia kirjoja, unohdettuja kirjoja, uudelleen löydettyjä kirjoja, klassikoitakin. Jälkeenpäin pääsee sitten kiittämään ystävää loistolöydöstä tai narisemaan hänelle tylsän teoksen turhasta kehumisesta.

Kolmas tuttu tie: käyn lukupiirissä. Näin tulen lukeneeksi jotain, mitä en omien ennakkoluulojeni vallassa arvaisi lukea. Olisinko muka muuten löytänyt islantilaisen Jón Kalman Stefánssonin tai venäläisen Roman Sentšinin teoksia? Lukupiirissä saa nauttia myös eri mieltä olemisen riemusta, kovaäänisestä päällepuhumisesta ja mielikuvituksellisista herkkupöydistä!

Yksi tavallinen kirjasta toiseen -hyppelyn reitti kulkee tietysti kirjailijan perässä. Joskus voi syntyä vaikkapa tällainen yhdistelmä: 1) Lukupiirissä sovitaan luettavaksi Heidi Köngäksen Luvattu. Se on minulle (noloa kyllä!) vasta ensimmäinen hänen teoksensa, jonka luen. 2) Ensimmäisestä innostuneena luen pari muutakin hänen kirjaansa ja pidän niistä kovasti. 3) Vähän myöhemmin käyn läpi vanhoja koulutusmuistiinpanojani, joista löydän mystisen ja selityksiä vailla olevan kohdan: Heidi Köngäs, Jokin sinusta. 4) Marssin kirjastoon ja saan heti lainattua tuon kirjan, luen sen ja olen yhä tyytyväisempi.

Erikseen ovat ne omat tärkeät kirjailijat (niin kuin vaikka Siri Hustvedt tai Petri Tamminen), joiden teokset heti kirjakauppaan päästyään huutavat minulle: "Tule ja hae minut kotiin!" Fanirakkaus ei hevillä haalistu.

Myös kirjat suosittelevat kirjoja. Ilmeisimmin näin käy esseitä lukiessa. Tai sitten tarinan kautta: Lara Prescott on kirjoittanut kylmän sodan vuosiin, sekä länteen että itään sijoittuvan vakoilujännärin Tätä ei koskaan tapahtunut, jossa oleellisessa osassa on Boris Pasternakin Tohtori Zivagon julkaiseminen. Pakkohan se Zivago on lukea uudelleen (varsinkin kun ensimmäinen sysäys siihen suuntaan tuli Viv Groskopin kirjoittaman, täällä jo keväällä ylistämäni kirjan myötä). 

Kaunokirjoja muistisairaudesta on kuluneen vuoden aikana tullut luettua, sillä lailla haikean jälkijättöisesti. Jännitystä olen saanut kokea pyöräilyyn, taidehistoriaan ja ylempänä mainittuun Zivago-tapaukseen piilotettuna - vai oliko pyöräily ja nämä muut sittenkin piilotettu jännityksen sekaan? Joka tapauksessa aihekin voi johdattaa romaanin luo. 

Kirjastossa haahuillessa silmään sattuu vaikka mitä – sellaista mitä ei todellakaan suunnitellut kantavansa kotiin – varsinkin henkilökunnan suositusten pöydästä ja uutuusosastolta. Kirjakaupan alelaarit houkuttelevat tietenkin, samoin pokkarihylly. Omaa kotihyllyäkin kannattaa tuijotella: siellä on ihan oikeasti lukemattomia kirjoja. Tai sitten voi eksyä uudelleen vanhojen rakkaidensa luo ja ruveta lukemaan vaikkapa Astrid Lindgrenin Saariston lapsia ja pakahtua nostalgiseen onnen tunteeseen. 

Oikeastaan tämä kaikki sanotaan Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin lämminhenkisessä kirje- ja kirjaromaanissa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville: Siitä minä lukemisessa pidän: pienen pieni yksityiskohta herättää kiinnostuksen ja johtaa toiseen kirjaan ja jokin siinä kirjassa johtaa puolestaan kolmanteen. Asia etenee geometrisessä sarjassa, jossa ei näy loppua ja jolle ei ole muuta syytä kuin puhdas nautinto.

Mitä väliä sillä on, mistä kirjat luokseni tulevat? Tervetuloa, tervetuloa jokaista reittiä ja polkua pitkin!

Ei kertonut katuvansa

Kun kesä kääntyy syksyksi, sataa kirjoja. Kaikkia niistä en malta odottaa kirjastosta, vaan ryntään kirjakauppaan. Niin kävi myös Tommi Kinnusen uuden romaanin kanssa. Ja kun kirja, Ei kertonut katuvansa, oli päässyt sohvapöydälle, se ei jättänyt rauhaan. Se piti lukea heti.

On Lapin sodan kevät 1945. Saksasta on tullut Suomen vihollinen, ja sen Norjaan vetäytyneitä joukkoja siirretään kohti luhistuvaa Berliiniä. Saksalaisten mukana pohjoiseen lähteneet suomalaisnaiset jäävät tyhjän päälle Narvikiin. Kuljetus leirille Hankoon odottaa, mutta sattuman kautta yksi autonlavallinen naisia pääsee jatkamaan matkaansa jalan, kohti Suomen rajaa ja siitä yli, edelleen kohti etelää ja Koillismaata. Kilpisjärvellä joukko hajoaa kahtia, ja vain viisi naista lähtee lähes loputtomalle kävelytaipaleelle.

Lähteminen ja jääminen olivat yhtä suuria päätöksiä, mutta vaativat erilaista voimaa. Oli yhtä vaikeaa katsoa poistuvien naisten loittonevia selkiä kuin lähteä matkaan ja nähdä paikalleen jääneiden hahmojen muuttuvan maisemassa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi.

Viiden naisen kävelymatka halki poltetun Lapin, siinä on kaikki. Tommi Kinnunen osaa kääntää historian ihmisiksi, yksilöiksi. Näennäisesti tapahtuu vain vähän, kun naiset siirtyvät hitaalla ja raskaalla matkallaan samaan aikaan kohti entistä ja tulevaa. Kilometrejä on paljon, ruokaa, varusteita ja voimia vain vähän.

Kenestäkään ei kerrota liikaa, eiväthän naiset voi toisilleenkaan kertoa kaikkea. Heitä yhdistää häpeä. Jokaisella on oma taustansa, jonka vuoksi he ovat sotaan ja pohjoiseen lähteneet. Työ, toimeentulon etsiminen konekirjoittajana tai pyykkärinä, auttamisenhalu sairaanhoitajana tai toisaalta seikkailunhalu ja ihastuminen saksalaiseen ovat saaneet heidät aikoinaan matkaan. Kiitoksena haavoittuneiden paikkaamisesta, kuolleiden pesemisestä ja elävien viihdyttämisestä jokaikinen palaava nainen saa saman pilkkanimen: tyskertøs, saksalaisten huora. Keski-ikäinen Irene, kanttorinrouva, on se, jonka ajatuksia matkalla eniten seurataan.

Koko elämä tuntui Irenestä sattumanvaraiselta, kun sitä näin jälkikäteen mietti, vaikka aiemmin siinä tuntui olevan paljonkin järkeä. Juuri silloin, kun luuli tehneensä oikeat valinnat, järkevät ja pitkään harkitut, alkoi maailma vääjäämättömästi muuttua. Kun oli vakuuttunut, että arki tulisi loppuiän sujumaan niin kuin suunniteltu oli, tutut asiat muuttuivat tuntemattomiksi, eikä mikään enää ollut ennallaan. Yhtäkkiä varmat mielipiteet vaikuttivat lapsellisilta, ja tehdyt päätökset osoittautuivat sellaisiksi, joissa oli valittu monista vaihtoehdoista se kaikkein kurjin.

Kilometrit tuntuvat jokaisessa kävelijässä. Kengät kuluvat loppuun, ruokaa ei ole. Miinoja tienvierustoilla, räjäytettyjä siltoja, satunnaisia vastaankulkijoita, joiden suhtautuminen naisiin vaihtelee varovaisesta myötätunnosta ankaraan tuomitsemiseen. Eri-ikäisissä ja eritaustaissa naisissa väsymys näkyy eri tavoin, kun yksi toimii neuvokkaana joukon johtajana kerta toisensa jälkeen ja toinen jää aina syrjästäkatsojaksi. Liikaa läheisyyttä on varottava, kun tulevassa elämässä jokainen joutuu kuitenkin selviytymään itsekseen.

Puhe oli lakannut. He eivät enää etsineet uusia tarinoita kerrottavaksi tai paljastettavaksi itsestään sellaisia uusia puolia, joita olisivat välittäneet enää paljastaa. Sanat olivat menettäneet tehtävänsä, tarinat viihdyttävyyden ja uskoutuminen tarkoituksen. He vain kulkivat ja kuuntelivat omien jalkojensa ääntä hiekassa.

Se, mistä naiset ovat lähteneet, on muuttunut kokonaan. Entistä ei enää ole. Talot on poltettu, tuttuakin tutumpaa maisemaa tuskin enää tunnistaa, kun jäljellä on vain savupiippuja. Sykähdyttävä hetki on Neljäntienristeyksestä tutun kätilön talon paikantaminen. Mihin Irene lopulta saapuu, kun hän on perillä? Ainoa mitä hän tästä kaikesta oli oppinut, oli se ettei elämä säilynyt kauaa samanlaisena, vaan virtasi toisaalle heti, kun siihen alkoi tottua.

Ehkä pian koittaa se aika, jolloin ei erikseen tarvitse ihmetellen kiittää, kun mieskirjailija kirjoittaa naisista. Ehkä se aika on jo nyt. Ihminen kirjoittaa ihmisistä, ihminen ymmärtää ihmistä. Myötätunto saa muutenkin kirkkaan tekstin säteilemään vielä vähän lisää. Joka tapauksessa se on sanottava: kiitos, Tommi Kinnunen!

Lyijyvalkoinen, Caravaggio ja Rooma

Johan tuli monta osumaa. Jyrki Erran trilleri Lyijyvalkoinen oli minulle paitsi totuttelua vieraaksi jääneeseen kirjallisuudenlajiin myös syvä sukellus Roomaan ja Caravaggion taiteeseen. Ja Roomassa taas on läsnä koko sen valtavan, suorastaan läkähdyttävän historian ja taiteen lisäksi myös henkilökohtaista historiaani, koska aina kun on puhe Roomasta, muistelen rakasta äitiäni. 

Lyijyvalkoisessa suomalainen taiteilija, Axel Wallas, tulee temmatuksi vauhdikkaaseen ja ahdistavaan seikkailuun Caravaggio-asiantuntemuksensa vuoksi. Elina-vaimo on kadoksissa Roomassa ja hyvä ystävä, taidehistorian professori, murhattu Helsingissä heti sen jälkeen, kun Wallas on vieraillut hänen luonaan.

 

Onko professorin Wallakselle esittelemä maalaus aito Caravaggio? Wallaksen on pakko kiiruhtaa Roomaan, missä hän joutuu monimutkaisen juonittelun ja kiihkeän teoksenmetsästyksen ytimeen. Rinnalla kulkevat Caravaggion, tuon 1500 – 1600 -lukujen vaihteessa eläneen hurjapäisen mestarin, elämä ja taideteokset - Caravaggion aikalaisen ja  apurin sanoiksi pukemina. Juttuun sekaantuu niin suomalaisia kuin italialaisia, ja Suomen Rooman-instituutti, Villa Lante, on yksi keskeinen tapahtumapaikka. Mikä on Sisilian mafian, Cosa nostran, osuus? Entä miten Vatikaani liittyy asiaan? 

Taiteilija Wallas osaa Caravaggion tekniikan myös käytännössä, sillä hän on rekonstruoinut toisen maailmansodan pommituksissa tuhoutuneen teoksen Berliinissä. Hän tietää Caravaggion maalausten pohjustuksen salat. Näin hän opastaa maalariystäväänsä Roomassa:

- Kokeile maalata suoraan valkoiselle pohjustukselle ohut päävärin mukainen uusi pohjustus ja sen yli märkää märälle musta, sekin ohuesti. Huomaat, että kaikki kerrokset alkavat elää keskenään, alin valkoinen, itse pääväri ja uusi musta. Kun harjoittelet tekniikkaa, huomaat, että voit sävyttää koko maalauksen mustan haluamaasi suuntaan, sisällyttää mustaan kaikki haluamasi värit, saada mustan, pimeyden, elämään.

Pohjimmaisena on siis vaarallisen myrkyllinen lyijyvalkoinen. Maalauksen aihekin on väkivaltainen: Judit leikkaa Holoforneen pään irti. 400 vuotta vanha maalaus on valtavien intohimojen kohde. Siihen liittyy kaikki: raha, valta, uskonto, historia, vanhat riidat ja tuoreet juonittelut. Toinenkin Caravaggion työ, palermolaisesta kirkosta 1969 varastettu alttaritaulu, saadaan mukaan tarinaan. Käänteitä siis riittää, mutta lyijyvalkoinen pysyy pohjalla alusta loppuun.

Romaani kiinnittyy todellisiin tapahtumiin siellä täällä: suomalainen taiteilija Antero Kahila on toden totta maalannut rekonstruktion Caravaggion teoksesta Pyhä Matteus ja enkeli, joka tuhoutui Berliiniä pommitettaessa. Ja Ranskan Toulousesta on muutama vuosi sitten löytynyt kirjassa kuvatun kaltainen maalaus, toinen versio teoksesta Judit leikkaa Holoferneen pään. 

.

Kirja tuntui varta vasten minulle kirjoitetulta. Pääsin taas Roomaan, ihmeelliseen Roomaan, jossa vierailin elämäni ensi kerran vasta toissa syksynä. Roomasta olin kuullut lähes loputtomiin, sillä edesmennyt äitini oli suuri Rooman ja Villa Lanten ystävä vietettyään 1970-luvun puolivälissä kolme viikkoa kuvaamataidonopettajien kurssilla ihanassa Villa Lantessa.

Lähdin Roomaan heti äidin siunaustilaisuuden jälkeen, tarkoituksella yksin. Kolme kokonaista päivää kävelin, kävelin, hymyilin itsekseni, kävelin ja huokailin. Kiipesin Gianicololle marraskuun aamuauringossa ja soitin Villa Lanten ovikelloa. Melkein nyrjäytin niskani Sikstuksen kappelissa Michelangelon freskojen alla. Astelin kymmeniä ja taas kymmeniä sileiksi kuluneita kiviportaita. Kävelin keskellä historiaa.  

Äidin opettajantyön takia taidehistoria oli aina ollut läsnä ja läheistä, ja minusta oli vuosikymmenien mittaan tullut karski ja nopea taiteenkatsoja. Mutta kappas vain, kun astuin San Luigi dei Francesi -kirkon kappeliin kolmen Caravaggion teoksen keskelle, kylmät väreet virtasivat lävitseni, haukoin henkeä, olin haltioitunut kuin Stendhalin syndroomasta kärsivä - minä, mukamas kriittinen uudemman taiteen ystävä!

Erran kirjan lukeminen tuotti minulle siis valtavia oheiselämyksiä: äidin Rooma, oma erityinen matkani kaupunkiin, Caravaggion risaiset vaiheet ja ihmeelliset maalaukset. Kartat ja kuvat olivat taas ahkerassa käytössä, niin kuin aina, kun kirja oikein kolahtaa. Vaikkei minusta tulisikaan suurta trillereiden ystävää, Erran aikaisemmat kirjat, Kaunasin sivut ja Berliinin ajokoirat, on ainakin pakko kaivaa esiin.

Nyt ei Roomaan voi matkustaa, mutta tämän kirjan kanssa sinne pääsee, Rooman valoon ja pimeyteen.  

Ohitimme Berninin Sant'Andrea al Quirinalen pienen pyhäkön. Rooman pimeys tiivistyi ympärillämme yhä taajempana, Caravaggion valon ja pimeyden rajapinta, hänen maalaustensa tummuus, joka piti sisällään kaiken, elämän ja kuoleman ja niiden välissä ihmisen, hänen ihonsa, hänen kärsimyksensä.

Märkä turbaani ja muuta taidetta

Olen aina ihaillut kuvataiteilija Hannu Väisästä, hänen teostensa värejä, muotoja, mieltä. Niinpä olin yllättynyt – ellen peräti pettynyt - kun aikoinaan kuulin hänen ryhtyneen kaunokirjailijaksi, loikanneen taas uuden kuilun yli. Vähänpä tiesin ja ymmärsin! Kun sitten luin Vanikan palat, tuon esikoiskirjan sittemmin niin tutuksi tulleen Anteron lapsuusvuosista, olin jonkinlaisen hymistely-tikahtumisen partaalla: että tällä tavalla hän osaa myös kirjoittaa, tuo verraton taiteilija! Sen jälkeen kirjoja on onneksi saatu säännölliseen tahtiin.

Väisäsen uusin, Märkä turbaani, oli minulla matkalukemisena kolmipäiväisellä kotimaankierroksella. (Väisäsen kirjat ovat muuten aina niin kauniita, että niitä on ensin hypisteltävä ja siliteltävä ennen kuin aloittaa lukemisen.) Vaikka kirjassa ollaan Ranskassa, Pariisin La Défensen tornitalon monenkirjavan asujaimiston arkisten sattumusten keskellä (ja vähän maallakin), se oli kerrassaan sopivaa iltaluettavaa. Yksi luku, yksi pieni tarina kerrostaloelämää viimeisteli päivän, oli majapaikka sitten Kuhmossa tai Iisalmen takamailla.

Kaikenlaista juroa ja komeaa oli päätynyt Eevan torniin. Oli niitä, jotka liikkuivat märkä turbaani päässään ja ikävöivät kiharoitaan, ja sitten oli sellaisia, joilla ei ollut minkäänlaista päähinettä, ei tukkaa eikä juuri nahkaakaan kallonsa päällä, ja silti heilläkin oli mielikuva järjestyksestä, jota kohti ihmiskunnan kuuluisi kulkea.

Kertoja on koulupoika, tarkkasilmäinen Anatole, joka kantaa huolta yksinhuoltajaksi jääneen isänsä alakulosta ja toisinaan vierailee etelämmäs maaseudulle muuttaneen äitinsä boheemikodissa. Samalla kun kävi korjauttamassa kuluneet rakennekyntensä, äiti pakkasi laukkuni, taitteli sinne mitenkuten selkää suoristavan yökorsettini, ja vei minut maalle, rotukarjan ja rikkoutumattoman posliinin maisemiin.

Tornitalon, Eevan tornin, ala-aulassa Anatolella on aitiopaikka seurata asukkaiden tulemisia ja menemisiä. Ja eloisia ovat kuvat jokaisesta kulkijasta, kuten vaikkapa tästä naisesta: Hän liikkui aina nopeasti, pitkin askelin kuin tuulta lävistävä keulakuva, oli aina hyväntuulinen, tervehti jokaista hulmuavana ja värikkäänä aivan kuin olisi kantanut yllään Yhdistyneiden kansakuntien lippurivistöä.

Anatolella on aikaa tarkkailla talon asukkaita ja samalla oppia, millaisia ihmiset oikeastaan ovat. Aikuisten, keski-ikäisten ja vanhempien ihmisten toimet näyttävät usein kovin lapsellisilta - vai miten on herra Rentelin moottoripyöräilyasun laita? Kun uroskalkkuna on puettu mateen nahkaa muistuttavaan tiukkaan haalariin, joka aina vaikuttaa siltä kuin se olisi vedetty päälle väärin päin, jopa Eevan tornin paljon nähneet peilit vääntyilevät ja yrittävät irrota kuvajaisestaan. Herra Ernestus Rentel ei kutenkaan huomannut aulan peilien ylenkatsetta, vaan asetteli merimieshuiviaan osaamatta päättää, kuuluiko solmun olla etu- vai takapuolella. 

Turhamaisuutta, huomionkipeyttä ja itsekorostusta riittää, toisaalta monella talon asukkaista on murhetta ja huolia: rakastettu jättää, sairaus musertaa, mennyttä ei saa takaisin. Asukkaiden joukkovoima voi muuttua ahdistavaksi, kun yhdessä päätetään, että joku ei ole riittävän hyvää ainesta Eevan torniin. Asiat kuitenkin kirkastuvat muillekin kuin Anatolelle, joka mielellään keskeyttäisi ikävän pahanpuhumisen. Eikä kuitenkaan kestäisi kauan, kunnes jokainen tornin asukas tajuaisi että märkää turbaania kantava nainen, valkoista alkoviaan esitellyt pitsiruhtinatar ja portaita intohimoisesti laskeva herra oli tehty juuri niistä samoista aineksista, joita itse kukin yritti viilalla, harjalla ja kemikaaleilla irrottaa itsestään.

Huomaan, että olen aivan yhtä ihastunut Hannu Väisäsen kirjoittamalla luomiin kuviin kuin hänen muuhun taiteeseensa, varsinkin kun hänen teoksissaan ihminen, tuo poloinen, tulee lopulta aina ymmärretyksi, kaikenmoisine puutteineen.

Miten tällaisen pariisilaisen tornitalon värejä hehkuvan elämän voi muka yhdistää suomalaiseen pienmatkailuun? No, pysähtely maakunnissa tuo kaikenlaista kummaa eteen: 250 vuotta vanhoja kirkon kattomaalauksia juoksentelevan lapsikatraan tarkasteltavina, pilvien kuvajaisia joessa, kovaäänisiä kahviäijiä kirkonkylän torilla. Nuo tuokiot ovat ihan lyhyitä, mutta nekin voivat hoputtaa mielikuvituksen laukalle. Kun päivän mittaan katselee ja kuuntelee kesämaisemaa ihmisineen, voi illan päätteeksi virkistää itseään palasella tornitaloelämää. Ihmisiä siellä, ihmisiä täällä!